Se on täällä taas - arki

Niin ihanaa kuin kesän vapaus ja vieraat ovatkin, niin ihanaa on myös, kun arki alkaa, talo rauhoittuu ja päiviin tulee rytmiä. Kun raskauspahoinvointikin loppui - ei niin kuin seinään, mutta melkein -joskus pari viikkoa sitten, niin tässähän voi jo alkaa nauttia elämästä ja tavallisista asioista. Harmi, että ällötykseen ja laattaamiseen meni melkein koko kesä, ja peruttuja menoja oli ajoittain enemmän kuin päästyjä. Mutta positiivista, että mies oli lomalla ja että olo parani yli kuukauden aikaisemmin kuin edellisellä kerralla. Ajatus vauvastakin on paljon miellyttävämpi kun ei tunnu siltä, että se pitää nielaista takaisin mahaan koko yhdeksän kuukauden ajan.

Virhe, mama! Yksi tuoli unohtui!
Jälleen aika kaataa kaikki tuolit, kun vahtivia silmiä on selvästi liian vähän.

Pikkumies on erittäin leimautunut isimieheen ja mielenkiinnolla odotin, mikä parku syntyy, kun toinen lähtee ja toinen jää. Äiti on edelleen NIIIN tylsä isiin verrattuna, mutta jo toisena päivänä äitikin alkoi olla jo ihan jees. Eilen lapsi parkui lohduttomasti auton perään, tänään huikkasi vain syöttötuolistaan heihei ja jatkoi jugurttinsa lusikoimista. Pikkuisen kaipasin töihin, kun taas syksy koitti, mutta koska mahdollisuus oli, jäin vielä kotiin. Olisi pitänyt ottaa uusi luokka, enkä olisi ehtinyt olla sen kanssa kuin ehkä 3,5 kuukautta. Siinä ei oikein olisi ollut kenenkään etu mennä heilumaan väistötiloihin tuoksi ajaksi. Etenkin kun etukäteen ei ollut mitään varmuutta, olenko edes työkuntoinen. Kotiäitihän on kotona aina työkuntoinen, eikumitensenytmeni.

Kävinpäs salaa tonkimassa puhelimen vaunuista
ja räppäsin kuvan, kun äiti kävi sisällä.

Oikotietä pitkin puistoon.

Mää meen nyt jo!

Olen tai muutamien puistotuttujen kanssa olemme ihmetelleet, missä kaikki paikkakunnan kotona olevat lapset luuraavat aamuisin. Toisaalta me tarvitsemme aidatun pihan, mitä meillä ei ole, enkä todellakaan jaksa kanniskella lasta naapureiden tontilta alvariinsa. Joten ymmärrän tätä nykyä, miksi ainakin osassa leikkipuistoista on aidat. Nerokasta, arvostan. Lapsi näyttää olevan varsinainen kyläluuta ja suuntaa usein askeleensa pois pihasta ja mielellään niin kauas, kuin saa vain kävellä. Ja taaksepäin ei katella. Joten me olemme tällä hetkellä puistoilijoita. Tänään puistossa oli paljon väkeä, kun eilen ei ollut ketään. Lapsikontaktit ja etenkin aikuiskontaktit tuovat tervetullutta vaihtelua. Tulkaa tänne huomennakin, kun me tullaan kans. Oli tervetullut tokaisu toiselta äiti-ihmiseltä. Ihana, kun ei tarvi pukea miljoonaa kerrosta vaatteita, vaan voi vain aukaista oven ja mennä ulos.

Ulkoilun jälkeen maistuu melkein mikä tahansa, mutta silti. Lapsi on ilmeisen kaikkiruokainen ja söimme tänään lounaaksi isimiehen tekemää miedosti chilistä jauhelihakeittoa turkkilaisen jugurtin kera. Sinne upposi pavut, herneet, porkkanat, jauheliha, kaali, jugurtti, chili ja liemi. Ainostaan yhden perunanpalan sain takaisin! Palan painikkeeksi pari kulausta piimää ja leipää isimiehen tekemän avokadolevitteen kera. Juu, ei meillä tosiaankaan aina ole näin fiinit sapuskat. Oottakaa vaan, kun minä pääsen kauhan varteen...

Melkein kahden kuukauden "Minä kakkaan salassa" -vaihe sai uuden käänteen, kun lapsi ruuan jälkeen ilmoitti päättäväisesti kakka, haki hyllystä kasan kirjoja ja pöräytti tuotoksensa pottaan. Tästä se taas lähtee, äiti ja kestovaipat kiittävät.

Päivän kruunasi aamulehden ilmainen näytelehti (tai sitten se oli jaettu väärään laatikkoon), tummapaahtoinen kahvi ja kaapista löytyi vielä pala suklaatakin. Hyvä arki.

Pakko myöntää, että todellinen pehmeä laskeutuminen arkeen. Melkein liian hyvää ollakseen totta.