Blogitekstien julkaisutiheydestä päätellen olemme muuttaneet ulos. Toisin sanoen kevätilmojen saavuttua olemme pihalla, paljon, koko ajan. Ajoittain noin 6-7 tuntia päivässä. Mahtavaa aikaa tämä kevät ja kävelevä lapsi. Sopii meille.
Olemme selvästi saaneet ulkoilmalapsen. Aamulla, kun lapsi on vetänyt aamupuurot naamaansa, kävelee hän eteiseen ja sanoo kakku, se tarkoittaa kenkää, jos joku ei sattumoisin tiennyt. Nuo siniset Kangaroosin lenkkarit (Kiitos Prisman poistokenkäalennuksen saimme ne kohtuuhintaan. Lastenkenkäbisnes on muuten ihan ryöstöä.) on parasta, mitä lapsi tietää Marie-keksien ja viinirypäleiden jälkeen. Suunta olisi siis ulos ja sinnehän sitä sitten yleensä mennäänkin. Luulisi, että tässä 2000 neliön tontissa olisi tuollaiselle pikkunatiaiselle tarpeeksi touhuttavaa, mutta selvästikään hän ei myöskään ole aidattujen alueiden lapsi (ei meillä kyllä ole aitaakaan), koska hän ottaa suunnan tielle ja kävelee niin kauas jaksaa. Jaksaakin ihmeen kauas, pysähtyy tosin jokaisen pihan kohdalla ja ilmoittaa auto, jos siellä sattuu auto olemaan sekä jokaisen koiran kohdalla hän huikkaa hauvauvauva, ja jatkaa matkaa. Ei katso taakseen, painelisi tikittäen pikkuaskelin ilmeisesti maailman ääriin asti.
Mitäs muuta tuollainen vuosikas puuhaa?
Koska meillä ei ole vielä hiekkalaatikkoa ja naapurin eläkeläisperiskunnalla on, kävelee lapsi myös hyvin sujuvasti naapureiden pihalle hiekkalaatikolle. Hän tietää, että sinne voi mennä tietä pitkin tai takapihalta kuusiaiden välistä. Onneksi eläkeläispariskunta nauttii natiaisen höpötyksestä, koska sanoin lapsen saapuvan pihaan niin kauan kuin hänellä on sinne lupa ja todennäköisesti myös sen jälkeen... On todella uskomatonta, kuinka lapsi muisti ja osasi reitin hiekkalaatikolle jo yhden kerran jälkeen. Samaa häkellystä koin, kun lapsi oppi, missä kaapissa meillä säilytetään keksejä. Hän myös itki keksien perään lähes tunnin, palasi aina kaapille, jos sittenkin saisi vielä yhden keksi. Välissä katsoimme jakson Musarullaa, mutta sekään ei auttanut hälventämään Marie-keksin kuvaa hänen sielustaan.
Vuosikas matkii ja apinoi ihan kaiken. Aina ei edes tajua, kuinka paljon lapsi imee itseensä. Aikamoisen yllätyksen koin, kun kerran löysin lapsen istumasta astianpesukoneesta ruokasihti kädessään. Alakori oli tietysti asianmukaisesti viskattu koneesta ulos. Aamuisin meillä kun on tapana tyhjentää astianpesukone, lapsi vastaa lusikoista ja muoviastioista, minä kaikesta muusta. Yleensä irroitan ruokasihdin ja huuhtelen sen. Voitte siis kuvitella, kuinka sujuvasti yksvee myös lastaa pyykkiä koneeseen ja koneesta pois, tunkee vaatteita laatikoihin ja tyhjentää niitä kaapeista koneeseen, kitkee kukkapenkkiä (tai tarkemmin kukkia kukkapenkistä), istuttaa perunaa, ajaa ruohonleikkurilla, heittää löylyä kiukaalle, työntää rattaita, laittaa rikkaimurin töpselin seinään, napsauttaa levyt päälle, painelee kaukosäätimen nappuloita, tyhjentää puukassit puulaatikkoon, tunkee sytykkeet takkaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Meillä ei kukaan ole tällä hetkellä toimeton.
Aamuisen kiukkupyllyn tilalle olemme saaneet hyväntuulisen mönkijän, joka lauleskelee ihahaa, ja iltaisen väsykiukkuajan tilalla on sänkyynsä unirättiotuksen kanssa käpertyvä tuhisija. Arvokkaita hetkiä nämä tämmöiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti