Kyllä minä niin mieleni pahoitin...
...kun en saanut nousta seisomaan vessanpönttöä vasten.
...kun äiti ei antanut nuolla lattiakaivon kantta.
...kun olisin niin halunnut imeskellä vessaharjaa.
...kun minua ei uskottu, että osaan tulla portaat alas pää edellä.
...kun minut aina nostetaan pois astianpesukoneen luota.
...kun en voi loputtomasti saunoa ja olla suihkussa.
...kun ovia suljetaan nenäni edessä.
...kun kukkien pureskelu on kiellettyä.
...kun vaippa pitää vaihtaa niin monta kertaa päivässä.
...kun ulos on pakkoa pukea vaatteet. Tai kun ylipäätään on pakko pukea vaatteet joka päivä. Monta kertaa.
Kun minä pahoitan mieleni, heittäydyn lattialle pää käsien välissä ja ulvon kovaan ääneen. Olen kuullut, että suuressa maailmassa tehdään niin pettymysten edessä.
Muuten minä olen aina pitelemättömän hyvällä tuulella. Kun äiti käynnistää imurin, kaikki maalliset huolet unohtuvat. Siksi imuri on muuttanut pois kaapista keskelle lattiaa.
Pätkä
tiistai 28. lokakuuta 2014
maanantai 27. lokakuuta 2014
Tää on parasta just nyt
Tää on parasta just nyt...
 |
| Astianpesukone, suurin rakkauteni. |
 |
| Imuri ja rikkaimuri, toiseksi suurin rakkauteni. |
 |
| Pesukone, kolmanneksi suurin rakkauteni. |
 |
| Lattiakaivon kansi. Osaan nostaa sen tosi näppärästi, koska sormet saa ujutettua reikiin. |
 |
| Musarullaa. Jähmetyn paikoilleni. Viivi Helisalo on söpöin tyttö, jonka tiedän. Milloin nämä tulevat uusintana!? Meillä ei ole kaikkia tallennettuna! |
 |
| Nousen seisomaan. Koko ajan, joka paikkaan, mutta en osaa laskeutua alas. Äiti pakottaa pitämään jarrusukkia. silti pää kolisee... |
 |
| Seisominen syöttötuolissa on lempipuuhiani. Etenkin jos saan tonkia kauhoja ja vispilöitä keittiön laatikosta. |
 |
| Pääsen konttaamalla minne haluan. En osaa peruuttaa. Vielä. |
 |
| Äitillä kesti hieman aikaa tajuta, miksi nuoleskelen takan eduspeltiä. Siitä näkyy oma kuva tietysti! |
 |
| Tähän laatikkoon yllän lattialta asti! |
 |
| Rauhoitun ukin kanssa kirjaa lukemalla. |
 |
| Tykkään kiskoa kaihtimen narua. |
 |
| Olen vesipeto! |
Tää on pahinta just nyt...
Vaipan vaihto ja vaatteiden pukeminen. Jos luulit, että rennon ja vetelän vastasyntyneen pukeminen on vaikeaa, erehdyit. Vikkeläjalkaisen pukemista inhoavan esitaaperon pukeminen on kuin yrittäisi tunkea mustekalalle sormikkaita - pukemishetkellä lapselle tuntuu ilmestyvän kahdeksan kättä ja kahdeksn jalkaa. Lapsi ei pysy kunnolla seisaallaan, vaan venkuloi joka suuntaan minkä ehtii. Suosin vetoketjullisia vaatteita, nepparit ovat juuri nyt ihan kauhistus. Pukemisessa täytyy joko yrittää harhautusta (katsotaan sitä Musarullaa tai tutkitaan seisaaltaan pesukoneen luukkua) tai kuunnella huutokiljuntaa. Lapsi on ennemmin märissä vaatteissa tai kakka housussa kuin suostuisi vaipanvaihto-operaatioon.
Imetys. Juuri kun pääsin kehumaan, kuinka imuote on jees, se ei enää ole sitä. Hampaita ei ole, eikä niitä näy, mutta lapsi hankaa ja jyystää ikenillään niin, että näen tähtiä.
torstai 23. lokakuuta 2014
8kk lääkärineuvola
Se oli nopeasti taputeltu.
Pätkä hymyili ja jokelsi. Kerroin, että hyvää kuuluu ja hyvin menee. Neuvolan täti sanoi, että hyvähyvä ja lääkäri sanoi, että hienoahienoa. Lapsi syö ja nukkuu hyvin ja kasvaa tasaisesti omalla miinuskäyrällään. Painoa himpun vaille seitsemän ja puoli kiloa ja pituutta himpun vaille 70 senttiä.
Ensimmäistä kertaa minulla ei ollut kerrassaan mitään kysyttävää.
Olen siis ehkä saavuttanut äititasapainon. Jos on kasvanut lapsi tämän 8 kuukauden aikana, niin on kasvanut äitikin. Me like.
Pätkä hymyili ja jokelsi. Kerroin, että hyvää kuuluu ja hyvin menee. Neuvolan täti sanoi, että hyvähyvä ja lääkäri sanoi, että hienoahienoa. Lapsi syö ja nukkuu hyvin ja kasvaa tasaisesti omalla miinuskäyrällään. Painoa himpun vaille seitsemän ja puoli kiloa ja pituutta himpun vaille 70 senttiä.
Ensimmäistä kertaa minulla ei ollut kerrassaan mitään kysyttävää.
Olen siis ehkä saavuttanut äititasapainon. Jos on kasvanut lapsi tämän 8 kuukauden aikana, niin on kasvanut äitikin. Me like.
perjantai 17. lokakuuta 2014
Poikien juttuja osa 2
 |
| Lapiohommia elokuussa. |
 |
| Ruohonleikkuuhommia lokakuussa. |
 |
| Rakennushommia lokakuussa. |
maanantai 13. lokakuuta 2014
Se on loppu nyt...
...nimittäin yösyönti - sekä lapsen että äidin.
Olin kuvitellut jatkavani yösyöttöjä jonnekin 8-10 kuukauden ikään. Olin myös kuvitellut, että lapsi söisi 3-4 tunnin välein. Mutta ei se syönyt. Se aloitti pahimmillaan heräilyn tunti kaksi nukahtamisen jälkeen ja söi tiheimmillään tunnin välein. Tyypillisin yö oli, että lapsi heräsi kello 1 ja söi, heräsi kello 3 ja söi ja siitä sitten kerran tunnissa aamuun asti. Itkuisinakin aikoina Pätkä nukkui öisin hyvin eli vähintään yhden 4 tunnin jakson, joten en sitten millään voinut uskoa, että sillä olisi nälkä. 5,5 kuukauden iässä yösyönnit alkoivat pikku hiljaa räjähtää käsiin ja nyt sitä oli kestänyt jo kaksi kuukautta. Se on pitkä aika se, vaikka tiedän, että monet vauvat voivat tehdä sitä kauemminkin...Kun sitten sattui se yhden yön ihme, että lapsi nukkui tutti suussa yhdeksän tuntia, en senkään enempää voinut uskoa, että sillä olisi öisin nälkä niin usein. Se halusi nukkua tissi suussa. Tai oikeastaan se oli kehittänyt itselleen tissistä uniassosiaation eikä osannut nukahtaa ilman tissiä. Näin tulkitsin.
Kun lapsi söi päivisin 3-5 tunnin välein ja join päivän aikana 3-4 litraa vettä, ei tarvitse paljon arvuutella, kuinka kova jano oli öisin, kun syöntivälit olivat 1-2 tuntia. Käytännössä join vettä, ravasin vessassa, imetin ja nukkuakin olisi pitänyt ehtiä. Päivisin väsynyt en ollut pelkästään minä vaan myöskin lapsi. Silti lapsi tuntui tosi pieneltä ja minulla kävi sitä sääliksi, jos raukka parka ei saisi öisin mitään ruokaa. Mitä jos sillä oikeasti onkin nälkä?? Kun se kasvaakin vielä jollain -10 käyrällä, niin vienkö siltä sen vähäisenkin kasvun. En tiedä, oliko sillä öisin nälkä, mutta minulla oli. Makasin sängyssä ja ajattelin, että nyt pitäisi kyllä nousta syömään, mutta en jaksanut eväänikään räpäyttää ja nukahdin. En uskaltanut enää imettää kuin siltä puolelta, jossa lapsi on minun ja miehen välissä, koska en pysynyt hereillä niin kauan, jotta olisin voinut nostaa supernopean syöjän takaisin sänkyyn. Lapsi alkoi myös liikkua ja en pystynyt nukkumaan senkään vertaa kuin aikaisemmin, koska lapsi olisi saattanut löytyä aamulla vaikka sängyn jalkopäästä. Tai lattialta.
Yksi yö sitten klo 5 mies koputti minua olkapäähän ja sanoi, ihan ystävällisesti, että anna sille tissiä, se on hereillä. Olin syöttänyt tissuttelijan noin 20 minuuttia aikaisemmin ja päästäni kuului naks. Ilmoitin, että sillä ei ole nälkä ja maitoa ei tipu ennen aamua. Pyysin miestä ottamaan lapsen ja tekemään sille ihan mitä tahtoi. Lapsi kun ei syö tuttipullosta mitään, ovat yöt olleet käytännössä minun vastuullani. Minun ihana rakas mieheni vaihtoi paikkaa kanssani, antoi tuttia, vaihtoi lapsen asentoa kerta toisensa jälkeen ja niin me sitten esitimme nukkuvaa (varmaan kaikki vanhemmat ovat sortuneet tähän peliin..). Meni tunti ja lapsi nukahti ilman huutoa klo 6 aamulla ja nukkui klo 8.30 asti, mikä oli puolitoista tuntia pidempään kuin tavallisesti.
Siinä sitten päivän punnitsin, että nytkö tämä homma tuli tiensä päähän. Pohjat oli tehty ja lapsi oli kerran nukahtanut ilman rintaa. Tähän mennessä olin saanut lapsen nukahtamaan yöllä tutilla ehkä neljä kertaa koko 7 kuukauden aikana. Jostain syystä tunsin piston omassatunnossani ja kehittelin itselleni kamalan ahdistuksen siitä, kuinka kidutan lapseni irti yösyötöistä ja se varmaan saa elinikäikäisen trauman. Asiaa ei yhtään helpottanut, että eksyin facebookissa Imetyksen tuen keskustelupalstalle, jossa kukaan ei juuri harkitsekaan lopettavansa yöimetyksiä ennen vuoden ikää ja välillä tuntuu, että äitipisteitä kerätään sillä, kuka on valvonut eniten. Osa kysyy neuvoa siihen, kuinka neuvolassa voi perustella yöimetysten jatkamista. Osa kysyy neuvoa levottomiin öihin ja viestiketjut pursuavat lukemattomia kommentteja siitä, kuinka kaikilla on samanlaista ja se on joku vaihe. Toisaalta sanotaan, että jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee ja äidin on ajateltava itseään ja sitten taas rivien välissä leijuu hiljainen viesti siitä, kuinka yöimetyksiä kannattaa jatkaa silmäpussit polvissa roikkuen. Olen lukenut ja saanut palstalta monta hyvää ja kallista neuvoa, mutta en kertakaikkiaan allekirjoita heidän yösyöttöpolitiikkaa, mikä se sitten ikinä onkaan. Terve järkeni minussa teki mieli huutaa, että lopettakaa yöimetys, ei tuollaista tarvitse jaksaa ja ei se ole enää lapsenkaan etu, jos äiti on ihan zombie! (Toisaalta on kyllä lisättävä, että aina yösyöttöjen lopetus ei ole ratkaisu, eikä se aina lopeta lapsen yöheräämisiä.) Jonnekin jotain kommentoinkin oikeasti omaan rauhalliseen ja asialliseen tapaan, mutta kyllä ihmiset lukevat ja tulkitsevat juuri niin kuin itse haluavat. Kihinä päässäni vain yltyi ja ahdistus kasvoi. Miksi ihmeessä annan jonkun toisen määrittää, mikä on hyväksi minun lapselleni ja minulle? Enkö muka osaa itse tehdä omia päätöksiä? Nähtävästi en. No totta myös se, että me kaikki kestämme väsymystä erilailla ja jokainen määrittää itse omat rajansa. Minä en selvästikään kestä väsymystä kovin hyvin.
Sieltä keskusteluketjusta sitten poimin täysin tuntemattoman Äitiässän, jolla tuntui olevan järki päässä ja sydän paikallaan ja kokemusta samanlaisesta vauvan unipulmasta. Tulin kirjoittaneeksi, kertoneeksi ja kysyneeksi ja niin vyyhti meidän kohdalla alkoi aueta. Olen ikuisesti kiitollinen. Minulla on ystäviä, jotka ovat ehdottomasti halunneet lopettaa yöimetykset puolen vuoden kieppeillä ja ystäviä, jotka eivät missään tapauksessa ole niin halunneet tehdä. Jostain syystä oli helpottavaa jutella asiasta täysin vieraan ihmisen kanssa ja saada etäisyyttä, mutta päästä lähelle.
Samana iltana päätimme aloittaa unikoulun ja lopettaa yösyötöt. Imetin, nostin lapsen sänkyyn, annoin sille kerran tutin ja se nukkui koko yö heräten kolme kertaa yön aikana ja ottaen aina tutin suuhunsa. Käsittämätöntä. Siinä kävi juuri niin kuin ajattelinkin. Rakas poikani on niin suoraviivainen, että hän joko syö tai ei syö, joten hänen kohdallaan ei voinut edes ajatella, että syöttöjä olisi tiputettu yksi kerrallaan pois tms. Näinkö helppoa tämä on? Toisena iltana lapsen nukahtamiseen meni tyypillinen puoli tuntia ja noudatimme iltanukutuksessa pistäytymistekniikkaa. Lasta ei nostettu sängystä, mutta kun itku yltyi, huoneessa pistäydyttiin nopeasti ja vähäeleisesti tasaisin väliajoin, rauhoiteltiin lasta sanoin, annettiin tutti, korjattiin ehkä asentoa ja lähdettiin pois. Pistäytymisiä tehdään niin monta kuin tarve vaatii, mutta pyritään siihen, ettei lasta ei nosteta sängystä. Lapsi nukahti vähän välillä itkasten (ihme). Meni kaksi tuntia, lapsi heräsi ja sitten alkoi huutokonsertti. Yöllä kaikki on jotenkin erilaista, minusta lapsi huusi sydäntä raastavasti ja miehen mielestä ei edes henkensä kaupalla. Sylitellen, taputellen ja sanoin rauhoitellen lapsi nukahti 40 minuutin kuluttua uudestaan, otti vielä hörpyt vettä nokkamukista ja se oli siinä. Otti yöllä pari kertaa tutin ja nukkui aamuun asti. Minä tärisin ja tuntui, kuin sydämeni olisi revitty rinnasta ulos. Onneksi mies ei helposti säikähdä, vaan pysyi rauhallisena ja turvallisena. Viidestä kuuteen valvoin ja tuijotin lasta sängyssä, että hengittääkö se varmasti. Seuraavaksi yöksi kiipesin yläkertaan ja siellä olen nyt reilun viikon nukkunut. Huutoyön jälkeen lasta ei itse asiassa ole tarvinnut nostaa öisin sängystä, vaan hän on rauhoittunut omaan sänkyynsä ilman itkua ja huutoa ja nukahtanut uudestaan. Tutti on nyt ollut kova sana ja sen lapsi tarvitsee yleensä aina nukahtaakseen. Lapsi heräilee öisin 1-5 kertaa, mutta meillä ei ole ollut tarvetta vierottaa tutista, vaan sen ojennamme, kun lapsi herää. (IHME se syö tuttia!) Välillä lapsi nukahtaa itse tai löytää itse tutin. Kerran lapsi on herännyt klo 5, itkenyt, venkoillut ja nukahtanut lopulta tunnin päästä uudestaan. Alku on lupaava. Reilun viikon sisällä lapsi on ottanut melkoisen harppauksen liikkumaan oppimisessa ja siihen suhteutettuna öisin menee kyllä hyvin. Minä olen viikon verran nukkunut enemmän kuin aikoihin, kun mies on hoitanut KAIKKI yöt. Olen kyllä onnellisessa asemassa. Lapsi laitetaan sänkyyn klo 21, koska yleensä se nukkuu 9 tuntia, ja maitoa saa vasta klo 6.00 aamulla. Toivon, että pystyn nukkumaan, eikä heräily ala vaivata, niin kuin usein voi käydä. Aamua kohti nukun selvästi levottomammin ja heräilen. Yläkerrassa olen kuitenkin nukkunut siinä mielessä hyvin, ettei sinne kuulu lapsen ääni.
Meidän kohdalla yösyöttöjen lopettaminen näytti osuvan oikeaan aikaan. Lapsi ei näytä olevan moksiskaan yösyöttöjen lopettamisesta. Iltaisin se jopa odottaa, että isi tulee, antaa tutin ja toivottaa hyvää yötä. Kiinteiden määrät päivisin ovat lisääntyneet ja lapsi selvästi tankkaa aamulla ja illalla. Päivisin imetän niin paljon kuin kelpaa ja toivon, että voin jatkaa imetystä vielä hyvän aikaa. Yöimetykset pitävät tehokkaimmin yllä maitomäärää, mutta ainakin toistaiseksi minulla maito on riittänyt hyvin. Joka ilta käyn taskulampulla katsomassa, kuinka söpösti minun pieni vauvani nukkuu kuin toukka ja kiipeän sydän syrjälläni yläkertaan nukkumaan. Kyllä tämä on ollut niin paljon rankempaa äidille kuin lapselle. Ehkä kohta voin palata sängyn toiselle laidalle, mutten usko lapsen olevan valmis ottamaan tuttia yöllä minulta. Ainakaan vielä.
Olin kuvitellut jatkavani yösyöttöjä jonnekin 8-10 kuukauden ikään. Olin myös kuvitellut, että lapsi söisi 3-4 tunnin välein. Mutta ei se syönyt. Se aloitti pahimmillaan heräilyn tunti kaksi nukahtamisen jälkeen ja söi tiheimmillään tunnin välein. Tyypillisin yö oli, että lapsi heräsi kello 1 ja söi, heräsi kello 3 ja söi ja siitä sitten kerran tunnissa aamuun asti. Itkuisinakin aikoina Pätkä nukkui öisin hyvin eli vähintään yhden 4 tunnin jakson, joten en sitten millään voinut uskoa, että sillä olisi nälkä. 5,5 kuukauden iässä yösyönnit alkoivat pikku hiljaa räjähtää käsiin ja nyt sitä oli kestänyt jo kaksi kuukautta. Se on pitkä aika se, vaikka tiedän, että monet vauvat voivat tehdä sitä kauemminkin...Kun sitten sattui se yhden yön ihme, että lapsi nukkui tutti suussa yhdeksän tuntia, en senkään enempää voinut uskoa, että sillä olisi öisin nälkä niin usein. Se halusi nukkua tissi suussa. Tai oikeastaan se oli kehittänyt itselleen tissistä uniassosiaation eikä osannut nukahtaa ilman tissiä. Näin tulkitsin.
Kun lapsi söi päivisin 3-5 tunnin välein ja join päivän aikana 3-4 litraa vettä, ei tarvitse paljon arvuutella, kuinka kova jano oli öisin, kun syöntivälit olivat 1-2 tuntia. Käytännössä join vettä, ravasin vessassa, imetin ja nukkuakin olisi pitänyt ehtiä. Päivisin väsynyt en ollut pelkästään minä vaan myöskin lapsi. Silti lapsi tuntui tosi pieneltä ja minulla kävi sitä sääliksi, jos raukka parka ei saisi öisin mitään ruokaa. Mitä jos sillä oikeasti onkin nälkä?? Kun se kasvaakin vielä jollain -10 käyrällä, niin vienkö siltä sen vähäisenkin kasvun. En tiedä, oliko sillä öisin nälkä, mutta minulla oli. Makasin sängyssä ja ajattelin, että nyt pitäisi kyllä nousta syömään, mutta en jaksanut eväänikään räpäyttää ja nukahdin. En uskaltanut enää imettää kuin siltä puolelta, jossa lapsi on minun ja miehen välissä, koska en pysynyt hereillä niin kauan, jotta olisin voinut nostaa supernopean syöjän takaisin sänkyyn. Lapsi alkoi myös liikkua ja en pystynyt nukkumaan senkään vertaa kuin aikaisemmin, koska lapsi olisi saattanut löytyä aamulla vaikka sängyn jalkopäästä. Tai lattialta.
Yksi yö sitten klo 5 mies koputti minua olkapäähän ja sanoi, ihan ystävällisesti, että anna sille tissiä, se on hereillä. Olin syöttänyt tissuttelijan noin 20 minuuttia aikaisemmin ja päästäni kuului naks. Ilmoitin, että sillä ei ole nälkä ja maitoa ei tipu ennen aamua. Pyysin miestä ottamaan lapsen ja tekemään sille ihan mitä tahtoi. Lapsi kun ei syö tuttipullosta mitään, ovat yöt olleet käytännössä minun vastuullani. Minun ihana rakas mieheni vaihtoi paikkaa kanssani, antoi tuttia, vaihtoi lapsen asentoa kerta toisensa jälkeen ja niin me sitten esitimme nukkuvaa (varmaan kaikki vanhemmat ovat sortuneet tähän peliin..). Meni tunti ja lapsi nukahti ilman huutoa klo 6 aamulla ja nukkui klo 8.30 asti, mikä oli puolitoista tuntia pidempään kuin tavallisesti.
Siinä sitten päivän punnitsin, että nytkö tämä homma tuli tiensä päähän. Pohjat oli tehty ja lapsi oli kerran nukahtanut ilman rintaa. Tähän mennessä olin saanut lapsen nukahtamaan yöllä tutilla ehkä neljä kertaa koko 7 kuukauden aikana. Jostain syystä tunsin piston omassatunnossani ja kehittelin itselleni kamalan ahdistuksen siitä, kuinka kidutan lapseni irti yösyötöistä ja se varmaan saa elinikäikäisen trauman. Asiaa ei yhtään helpottanut, että eksyin facebookissa Imetyksen tuen keskustelupalstalle, jossa kukaan ei juuri harkitsekaan lopettavansa yöimetyksiä ennen vuoden ikää ja välillä tuntuu, että äitipisteitä kerätään sillä, kuka on valvonut eniten. Osa kysyy neuvoa siihen, kuinka neuvolassa voi perustella yöimetysten jatkamista. Osa kysyy neuvoa levottomiin öihin ja viestiketjut pursuavat lukemattomia kommentteja siitä, kuinka kaikilla on samanlaista ja se on joku vaihe. Toisaalta sanotaan, että jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee ja äidin on ajateltava itseään ja sitten taas rivien välissä leijuu hiljainen viesti siitä, kuinka yöimetyksiä kannattaa jatkaa silmäpussit polvissa roikkuen. Olen lukenut ja saanut palstalta monta hyvää ja kallista neuvoa, mutta en kertakaikkiaan allekirjoita heidän yösyöttöpolitiikkaa, mikä se sitten ikinä onkaan. Terve järkeni minussa teki mieli huutaa, että lopettakaa yöimetys, ei tuollaista tarvitse jaksaa ja ei se ole enää lapsenkaan etu, jos äiti on ihan zombie! (Toisaalta on kyllä lisättävä, että aina yösyöttöjen lopetus ei ole ratkaisu, eikä se aina lopeta lapsen yöheräämisiä.) Jonnekin jotain kommentoinkin oikeasti omaan rauhalliseen ja asialliseen tapaan, mutta kyllä ihmiset lukevat ja tulkitsevat juuri niin kuin itse haluavat. Kihinä päässäni vain yltyi ja ahdistus kasvoi. Miksi ihmeessä annan jonkun toisen määrittää, mikä on hyväksi minun lapselleni ja minulle? Enkö muka osaa itse tehdä omia päätöksiä? Nähtävästi en. No totta myös se, että me kaikki kestämme väsymystä erilailla ja jokainen määrittää itse omat rajansa. Minä en selvästikään kestä väsymystä kovin hyvin.
Sieltä keskusteluketjusta sitten poimin täysin tuntemattoman Äitiässän, jolla tuntui olevan järki päässä ja sydän paikallaan ja kokemusta samanlaisesta vauvan unipulmasta. Tulin kirjoittaneeksi, kertoneeksi ja kysyneeksi ja niin vyyhti meidän kohdalla alkoi aueta. Olen ikuisesti kiitollinen. Minulla on ystäviä, jotka ovat ehdottomasti halunneet lopettaa yöimetykset puolen vuoden kieppeillä ja ystäviä, jotka eivät missään tapauksessa ole niin halunneet tehdä. Jostain syystä oli helpottavaa jutella asiasta täysin vieraan ihmisen kanssa ja saada etäisyyttä, mutta päästä lähelle.
Samana iltana päätimme aloittaa unikoulun ja lopettaa yösyötöt. Imetin, nostin lapsen sänkyyn, annoin sille kerran tutin ja se nukkui koko yö heräten kolme kertaa yön aikana ja ottaen aina tutin suuhunsa. Käsittämätöntä. Siinä kävi juuri niin kuin ajattelinkin. Rakas poikani on niin suoraviivainen, että hän joko syö tai ei syö, joten hänen kohdallaan ei voinut edes ajatella, että syöttöjä olisi tiputettu yksi kerrallaan pois tms. Näinkö helppoa tämä on? Toisena iltana lapsen nukahtamiseen meni tyypillinen puoli tuntia ja noudatimme iltanukutuksessa pistäytymistekniikkaa. Lasta ei nostettu sängystä, mutta kun itku yltyi, huoneessa pistäydyttiin nopeasti ja vähäeleisesti tasaisin väliajoin, rauhoiteltiin lasta sanoin, annettiin tutti, korjattiin ehkä asentoa ja lähdettiin pois. Pistäytymisiä tehdään niin monta kuin tarve vaatii, mutta pyritään siihen, ettei lasta ei nosteta sängystä. Lapsi nukahti vähän välillä itkasten (ihme). Meni kaksi tuntia, lapsi heräsi ja sitten alkoi huutokonsertti. Yöllä kaikki on jotenkin erilaista, minusta lapsi huusi sydäntä raastavasti ja miehen mielestä ei edes henkensä kaupalla. Sylitellen, taputellen ja sanoin rauhoitellen lapsi nukahti 40 minuutin kuluttua uudestaan, otti vielä hörpyt vettä nokkamukista ja se oli siinä. Otti yöllä pari kertaa tutin ja nukkui aamuun asti. Minä tärisin ja tuntui, kuin sydämeni olisi revitty rinnasta ulos. Onneksi mies ei helposti säikähdä, vaan pysyi rauhallisena ja turvallisena. Viidestä kuuteen valvoin ja tuijotin lasta sängyssä, että hengittääkö se varmasti. Seuraavaksi yöksi kiipesin yläkertaan ja siellä olen nyt reilun viikon nukkunut. Huutoyön jälkeen lasta ei itse asiassa ole tarvinnut nostaa öisin sängystä, vaan hän on rauhoittunut omaan sänkyynsä ilman itkua ja huutoa ja nukahtanut uudestaan. Tutti on nyt ollut kova sana ja sen lapsi tarvitsee yleensä aina nukahtaakseen. Lapsi heräilee öisin 1-5 kertaa, mutta meillä ei ole ollut tarvetta vierottaa tutista, vaan sen ojennamme, kun lapsi herää. (IHME se syö tuttia!) Välillä lapsi nukahtaa itse tai löytää itse tutin. Kerran lapsi on herännyt klo 5, itkenyt, venkoillut ja nukahtanut lopulta tunnin päästä uudestaan. Alku on lupaava. Reilun viikon sisällä lapsi on ottanut melkoisen harppauksen liikkumaan oppimisessa ja siihen suhteutettuna öisin menee kyllä hyvin. Minä olen viikon verran nukkunut enemmän kuin aikoihin, kun mies on hoitanut KAIKKI yöt. Olen kyllä onnellisessa asemassa. Lapsi laitetaan sänkyyn klo 21, koska yleensä se nukkuu 9 tuntia, ja maitoa saa vasta klo 6.00 aamulla. Toivon, että pystyn nukkumaan, eikä heräily ala vaivata, niin kuin usein voi käydä. Aamua kohti nukun selvästi levottomammin ja heräilen. Yläkerrassa olen kuitenkin nukkunut siinä mielessä hyvin, ettei sinne kuulu lapsen ääni.
Meidän kohdalla yösyöttöjen lopettaminen näytti osuvan oikeaan aikaan. Lapsi ei näytä olevan moksiskaan yösyöttöjen lopettamisesta. Iltaisin se jopa odottaa, että isi tulee, antaa tutin ja toivottaa hyvää yötä. Kiinteiden määrät päivisin ovat lisääntyneet ja lapsi selvästi tankkaa aamulla ja illalla. Päivisin imetän niin paljon kuin kelpaa ja toivon, että voin jatkaa imetystä vielä hyvän aikaa. Yöimetykset pitävät tehokkaimmin yllä maitomäärää, mutta ainakin toistaiseksi minulla maito on riittänyt hyvin. Joka ilta käyn taskulampulla katsomassa, kuinka söpösti minun pieni vauvani nukkuu kuin toukka ja kiipeän sydän syrjälläni yläkertaan nukkumaan. Kyllä tämä on ollut niin paljon rankempaa äidille kuin lapselle. Ehkä kohta voin palata sängyn toiselle laidalle, mutten usko lapsen olevan valmis ottamaan tuttia yöllä minulta. Ainakaan vielä.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Ota koppi!
Reilun viikon aikana Pätkä on oppinut nousemaan polviseisontaan, seisomaan tukea vasten, ryömimään kaksi porrasta ylöspäin, konttaamaan ja ilmeisesti ottamaan myös todella vaappuvia ja epämääräisiä askelia tukea vasten. Muutenkin seisominen tukea vasten on ajoittain täysin holtitonta. Lapsi nousee seisomaan, jonka jälkeen hän tyytyväisenä taputtaa omalle suoritukselleen. Kuka sille menikään opettamaan tuon taputtamisen... Nukkumaanmenoonkin on tullut hieman jännitystä, koska lapsi osaa nousta seisomaan, mutta ei laskeutua alas. Pinnasängyn pohja oli laskettava alas, kun lapsi roikkui kainaloistaan sängyn laidalla. Uskomatonta, että kolme kuukautta sitten Pätkä nukkui vielä äitiyspakkauksen laatikossa!
Reilun viikon aikana äiti on kehittänyt itselleen salamannopeat refleksit ja kodinhoitohuoneen kaakelilattia on niin saanut maton takaisin paikoilleen.
Reilun viikon aikana äiti on kehittänyt itselleen salamannopeat refleksit ja kodinhoitohuoneen kaakelilattia on niin saanut maton takaisin paikoilleen.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Mamma joogaa
Teki mieli liikkua.
Raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oma fyysinen olemus etsii paikkaansa: selällään nukkuessa kädet puutuu, ristiselässä on lukko ja lapaluiden välistä kiristää. Mieleni ei varsinaisesti tee mieli juosta, joten juoksuharrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Kaipasin jotain liikuntaa, jossa saisin rankani ja selkäni jotenkin taas ojennukseen.
Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Tempaisin ja ilmoittauduin kansalaisopiston joogaan.
Joka torstai klo 17.30-19 on minun omaa aikaani ja suuntaan uuden joogamattoni kanssa joogan alkeisiin. Olen joogannut pieniä määriä joskus ennenkin, mutta ajattelin nyt testata mitä tällainen opistojooga pitää sisällään. Joogassa näyttää olevan kaikki tämän paikkakunnan keski-ikäiset naiset, mummot ja minä. No on siellä muutama nelikymppinen, yksi opiskelija, kaksi jotain 30-40-vuotiasta, yksi mies ja minä. Tutkivana ja uteliaana ihmisenä tietysti tarkkailin salaa, millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Joogaohjaaja kutsui kurssia joogapiiriksi ja harjaa hiuksensa ennen jokaista joogakertaa. Minä pystyin vain ajattelemaan, etten ole katsonut peiliin moneen päivään. Ei muuta kuin aurinkotervehdystä kehiin ja asanat tutuiksi.
Se on jotain sellaista rauhoittavaa joogaa ja ajattelin ensin, että mitähän tästäkin nyt tulee, koska A) olen todella huono rentoutuja b) olen ilmiömäinen nukahtaja. (Toisaalta. Nukkumiseen ei koskaan saa suhtautua kevytmielisesti. Jos nukun huonosti, on oikeasti stressi.) Pitäisi tämäkin aika käyttää tehokkaasti hyödyksi ja en nyt etsi mitään sisäistä rauhaa. Saman tien kun matolle kellahdin, alkoi kuitenkin päässäni virrata vuolas tajunnanvirta: toivottavasti se lämpöpussi on hyvä raskinkohan aukaista siitä ne valjaiden reiät kuinka kauan lapsi mahtuu sinne onkohan mies muistanut vaihtaa vaipan jääkaapissa oli lapselle valmista ruokaa onpa nämä sukat huonot tarvin lisää sukkia niin mitä näillä käsille piti tehdä miksei kukaan muu hengitä näin lujaa kuin minä taidan jättää marja-aroniat pensaisiin harmi ensi keväänä pitää kyllä muistaa leikata pensaat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatuksia oli todella vaikea pitää kasassa. Ja sitten. Torkahdin. Ainakin pari kertaa.
Hieman kyllä hävetti, miten onnistuinkin torkahtelemaan sillä lailla. Ehkä olo oli rentoutunut.
Seuraavalla kerralla pääsimme loppuun asti ja selänkin olin saanut edellisellä kerralla jumiin. Jotain siis ainakin oli tullut tehtyä. Pääsimme loppurentoutukseen ja olin niin tyytyväinen, kun olin pysynyt hereillä koko ajan. Ja sitten. Havahduin siihen, että valot sytytettiin, kaikki istuivat ylhäällä ja minä MAKASIN edelleen lattialle. Taivaalliset nokkaunet. Myönnettävä on. Mutta kyllä hieman hävetti. Taas. Olo oli samanlainen kuin silloin kun nukahdin CMX:n keikalle Tampereen Pakkahuoneelle. Järjestäjät varmaan luulivat, että olin sammunut - no olinkin, mutta ihan puhtaasti luonnolliseen uneen. Kuin joku olisi salaa päässyt yllättämään.
Viimeisen viikon olen nukkunut hyvin. Ja viime kerralla olin täydessä terässä. Tosin olin niin innostunut uusista ompeluajatuksista, jotka olivat putkahtaneet päähäni päivän aikana, ettei ollut torkahtamisen vaaraa. Ojasta allikkoon: minkä verran kangasta tarvinkaan bodyyn voisin kyllä ommella uuden unipussin liimakangasta taitaa vielä olla mutta nepparipihdit pitää hommata ja vetoketju ja resoria puuttuu onneksi se saumuri tuli huollettua pitää kyllä siirtää ompelupöydän paikkaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Meneeköhän tämän kurssin osallistumismaksu hukkaan?
Toisaalta. Ehkä ei olekaan hullumpi ajatus harjoitella ajatusten kasaamista ja no, sitä rentoutumistakin. Oppia ikä kaikki. Ehkä minulla on vielä mahdollisuus oppia.
Raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oma fyysinen olemus etsii paikkaansa: selällään nukkuessa kädet puutuu, ristiselässä on lukko ja lapaluiden välistä kiristää. Mieleni ei varsinaisesti tee mieli juosta, joten juoksuharrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Kaipasin jotain liikuntaa, jossa saisin rankani ja selkäni jotenkin taas ojennukseen.
Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Tempaisin ja ilmoittauduin kansalaisopiston joogaan.
Joka torstai klo 17.30-19 on minun omaa aikaani ja suuntaan uuden joogamattoni kanssa joogan alkeisiin. Olen joogannut pieniä määriä joskus ennenkin, mutta ajattelin nyt testata mitä tällainen opistojooga pitää sisällään. Joogassa näyttää olevan kaikki tämän paikkakunnan keski-ikäiset naiset, mummot ja minä. No on siellä muutama nelikymppinen, yksi opiskelija, kaksi jotain 30-40-vuotiasta, yksi mies ja minä. Tutkivana ja uteliaana ihmisenä tietysti tarkkailin salaa, millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Joogaohjaaja kutsui kurssia joogapiiriksi ja harjaa hiuksensa ennen jokaista joogakertaa. Minä pystyin vain ajattelemaan, etten ole katsonut peiliin moneen päivään. Ei muuta kuin aurinkotervehdystä kehiin ja asanat tutuiksi.
Se on jotain sellaista rauhoittavaa joogaa ja ajattelin ensin, että mitähän tästäkin nyt tulee, koska A) olen todella huono rentoutuja b) olen ilmiömäinen nukahtaja. (Toisaalta. Nukkumiseen ei koskaan saa suhtautua kevytmielisesti. Jos nukun huonosti, on oikeasti stressi.) Pitäisi tämäkin aika käyttää tehokkaasti hyödyksi ja en nyt etsi mitään sisäistä rauhaa. Saman tien kun matolle kellahdin, alkoi kuitenkin päässäni virrata vuolas tajunnanvirta: toivottavasti se lämpöpussi on hyvä raskinkohan aukaista siitä ne valjaiden reiät kuinka kauan lapsi mahtuu sinne onkohan mies muistanut vaihtaa vaipan jääkaapissa oli lapselle valmista ruokaa onpa nämä sukat huonot tarvin lisää sukkia niin mitä näillä käsille piti tehdä miksei kukaan muu hengitä näin lujaa kuin minä taidan jättää marja-aroniat pensaisiin harmi ensi keväänä pitää kyllä muistaa leikata pensaat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatuksia oli todella vaikea pitää kasassa. Ja sitten. Torkahdin. Ainakin pari kertaa.
Hieman kyllä hävetti, miten onnistuinkin torkahtelemaan sillä lailla. Ehkä olo oli rentoutunut.
Seuraavalla kerralla pääsimme loppuun asti ja selänkin olin saanut edellisellä kerralla jumiin. Jotain siis ainakin oli tullut tehtyä. Pääsimme loppurentoutukseen ja olin niin tyytyväinen, kun olin pysynyt hereillä koko ajan. Ja sitten. Havahduin siihen, että valot sytytettiin, kaikki istuivat ylhäällä ja minä MAKASIN edelleen lattialle. Taivaalliset nokkaunet. Myönnettävä on. Mutta kyllä hieman hävetti. Taas. Olo oli samanlainen kuin silloin kun nukahdin CMX:n keikalle Tampereen Pakkahuoneelle. Järjestäjät varmaan luulivat, että olin sammunut - no olinkin, mutta ihan puhtaasti luonnolliseen uneen. Kuin joku olisi salaa päässyt yllättämään.
Viimeisen viikon olen nukkunut hyvin. Ja viime kerralla olin täydessä terässä. Tosin olin niin innostunut uusista ompeluajatuksista, jotka olivat putkahtaneet päähäni päivän aikana, ettei ollut torkahtamisen vaaraa. Ojasta allikkoon: minkä verran kangasta tarvinkaan bodyyn voisin kyllä ommella uuden unipussin liimakangasta taitaa vielä olla mutta nepparipihdit pitää hommata ja vetoketju ja resoria puuttuu onneksi se saumuri tuli huollettua pitää kyllä siirtää ompelupöydän paikkaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Meneeköhän tämän kurssin osallistumismaksu hukkaan?
Toisaalta. Ehkä ei olekaan hullumpi ajatus harjoitella ajatusten kasaamista ja no, sitä rentoutumistakin. Oppia ikä kaikki. Ehkä minulla on vielä mahdollisuus oppia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)