tiistai 27. syyskuuta 2016

Sumuiset yöt

Minun pitäisi olla nukkumassa, koska kaikki muut tässä talossa nukkuvat ja minä olen se, joka saa unta kaikista vähiten. On nälkä. En ole ainoa, jota huikoo öisin, sillä perheen pikkutirppa ottaa myös huikat maitoa öisin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta sillä on nälkä. Ja tyttö on todella pieni. Jos Juniori oli pieni, niin pikkusisko näyttää olevan vielä pienempi. Nyt kun on hän salakavalasti lähtenyt liikkeelle, epäilen lapsen laihtuneen: vaivalla kasvatetut jalkamakkarat ovat hävinneet ja posketkin jotenkin kaventuneet. 

Kahdeksan ja puolen kuukauden kohdalla pikkusisko on saapunut vaiheeseen "nukun huonosti". Öisin sitä itkettää ja se havahtuu hereille ja tahtoo viereen ja mönkii ja kiemurtelee. Toisinaan yö on pitkä ja silti aamu tulee aina liian pian. Siksipä kipitän nopeasti peiton alle. Kalliita minuutteja nämä tähän aikaan ruokapöydässä vietetyt. Riprap, menoksi!

tiistai 13. syyskuuta 2016

Toinen mahdollisuus

Jonain hämäränä yönä kun näette pienen naisen kiipeävän lähimpään kellotorniin ja lyövän haarukan kellonrattaisiin, olen se minä, joka yrittää pysäyttää ajan edes hetkeksi. Arki on hektistä ja täynnä vain pariminuuttisia, jolloin ehdin juuri ja juuri juoda pari kertaa mikrotetun kahvin.

Isoveli on oppinut kesän aikana tekemään kuperkeikan, seisomaan päällään ja aukaisemaan viimeisenkin ulko-oven lukosta. Hän laulaa taukoamatta "Hiio, hiio, hoi", mikä selvisi Piippolan vaarin englanninkieliseksi versioksi. Isoveli opettelee olemaan iso ja on samalla niin pieni. Hän tahtoisi jättää päiväunet pois ja toisinaan niin tekeekin. Kaikkeen hän vastaa uhmakkaasti "EI ONPAS!" ihan vain varmistaakseen molemmat vastausvaihtoehdot. On silti mahdotonta olla kauaa vihainen taaperolle, joka karkaa takapihalle kähveltääkseen puolukkasangosta pari puolukkaa vastaten "Otin vaan yhen" tai raahaa ämpärin keittiötason viereen, jotta voi ottaa pari kuivurista tullutta omenaviipaletta tuumaten "Minä kyttään näistä". 

Pikkusisko on häthätää 8 kuukautta ja oppinut istumaan, ryömimään, nousemaan tukea vasten, konttaamaan ja nyt hän ottaa jo ensimmäisiä askeliaan käsistä tuettuna. Eräänä iltana väläytti hän myös isoveljen pravuurin: syöttötuolista poiskiipeämisen. Vauvani on hyvin vähän enää vauva ja kurkkuani kuristaa, kuinka nopeasti hän kasvaa. Siinä missä esikoista ehti tuijotella koko päivän ja odotella, milloin se oppii mitäkin, oppii pikkusisko kaiken salassa. On myös outoa, miten hän ylipäätään ehtii oppia mitään, sillä pääsääntöisesti isoveli on niin liki pikkusiskoa, ettei edes henkäys mahdu välistä.

Tämä on minun elämäni. Toisinaan tämä väsyttää, mutta joka päivä olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Toinen lapsi on ollut minulle toinen mahdollisuus kokea vauvavuosi uudelleen ja kasvaa äidiksi taas piirun verran. Toinen vauvavuosi on ollut valovuosia verran helpompi kuin ensimmäinen.  Ja toistan itseäni, koska olen edelleen ihan häkeltynyt tästä asiasta. Huokaisen, kiitän, opin vielä.