Luopumisen tuskaa

Hei hei sivupiiskat. Se oli menoa nyt.

Lapsella on ollut todella erikoiset hiukset. Ensin pään päällä ei kasvanut mitään ja tyyppi muistutti vanhaa miestä. Todella vanhaa miestä. No sitten hiukset alkoivat kasvaa. Paljon. Sivusta. Mietittiin jo, että onko lapsi sielultaan juutalainen. Niistä sivupiiskoista olis nimittäin saanut todella käheet ortodoksijuutalaisten otsakiehkurat.

Viikko sitten ne leikattiin. Se oli vähän välttämätöntä, kun lapsi alkoi hieroa hiuksiin toistuvasti ruokaa. Hiukset jäivät myös bodyn nappien väliin ja vaikeasta pukemisesta alkoi tulla vielä vaikeampaa. Mutta olihan ne söpöt, persoonalliset, erilaiset. Tekivät Ukkelista Ukkelin. Olkoonkin vain hiukset, niin kaipaan niitä.

Enpä olisi ikinä uskonut, että silmän on näin vaikea tottua. Lapsi on todella eri näköinen, tietysti edestäpäin vielä enemmän kuin takaa tai sivusta. Ja sillä on korvat.

Ai niin. Ja itse hiustenleikkaus sujui esimerkillisesti. Oli niin hieno parturintuoli, ettei mitään rajaa: traktorin penkki ja ohjauspyörä ja kaikki. Kyllä kelpas.

Plaah

Olishan tuota ollut tarina jos toinenkin melkein valmiina julkaistavaksi, mutta.

Reilu viikko sitten keskiviikkoiltana klo 00.15 kuului pinniksestä ensin kovaa yskimistä ja yskimistä ja sitten kova puklausta muistuttava ääni.

Miksi, oi miksi ne aina oksentaa öisin?? 

Niin vietimme sitten yhden iltayön siivoten oksennusta: muistaakseni neljät yökkärit (yök, mikä sana), parit lakanat, meidän sängyn lakanat ja vielä meidän vanhempien yökkärit, vähän lattiaa ja hiuksia ja mitä näitä nyt on.

Siitä sitten siirryimme sujuvasti yskään ja kuumeeseen, ja parina seuraavana yönä pinniksestä löytyi tulikuuma, lähempänä 40-astetta hehkuva nuorimies. Sairaan lapsen rohisevan hengityksen kuunteleminen öisin on yksi raastavimmista tunteista maailmassa. Juuri kun olet nukahtamassa, mietit, vieläkö se hengittää. No sitten alkoikin ruokahaluttomuus ja inhottavat ikenet. Jos ne hampaat ei kohta tule läpi, rapsutan ne itse esiin. Vai olikohan tämä jo ennen oksentamista? Tällä hetkellä vuorossa on nuha ja jälkimainingit taloa tärisyttävästä yskästä.

Takana on lähes kaksi viikkoa valvottuja öitä, rikkinäisiä rytmittömiä päiviä ja äärimmäisen kitisevä lapsi, jolla menee hermot nanosekunnissa. Kaikki menot ovat peruuntuneet ja reilu viikko neljän seinän sisällä lapsen kanssa lähinnä kaksistaan on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Sairastaminen lapsiperheessä on niin syvältä. (Ja silti, olemme päässet niin vähällä.) Mutta en tiedä, kumpi on kettuuntuneempi tällä hetkellä minä vai lapsi. Lapsella on niiiin tylsää katsella samaa naamaa päivästä toiseen, se on niiiin pitkästynyt. Eilen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Seuraavaksi flunssaruletti onkin osunut minuun. Kotiäideillä ei tunnetusti ole sairaslomaa. Vaikka nenä valuisi kuin Niagaran putous, silmät verestää ja päässä hakkaa miljoona pientä vihreää miestä, äiti vaihtaa vaipat, tekee ruuan ja plaaplaa, kun mies on töissä. Lapsihan menee puolikuntoisenakin kuin höyryjuna paikasta toiseen. Myönnettävä on, että hermot on tiukalla ja huumorinkukat kuihtumispisteessä. Ne on näitä äitiyden hetkiä, jolloin olisin täysin valmis muuttamaan pariksi päiväksi kuuhun tai ihan mihin tahansa, missä ei kuulu se korvia vihlova ääääääääää, byäääää.

Arjen askeleet

Kahden ja puolen viikon lomailun jälkeen palasi isimies jälleen töihin ja niin alkoi taas arkiarki kotosalla. Tosi asiassa arki alkoi jo pari päivää aikaisemmin, kun isimies mursi peukalonsa, tarkemmin sanottuna oikean käden sellaisen. Oikean käden peukalo on osoittanut olevansa tärkeä osa kaikenlaista arkista puuhastelua ja ilman oikean käden peukoloa mies on ihan peukalo keskellä kämmentä. Kipeä se varmasti on, ainakin väri on vakuuttavan mustanpuhuva, ja tällä peukalolla ei todellakaan vaihdeta vaippoja, pueta lasta tai kiinnitetä vaunujen tai syöttötuolin valjaita kiinni. Lapsi on kuin elohopea ja luikertelee omia teitään. Lapsenhoidollisten puuhien lisäksi äiti-ihmisen toimenkuva laajentui ja hetkellisesti siihen kuului myös leipien teko miehelle ja takin vetoketjun laittaminen kiinni. Kaksi lasta yhdellä murtumalla, sanoisin! Nyt kuitenkin peukalo paketoituna arki alkaa jo luistaa.

Olin jo kovasti kaivannut arkirytmiä ja reilun viikon joululomareissun jälkeen oli mukava olla loppuloma kotona. Lapsen rytmi on alkanut palautua vähän enemmän normaaliksi. Ensimmäinen kotipäivä kotona itsekseen oli kuitenkin varmaan yhtä väsyttävä kuin miehen ensimmäinen päivä töissätöissä. Yöunilta heräsi hyväntuulinen pikkukaveri, mutta koko loppu päivän jalassani roikkui lähemmäs 8-kiloinen kahvakuula. Voi ulina ja ulvaus. Selvästikin lapsi huomasi menon muuttuneen ja niin sitten viihdytin vinkuvaa vaaperoa katselemalla yhdessä isimiehen kuvia tietokoneelta, kantelemalla lasta ympäri huushollia ja veivaamalla Musarullan samaa jaksoa uudestaan ja uudestaan. Osaan jo koko jakson vuorosanat aika hyvin.

Viikko sitten lapsi alkoi vähentää maidon tissuttelua päiväsaikaan ja tällä viikolla ei sitten ole maistunut oikein mikään muukaan ruoka. Paitsi letut ja jäiset marjat ja soseet. Valitettavasti nälkä on kova, jos syö vain jäisiä vadelmia ja karpaloita aamusta iltaan. Puuron syömisestä on tullut sellainen sota, että olen repiä pelihousuni perusteellisesti, kun lapsi käynnistää sylkymoottorinsa turboasetuksille ja ensimmäisestä lusikasta. On myös tosi kiva laittaa vaikkapa kalaa ja sitten kaapia sitä tyyristä pureskeltua, suussa pyöriteltyä ja syljettyä töhnää ympäri lattiaa, pöytää ja mattoa. No onneksi on letut! Koska jostain syystä lätyt ovat nousseet suosioasteikolla top ykköseksi, niin syömme siis tätä nykyä paljon lättyjä. Aamulla ne tehdään puuroon ja päivällä kasvissoseeseen ja ah, voisin niin aloittaa "Tuunaa lättyjä lapsellesi" -kokkiohjelman! Mutta nopea viittaus vatsan toimintaan. Voi juku on pikkupätkän maha kovalla, kun ei tahdo hän maitoa, eikä tahdo soseita ja mukista hörppiminenkin on niin pieniä kulauksia. Sellaisia samanmoisia pipanoita p*skoo jotkut pikkueläimet tuonne meidän pihalle. Testattiin sitten blenderillä rahkaa, omenamehua ja mustikoita. Se maistui myös erinomaisesti, mutta siitä sitten taas vatsantoiminnalliset ongelmat olivatki siitä toisesta ääripäästä. Ehkä vatsa ei vielä kestä kunnolla maitotuotteita.

Isimiehen tuunaamia lättyjä. Menee kuumina ja kylminä.
Yhdellä ruokailulla voi mennä kuusikin lättyä. Että kyllä sillä nälkä on.

Ensimmäisen arki-illan yhteinen rauhallinen päivällishetki oli kuin suoraan jostain tragikoomisesta tv-sarjasta. Eihän siitä mitään tullut. Äidillä oli hermo tiukalla ja hän meni ulos kolaamaan lunta, nälkäisenä. Isimies laittoi ruokaa, nälkäisenä, ja lapsi heräsi ja silläkin oli nälkä. Koskä sekä äidillä ja isällä oli nälkä, olivat molemmat unohtaneet, että lapselle ei ollutkaan oikeastaan mitään valmista ruokaa ja herkullinen linssi-juureskeittokin oli liian chilinen ja suolainen pikkuihmiselle. No keitetään sille makaronia! Isi söi, makaronit kiehui, äiti söi, lapsi odotti ruokaa, se sai makaroninsa, ne eivät olleetkaan tarpeeksi pehmeitä, isi söi, äiti söi, lapsi odotteli, makaronit ei pehmenneet keittämällä, isi leikkasi niitä pienemmiksi saksilla, ei kelvannut sittenkään, lapsi sylki kaiken pois, niin myös kasvissoseen lopun ja leivän ja veden. Jos joku olisi ollut kärpäsenä katossa, olisin kertonut kovaan ääneen, että IMUROIN ja PYYHIN lattian aamulla, vaikka siitä ei ollut enää pienintäkään merkkiä jäljellä. Nostin lapsen lattialle ja niin se söi tyytyväisenä siellä pöydän alla omia kylmiä, limaisia ja kuivuneita makaroneja ja leivän paloja.

Alkutilanne.
Heko heko, syljen kaiken tänne kaukaloon.

Lopputilanne.
Syön täältä, mitä löydän.

Ja sitten vielä toiseen suuntaan.

Ja minä kun olin niin haaveillut mukavasta ruokahetkestä.

Tänään Pätkä on sitten syönyt jääkaappikylmää ihan pikkuvauvalle sopivaa samettista kasvissosetta, iltapalaksi lättyjä ja valmistauduttu kaikenlaisin ruuin huomiseen. Se on nimittäin maanantai ja uusi arkiviikko.

Meillähän ei sitten..

...katsota läppäriä ruokapöydässä.

Joo eipä varmaan. Onneksi youtubesta sattui löytymään lapsen Musarullaa!:n suosikkijakso. Lapsi syöttötuoliin ja valjaisiin, kajarit kaakkoon ja ehdin syödä ja siivota keittiön ja eteisen ja tyhjentää puukorit ja viedä tavaroita paikoilleen ja vaikka mitä.

Tässä se on: pienten poikien sydäntensulattaja Viivi Helisalo! Klik!

Vaietut lihakset ja vaiennut juoksu

Tuossa yks päivä istuin sohvalla ja totesin, että housunnappi kiristää. Vatsanahka venyi maksimaalisiin mittoihin raskausmahan myötä ja jotain sellaista vetelää nahkaa tuossa eturepussa on vielä havaittavissa. Mutta tämä kiristys ei kyllä johdu mahanahkasta, vaan ihan siitä, että housut todellakin kiristivät. Energiantarpeeni on ollut ihan huipuissaan imetysaikana ja minulla on ollut rehellinen nälkä koko ajan. 9 kuukauden pahoinvoinnin jälkeen olen nauttinut takaisin palanneesta ruokahalusta ja on ollut ihana syödä, kun tekee oikeaa ruokaa mieli. Valitettavasti imetys on myös laukaissut valtavan makeanhimon. Etenkin, jos on ollut kiire päivä, eikä ehdi itse syödä kunnolla, on ollut helppo popsia jotain epäterveellistä. Yllätyksekseni se on ollut suklaata. Minähän en tykkää suklaasta! Kai tästäkin voi syyttää niitä hormoneja, pahus.

Puoli vuotta synnytyksen jälkeen olin saman painoinen kuin ennen synnytystä, mutta sehän ei tarkoita, että olisin ollut saman mallinen. Malli on muuttunut ja esimerkiksi housut ovat jotenkin ihan väärän mallisia. Nyt paino näyttää nousseen muutaman kilon ja voin päätellä, että vauva-arki on taas piirun verran helpottunut. Kaikki mitä syö, ei selvästikään kulu. Joku voi sanoa, että mitä tuo rutisee muutamasta raskauskilosta. Todellinen motivaattori ei kuitenkaan ole se, miltä näyttää, vaan se, miltä tuntuu. Tuntuu pöhöttyneeltä, kun ei ole pitkään aikaan päässyt kunnolla liikkumaan. Tarvitsen liikkumista, jotta voin hyvin. Pitäisi päästä kunnolla liikkeelle.

Ennen raskautta pääsin hyvään vauhtiin juoksuharrastuksessa. Viimeisen juoksulenkin raskausaikana tein 29.6. Rovaniemi Marathonilla raskausviikolla 6+. Muistan sen siksi, koska juoksimme kympin kaveriporukassa polttareiden merkeissä. (Hyvä juoksutapahtuma, voin muuten suositella!) En edes juossut lujaa, mutta matka meni keskisykkeellä 182. Minun oli pakko jäädä porukasta jälkeen, koska syke oli todella korkea, enkä saanut sitä laskemaan edes kävelemällä. Painelin sitten kuitenkin loppuun asti, koska olo ei ollut huono. Vielä. Onneksi. Se olikin sitten aika lailla viimeinen kerta kun harrastin oikeaa liikuntaa raskausaikana. Sen jälkeen kova urheilusuoritus oli kävellä päivittäin postilaatikolle ja takaisin.

Arvoisessaan seurassa!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta 

Kohta mennään!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta

Kehoa rasittavaa liikuntaa tunsin pystyväni alkaa harrastaa vasta sen jälkeen, kun lapsen yösyönti ja valvomiset loppuivat. Sitä ennen keho oli aivan liian väsynyt. Yösyöttöjen loppumisesta on nyt kolmisen kuukautta ja lapsi nukkuu öisin hyvähkösti. Halleluja! Olen onnellisessa asemassa! Mutta eihän tämä liikuntajuttu nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Vaietut lihakset. Lantionpohjan lihakset. Niin mitkä lihakset? Miksi siitä ei pidetä suurempaa haloota neuvolassa? Tai ihan missä tahansa.

"Kovin moni aikuinen ei halua huudella julkisesti tai edes terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla, jos pissat lirahtavat housuun aivastaessa tai juostessa vauvan luo, joka on juuri työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan, puhumattakaan juoksulenkistä tai reippaammasta jumppatunnista. Heikkojen tai epävarmasti toimivien lantionpohjan lihasten aiheuttama virtsankarkailuongelma on kuitenkin täysin fysiologinen ja itse asiassa myös hyvin yleinen erityisesti synnyttäneillä naisilla." ( Äitiys liikuttaa -blogista)

Raskaus löystyttää lantionpohjan lihaksia. Synnytys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Imetys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Muuttunut hormonitoiminta löystyttää lantionpohjan lihaksia. Pahuksen hormonit, taas. Lantionpohjan lihakset ovat yhdet ihmisen tärkeimmistä ryhtilihaksista (osana syviä lihaksia) ja treenaaminen kannattaisi aloittaa jo raskausaikana. Omani näyttävät olevan ihan susihuonossa kunnossa. Ensin juokseminen ei tullut kuuloonkaan ilman viiden litran pissaämpäriä jalkovälissä. Ei hyvä juttu. Reitti piti suunnitella niin, että matkalla pystyi poikkeamaan vessaan, ellei halunnut juosta kotiin märissä housuissa tai pyllöttää pissalla tuolla tien penkalla. Väitän, että tähän ongelmaan on törmännyt jokaikinen juoksua harrastanut synnyttänyt nainen. Synnyttäneet naiset eivät vain juokse. (Ne ottavat nopeita loikkia ja seisovat sen jälkeen hetken jalat ristissä, ettei keltainen kulta lirahda pöksyyn ja vilkuilevat sen jälkeen ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.) Mutta kun tästä ei oikein puhuta.

Sen jälkeen juoksemisessa kipeytyi alavatsa ja selästä säteilee lonkkiin liitoskipujen tavoin. Muoks. Jos siis tarkkoja ollaan niin raskauden ja ilmeisesti myös imetyksen aikainen hormonitoiminta (ystävämme relaksiini-hormoni) löystyttää ja pehmentää myös niveliä ja nivelsiteitä. Etenkin raskausaikana tämä yhdistettynä heikkoihin keskivartalon lihaksiin ja ryhtimuutoksiin aiheuttaa usein selkäsärkyä ja hermojen puristumista. Kuulostaa tutulta. On siis myönnettävä, että neuvolan täti oli oikeassa, kun sanoi, ettei juoksua suositella vuoteen synnytyksen jälkeen. Vaarana on kohdunlaskeuma, virtsarakon laskeuma ja mitä lie. Ymmärrän toki, että liikkeelle rohkaistaan synnytyksen jälkeen, koska niin moni ei liiku ollenkaan. Ja ymmärrän, että siinä toppuutellaan, koska himoliikkujat saavat paikkansa hajalle liian pikaisella treenauksella. Juoksussa pahinta on se, että se aiheuttaa iskevää painetta lantionpohjaan ja vielä pahempaa se, että liian aikaisen treenauksen negatiiviset seuraukset tulevat vasta useamman vuoden viiveellä. Erot ovat toki yksilöllisiä, mutta minä selvästi kuulun niihin, joiden pitää vielä himmailla. Tehdä jotain muuta? Kiukutella? Enkä mielestäni edes kiirehtinyt.

Terveisiä vesisateesta 2.1.2015

Joten takaisin lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten treenaukseen. Jatkan valitsemallani tiellä. Asiasta on ollut todella vaikea löytää hyvää ja toimivaa tietoa. Onneksi löysin Äitiys liikuttaa -blogin. Katso itse! Ei ehkä olisi hullumpaa käydä osteopaatilla tai edes uudestaan hierojalla, jotta selästä aukeaisi lukot. Muutenhan tässä hajottaa paikkansa lopullisesti.

Lapsi heräsi! Taidan ottaa palan suklaata ja mennä lämmittämään lapselle ruuan...

Uusi vuosi ja uudet vermeet

Toisin sanoen uusi vuosi ja uudet sukkahousut.

Rouva Rimppakintun poika näyttää perineen sekä äidin että isän puolelta ihkaomat rimppakintut. Kun yhdistää rimpulat jalat ja vauhdikkaat varpaat, on jatkuvana ongelmana se, että housut ja sukat eivät vain pysy menossa mukana. Onneksi on keksitty sukkahousut - vaikkakin itse vihaan sukkahousuja omissa jaloissani! Hyviä lasten sukkahousuja on vaikea löytää ja hyviä lasten sukkahousuja pojille on äärimmäisen vaikea löytää. En mielestäni liikaa nirsoile lapsen vaatteiden suhteen, mutta toistaiseksi olen kieltäytynyt pukemasta poikaa pinkkeihin perhos- tai sydänsukkikseen.

Kesällä näin Kokkolan Prismassa ihan ylisöpöt Haisuli-sukkahousut. Ne olivat jotain Tove 100 vuotta -juhlavuoden sukkahousuerää. Eipä tullut ostettua, kun oli hiki ja helle, ja jäi hieman kaivelemaan. Missään muualla en ole noihin törmännyt, joten olin erittäin riemastunut, kun nyt joululomalla satuin löytämään niitä vielä kahdet - ja vieläpä alennuksesta! Koot olivat jo kortilla, mutta itse asiassa nuo 60-senttiset näyttävät olevan varsin sopivat...! Jos sukkikset saa vitosella per pari, niin kyllä ne hintansa haukkuu. Vielä niitä ei ole pesty, joten toivossa on hyvä elää, että ne toimivat vielä pesun jälkeen. Ensimmäinen pesu paljastaa hyvin nopeasti sukkahousujen todellisen luonteen. En tajua, miten ne voivat lörpsähtää niin monesta kohtaa.

Samalla mukaan tarttui Frekriksonin retromallinen toppalakki. Meillä on tainnut lapsena olla juurikin samanlainen, mutta sininen! Sopivan kokoisten ja istuvien lakkien  metsästäminen on käynyt myöskin ihan työstä.  Nyt on sitten pienipäinen lapsemme saanut vihdoin myös sopivan talvilakin. Että missäs olet pakkanen. Me ollaan valmiina!

Joulu 2014

Vietettiin joulu ja uusi vuosi mummulassa Pohjanmaalla

Koitapa vaan kuvata. Minä karkaan!

Lempihommissa.
Tummu päästi lähemmäs astianpesukonehommia kuin äiti.

Enomiehen kanssa koottiin vanha Brion junarata.

Isimieskin auttoi ratahommissa.

Vanhat Duplotkin palautuivat lainasta mummulaan.  

Koittakaa vaan koota...

...minä ainakin kiipeän...

...ja kiipeän huipulle asti...

...ja sitten istahdan tähän päälle.

Tällainen siitä kuitenkin tuli. Kiitos isimiehen ja enomiehen.

Äiti ja tummu tähtisädetikkujen lumoissa uuden vuoden aattona.