Rakkaudesta leivänmuruihin

Minä nalkutan. Nalkutus, nalkutus, kilkatus, kalkatus leuat vaan lonksuu. Välillä tuntuu, että ääni soi jo omassakin päässä. Tämä on loppuunkaluttu ikuisuusaihe.

Mutta kun olisi niin mukavaa, että olisi siistiä.

Se ei vaan kertakaikkiaan näytä onnistuvan perheessä, jossa mies jättää tavarat juuri siihen paikkaan, mihin ne kädestään laskee, vaimo ei luonnostaan laita tavaroita paikoilleen ja lapsi rakastaa levittää tavaroita ympäri huushollia. Yritän. Voi joka päivä minä yritän ja välillä päästä kuuluu piu ja nousee höyry korvista, kun pitää siivota KAIKKIEN jälkiä ja silti aina minun pitäis tietää, missä kaikki on. Olen jo uhkaillut miehelle, että jokaikisen vaatteen, jonka lattialle jättää, alan nostella pyykkikoriin. No enpä ole vielä viittinyt, kun pyykkiäkin on koko ajan niin paljon. Siivoamisesta on pakko tinkiä. Siitä on vain pakko tinkiä, ellei 1) halua siivota kaikki päivät aamusta iltaan 2) haluaa saada päivän aikana tehtyä jotain muutakin, jotain joka tekee oikeasti hyvää.

Olen tullut siihen tulokseen, että niillä, joilla on lapsia ja siistiä on 1) aivan liikaa aikaa tai 2) todella kilttejä ja siistejä lapsia.

Mutta silti. Jos edes vähän laittaisi joka päivä tavaroita paikoilleen, niin ei tarvitsisi elää kuin pellossa. Ja kyllä niitä laitetaankin. Joka päivä. Yhdessäkin. Mutta silti sama rumba jatkuu päivästä toiseen. Kahlaat kaapista kiskottujen tavaroiden läpi ja väistelet varpailla kaikkea sitä sälää, mitä lattialla on. Oi kyllä, olen siirtynyt sisäkenkiin. Siivoaminen sitten lapsen kanssa on asia erikseen, jonka eräs äiti-ihminen kiteytti erittäin osuvasti. Oih, olin katketa naurusta. Aivan kuin meidän elämästä! Tuli aivan mieleen, kun yksi päivä pesin vessaa: lukitsin vessan oven ja lopulta pyysin (huusin) miestä hakemaan eroahdistusta potevan pikkuihmisen, joka seisoi vessan oven takana ovea hakaten ja ulisten surkeasti.

Joten olen yrittänyt opetella uutta asennetta - rakkaudesta leivänmuruihin. Nauti puhtaasta pöydänaluksesta silloin, kun olet sen luutunnut. Olkoonkin se vaikka vain kerran viikossa ja kestäköön vain ohikiitävän sekunnin. Varmaa on vain, ettei se ei ole kauaa puhdas. Iloitse siitä, että lapsi on nokkela. Kun tyhjennät uunivuuat laatikosta, jonka lapsi on oppinut avaamaan ja käännät selkäsi, on lapsi kiivennyt vetolaatikkoon hekotellen istumaan. Koko ajan lapsi oppii avaamaan lisää ja lisää kaappeja ja tyhjentää ihan kaiken, mihin pienillä nakkisormilllaan yltää. Jos hän leikkii tunnin (uskomatonta, mutta totta) kattilalla ja lusikoilla, istu alas ja juo kahvit. Jos hän leikkii toisen tunnin muovikipoilla, jotka on tyhjentänyt toisesta kaapista, lue lehti. Sulje silmät sotkuilta ja kuule lapsen nauru. Ja sitä paitsi mies jaksaa joka ilta peuhata ja remuta ja leikkiä lapsen kanssa. Se jos mikä on suurempi onni kuin ne puhtaat lattiat.

Joten asenteen voisi laajentaa rakkaudesta leivänmuruihin, rakkaudesta avonaisiin kaappeihin ja laatikoihin, rakkaudesta muovikippoihin, rakkaudesta lojuviin vaatteisiin. Rakkaudesta arkeen. Pysyvää on vain kaaos.

Yksi suosikkipaikoistani.
Huomaa, kuinka kaukaa kuva on otettu, ettei vain harmonia säry.

Moro, menin taas. Et viittis äiti kerätä.

Meillä ei olla hellan ja nyrkin, vaan hellan ja laatikon välissä.

Näin kun aurinko alkaa paistaa...

...niin näissähän voi jopa nähdä kauneutta.

Tai miten sen nyt ottaa.

Kiipeä lopuksi ilmankostuttimen päälle (kiitos jarrusukkien)
ja kippaa mukillinen vettä lattialle.