tiistai 29. syyskuuta 2015

Odotus vol. 2

Mikä siitä tekee erilaisen toisella kerralla?

Ykkösen ja kakkosen väliin jää ikäeroa himpun vaille kaksi vuotta. On mielenkiintoista, miten osan mielestä se on pieni ikäero ja toisten mielestä hyvä ikäero. Vaikea näin etukäteen sanoa, millainen ikäero se on, mutta sellainen se nyt tulee olemaan. Toisaalta jos lapsia haluaa enemmän kuin yhden, niin koen, ettei tässä kovin montaa vuotta voi jahkaillakaan, koska en ole enää mikään 25-vuotias. Toisaalta taas lähipiiriä seuranneena kyllä jokaisen lapsen niin etuoikeutettuna saa syliinsä, ettei se lasten ikäero aina vanhempien tahdosta ole kiinni. Meidän perheen tarinassa raskauspahoinvointi on ollut riippakivenä ja mietimme, jos tämä lapsi ei olisi nyt alkanut masussani kasvaa, niin olisiko asia siirtynyt ainakin vuodella eteenpäin, jotta ehkäjoskunmahdollisesti alkuraskaus olisi osunut isimiehen pitkään kesälomaan. No mene ja tiedä. En tiedä.Nyt kuitenkin osui.

Joka tapauksessa tämä ikäero on sellainen juostava väli. Odotusajan muuttaa hyvin erilaiseksi se, että kotona pyörii vilkas, liikunnallinen ja tahtova 1,5-vuotias, jonka on päästävä ulos ainakin kaksi kertaa päivässä ja joka syö viisi kertaa päivässä keskimäärin kolmen tunnin välein (miten ne voi oikeasti koko ajan syödä??). Raskauskiloja ei juurikaan ole kertynyt, koska koko päivä menee jalkojen päällä ja liikkeessä. Toisinaan onnistumme leikkimään leikkejä, kuten "Äiti makoilee tässä. Katopa, ku tässä äitin jalkojen päällä on hieno mäkinen autorata.", "Tuupa tänne sohvalle köllöttämään, niin luetaan kirjaa." tai "Tuo sinä hiekkalelut tänne, niin äiti istuu tässä valmiina."

Kun pahoinvointi loppui, ei raskauviikoissa ole enää pysynyt kärryillä. Viikon kuusitoista jälkeen olen ollut jossain vaiheessa ehkä kuukauden raskausviikolla 22. Esikoisen kohdallahan sitä muisti päivälleen missä mennään. Nyt vilkaisin kalenteriin ja yllätyin, että olen kohta aloittamassa raskauden viimeistä kolmannesta! Aika kuluu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, ettei raskaana meinaa ehtiä olla, kun on niin monta muuta huolehdittavaa asiaa (tai no yksi lapsi) ja hitaasti siksi, että toisella kerralla raskaudesta puuttuu ensimmäisen kerran hohto ja jännitys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu (mitä en tosin kyllä kauheasti viime kerralla kokenut, kun odotin vain, että lapsi syntyisi).

On helpottavaa ja yllättävää, että raskaudet tosiaan ovat erilaisia. On kyllä täysin käsittämätöntä, miten samojen ihmisten geeneistä, samassa mahassa kasvavat vauvat voivat silti saada aikaan niin erilaisia raskauksia. Toisella kerralla raskauspahoinvointi alkoi aikaisemmin, mutta onneksi loppui aikaisemmin eikä ollut niin raju. Ruokahalu palasi nopeammin eikä tässä raskaudessa ole tarvinnut olla neuroottisen tarkka syömisen kanssa, vaan ruokavälit voivat jopa hetkellisesti pidentyä. Edellisellä kerralla lapsi majaili ihan alhaalla vatsassa ja painoi lantioon paljon, sen lisäksi suurimpana pulmana oli yölliset suonenvedot, joihin vedin ainakin tupla-annosta magnesiumia. Tällä kerralla vauva majailee jälleen ihan alhaalla, ja lantiota ja selkää on alkanut särkeä aikaisemmin. Suonta ei vedä, mutta olen saanut jalkaani aivan törkeän ruman ja kipeän suonikohjun. Se jos mikä on katkeransuloista, kun 60+ äitini tutkii jalkojaan, ettei mulla ole kyllä vielä. No minun jalkani irvistää pahemmin kuin irvikissa ja sen lisäksi, että tunnen häpeää siitä, miltä jalka voikaan näyttää, poden huonoa huonoa omaatuntoa, että edes olen niin turhamainen, että asia kiusaa minua. Vielä rasittavampaa on kuitenkin se, kuinka kipeitä suonikohjut voivat olla. Kuin joku pieni mies (sellainen kuin niissä Olipa kerran elämä -sarjoissa on) sähköttäisi sitä suonta pitkin. Jestas. Kuulemma jalkojen ylhäällä pitäminen auttaisi, mutta missä välissä niitä ehtii ylhäällä pitämään. Juu ei kyllä missään. Tai oletteko nähneet äitiä, joka tekee kotiöitä jalat ylhäällä? Juu en minäkään. Jalat ovat muutenkin tosi väsyneet, ja aamulla kun herää ja nousee ylös, tuntuu siltä kuin olisi jo juossut kymppikilsan aamulenkin. Öisin olen saanut nukuttua, kun olen lotrannut jalkoihin litroittain Relaxantia. Vinkvink, sen on todettu auttavan myös lasten kasvukipuihin. Uskomaton rasva.

Tällä kerralla vatsassani ei mene minkäänlaista viivaa, kun edellisellä kerralla siinä oli tumma linea negra alhaalta ylös asti. En usko, että siitä voi tehdä mitään päätelmiä lapsen sukupuolen suhteen, koska tämä beibe majailaa mahassani poikittain! Sen vuoksi vatsa on nyt levinnyt myös hieman sivuiltakin. Molemmissa raskauksissa olen törmännyt mielialanvaihteluihin ja etenkin tässä jälkimmäisessä liikutus on ollut no, liikuttavaa. Valuin vettä kuin Niagaran putoukset, kun katsoin katsoin kesällä Carl Philipin ja Sofian häitä (Hei haloo!) ja lastensairaalan tukikonserttia. En myöskään tiennyt, että raskausaikana voivat luomet lisääntyä, ikenet olla jatkuvasti tulehtuneet tai näkö huonontua. Nyt tiedän senkin.Odotan siis kovasti, että nköni jälleen parantuu imetysaikana, kuten viimeksi. Raskausajan hormonit sekoittavat elimistöäni ja minun on ajoittain selvästi vaikea siihen mukautua. Jos oikein huono tuuri käy, niin myös yli 30 vuotta levossa olleet viisaudenhampaani päättävät puhjeta juuri nyt. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi niin sanotusti...

Tällä kerralla vauva on saanut jo jotain jemmaan vähän aikaisemmin. Meille on saapunut yksi uusi kantoliina, tuplarattaat ja kasa todella söpöjä new born -kokoisia kestovaippoja sekä villiksiä. Katsotaan, tuntuuko vaipat yhtä söpöiltä, kun niissä on kakkaa...no nähtäväksi jää. Henkisesti odotus on ollut helpompaa. Kun tuota pientä puliveivaria päivät seuraa, niin toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun se on niin valloittava, täynnä elämää, toivoa ja mahdollisuuksia. Onhan se nyt mieletön juttu, että elämäänsä saa tuollaisia pikkuihmisiä. Mutta silti. Kyllä ymmärrän niin senkin, miksi osa ei halua lapsia. Vuoden aikana talon rytmi on muuttunut ja kaikessa on otettava lapsi huomioon. Lapsi muuttaa minua, isimiestä ja meidän suhdetta. Halusi tai ei. huomaan, etten ole pikkuvauvaihminen, enkä taaperoihminen, vaan minusta on ihanaa, kun lapsi kasvaa. Silti koen toisinaan surua siitä, että kohta se ei enää kiipeä syliin, ei moiskauta räkäisiä pusuja keskelle suuta tai potki yöllä kylkiäni. Äh, kuinka lapsen kasvaminen voi olla yhtä aikaa kaunista ja kipeää.

Toisella kerralla sitä luulisi tietävän, mikä on edessä. Mutta silti sitä huomaa havahtuvansa päivittäin siihen, ettei ole pienintäkään hajua, mihin on ruvennut ja mitä tuleman pitää. Kakkonen pitää huolen, että hänetkin muistetaan ja hän muksii yksiössään tasaiseen tahtiin. Se on onnea se. Ja vielä on hyvin tilaakin. 

maanantai 28. syyskuuta 2015

Aitan siirto

Navetan laajennus 70-luvulla.

Sitä, mitä en muista, lisään myöhemmin.

Tuli siis sellainen mahdollisuus, että sukuni mailta Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rajalta piti siirtää aitta pois. Pappa oli aikoinaan ostanut aitan, kun se oli ollut kallellaan eteenpäin ja pitänyt pelastaa parempaan paikkaan. Niin aitta sitten saapui ja koottiin 60-luvulla mummulani viereen. 70-luvulla edessä oli sukutilan navetan laajennus ja aitta jäi ihan liki uutta navettaa. Siinä se sitten on töröttänyt navetan vieressä pikku hiljaa pidemmässä ja pidemmässä heinikossa ja kaikenlaisten tavaroiden ympäröimänä sekä sisältä että ulkoa. Lisäksi vesi valui navetan katolta aitan toiselle seinälle. Ei hyvä.

Aitta on kaksikerroksinen, noin 3-4 metriä kanttiinsa ja noin 4-5 metriä korkea. Näin rakentamisesta tietämättömän naisen näkökulmasta tekstini ei ole kovin tarkka rakennusteknisesti. Kesällä 2014 tilanne oli tämä.




Mummunihan oli maanperinpohjainen hamsteri ja aitta oli sisältä täynnä kaikenlaista tavaraa kangaspuun osista vaatteisiin, kirjoihin ja mappeihin. Muistan, että olemme lapsena leikkineet aitan yläkerrassa ja alakerta on aina ollut niin täynnä tavaraa, ettei siellä ole mahtunut tekemään mitään.



Vuosi sitten syksyllä, kun vanhempani siivosivat aittaa sisältä, me tuumailimme aitan paikka takapihallamme. Kun aitalle ei ollut oikein muita ottajia, niin isimieshän innostui kerrassaan mahdollisuudesta purkaa ja koota 1800-luvun aitta meidän tontille. Vaikka aitta on todella korkea, oli kunta aitan siirtoon myöntyväinen. Meillä on rinnetontti ja aitan harja ei ylitä naapurin talon eikä meidän "päärakennuksen" matalamman osan harjakorkeutta.

Ensin oli siirrettävä leikkimökki yläpihalla, mikä tapahtui naapureiden avustuksella. Leikkimäkin alle teräsputket ja ei muuta kuin lykkimään mökkiä mäkeä ylös ja yksi aina siirsi putkia mökin alle eteenpäin. Aitan kohdalta maat pois, sorat tilalle ja talvella vielä kaadettiin tuosta rajalta koivut pois aitan kattoa roskaamasta.

Isimiehen insinööriveli laskeskeli, että savimaahan aitta kannattaa perustaa ruuvipaalujen päälle.

Ruuvipaalut (8kpl) ruuvattiin maahan syksyllä 2014, jotta vähän talven aikana näkisi liikutteleeko routa niitä.


Kesällä niistä muutamaa siirrettiin ihan todetakseen, että ne olisivat sittenkin olleet ihan oikeilla paikoilla. Juniori oli tietysti apuna. Takana näkyy yläpihalle rullattu leikkimökki.


Heinäkuussa 2015 alettiin purkaa aittaa. Katto oli ehjä ja vesi ei ollut päässyt sisään, myös sisähuopa oli ehjä, siihen vain tehtiin reiät, joiden kautta saatiin kattotiilet purettua.


Apuna purkamisessa oli paljon hirsirakennuksia purkanut kirvesmies tyttärensä kanssa. Isimies teki töitä käskettyä ja kuvasi purkua, jotta sen osaisi sen sitten kuvien avulla koota. Hirret merkittiin lyijykynällä a-,b-,c- ja d-seiniksi ja kasattiin lavalle. Aitasta löytyi ainakin kahdet vanhat siirtomerkinnät; toiset kaiverretut ja toiset sinisellä kynällä tehdyt.

Yläkerta purettu ja vuorossa alakerta.


Aitta on todennäköisesti 1800-luvun puolella tehty. Täytyy kyllä todeta, että aikamoisia kädentaidoinnäytteitä nuo vanhat hirsirakennukset! Eipä ollut juuri nauloja käytetty! Oviaukon ja ikkunaluukun sivuilla olevat hirret on kiilattu puisilla kiiloilla paikoilleen. Sisältä hirret olivat täysin kuivat ja ehjät, vaikka aitan ulkopinta oli vuosien ja maalauksen puutteessa päässyt hieman rapistumaan.
Vanhalla paikallaan aitta oli perustettu tynnyreiden päälle, jotka oli sisältä täytetty betonilla. Perustusten päälle oli tehty aitan sisällä olleista viljalaareista kolmikerroksinen kehikko ja varsinainen aitta seisoi sen päällä. 


Yhdellä kuormalla selvittiin ja heinäkuussa 2015 hirret siirrettiin meidän pihaan. Edessä pölyinen homma, kun kaikki hirret oli harjattava puhtaiksi pölystä ja perhosten koteloista ynnämuusta.



Kaikki aitan hirret olivat hyväkuntoisia. Pohjakehikon oikea etu- ja takakulma kaipasivat pientä paikkausta. Nurkkien haperot kohdat korvattiin uudella puulla. Pohjakehikon ylimmän hirsivarvin yksi hirsi oli hapero (oviaukon kohdalla oleva seinä, koska vesi oli laskenut porraslautojen läpi). Koska meillä ei ollut tarvetta nostaa aittaa niin paljon maasta, jätettiin ylin varvikerros kokonaan pois ja pohjakehikon toiseen kerrokseen tehtiin uudet kolot aitalle.

Syyskuun alussa 2015 talkoiltiin aitan ekakerros yläkerran lattiaan asti. Olihan se kuin palapeliä olisi koonnut, kun uusi hirsivarvi aina vain loksahti pakoilleen! Hirsien väliin laitettiin pellavaeristettä.


Syyskuun lopussa 2015 talkoiltiin toinen kerros.



Yläkolmiotkin oli tosiaan naputeltiin paikoilleen puutappen avulla. Muutama ruuvi aittaan ruuvailtiin varmistukseksi.



Hertsyykkeri sentään, kun se näyttikin koottuna korkealta!


Nopeasti siihen kuitenkin silmä tottui, eikä se takapihan terassilta näytäkään niin julmetun isolta.


Isimies kiipeää aina aitan yläkertaan omaa tupaansa ihailemaan. Elokuun lopussa saatiin muuten myös lopultakin lasikate takapihan terassille!


Viime viikonloppuna vuorossa olikin kattotalkoot. Niistäpä sitten erikseen. Me lähdettiin nimittäin juniorin kanssa pois jaloista mummulaan!

lauantai 5. syyskuuta 2015

Kiusallisia hetkiä

Tämän kesän hittibiisit ovat olleet varsinainen riesa. Sen lisäksi, että ne soivat koko ajan ja joka paikassa, ne ovat muodostuneet nopeasti kinkkisiksi korvamadoiksi. Kuulet pari tahtia ja sen jälkeen renkutus jää soimaan päähän, ja pahimmassa tapauksessa lauleskelet renkutusta itseksesi. Ääneen.

Kiusallisimmat hetket ovat kassajonossa. Vaikka olisit saanut radiossa soineen renkutuksen häviämään, niin eikös vain kaupassa olekin radio päällä. Yllätät itsesi kassajonossa jonkun raksamiehen takana lauleskelemassa..

...ja mä haluun haluun
kanssas tehä vauvoja...

tai

Täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö
viis päivää ihan luokatont' ryystöö...

Juu rehellisesti sanottuna tämän kuontalon kanssa, en tiedä, kumpi korvamato on pahempi. Suljen suuni ja häviän huomaamattomasti kaupasta ostokset maksettuani.


Puolessa välissä mennään ja ylhäältä katsottuna maha on pieni. Kuvittelen edelleen, ettei kukaan huomaa sitä. Vilkaisu peiliin ja sivusta katsottuna se näyttää jo valtavalta. Ja se painaa lantioon ja selkään. Olen pulassa jo nyt. Painoa on tullut 2 kiloa ja ennen peiliin vilkaisua olisin luullut sen tulleen boobseihin. Mutta ei, kyllä tuonne vyötäröllekin on jotain ilmestynyt. Enkä tajua, miten se kaksi kiloa voi painaa. No pääasia ettei enää okseta...