Junamatka puolivuotiaan korvin

Olemme saaneet nauttia sellaisesta harvinaisuudesta kuin opettajamiehen kesäloma. Kesä oltiin koko perhe ihan lomalla tai pellossa tai jossain lomarytmissä kuitenkin. Tai kyllähän rytmiä ja rutiineja yritettiin luoda, mutta vauva tuntuu vaihtavan niitä nopeammin kuin sukkia. Heti kun pääsee johonkin rytmiin ja luulee saavuttavansa jonkinlaisen arjenhallinnan, muuttuu rytmi joksikin muuksi. Aina.

Pari viikkoa sitten mies meni töihin ja olemme siirtyneet taas uuteen rytmiin. Siirtyminen yhden aikuisen arkeen on luonnistunut ihmeen kivuttomasti. Täksi viikoksi mies lähti oppilaidensa kanssa leirikouluun ja me suuntasimme Pätkän kanssa mummulaan Pohjanmaalle. Kävi niin hyvin, että ohikulkeissaan tummu ja pappa ottivat sunnuntai-iltana vaunut ja tavarat mukaan, ja me matkasimme Pätkän kanssa kantorepun ja pienen matkakassin kanssa eilen.

Matka sujui suunnilleen näin. Ensin kävellen bussipysäkille, odottelua, bussilla juna-asemalle, junan odottelua, vaipanvaihto ja syöttömeiningit, junamatka, asemalta kaupan kautta mummulaan. Matkan kokonaiskesto reilut 5 tuntia.

Uusi ystävämme Wompat pääsi siis heti testiin. Mietin ensin, kuinka selviän ilman vaunuja lapsen kanssa mummulaan asti. Lopulta se sujui mainiosti lapsen kanssa, joka on tottunut kantamiseen ja joka ei ole vielä kovin painava. Vaunujen raahaaminen bussin ja junan kautta olisi ollut oma operaationsa, etenkin kun vieläkin on ajoittain epävarmaa, nukahtaako lapsi vaunuihin vai ei. Hereillä hän ei ainakaan viihdy siellä silmänräpäystä pidempään. Lapsi nukahti kantoreppuun, kun lähdin kotoa, nukkui bussin tuloon asti ja veivasi riemuissaan bussimatkan. Olin ihan varma, että se nukahtaa odotteluaikana kaupungilla, mutta pää pyöri kuin pöllöllä, eikä unesta ollut tietoakaan. Kun vihdoin tajusin laittaa kantorepun hupun silmille, Pätkä nukahti kiivetessäni rautatieaseman portaat tunnelista ylös laiturille. Junassa sitten mietin, mitä teen viimein nukahtaneen kaverin kanssa. Päätin istua tönöttää lapsi kantorepussa, koska se takaisi todennäköisesti  pisimmät päiväunet, enkä oikein olisi saanut laskettua lasta oikein mihinkään ilman vaunuja. No siinä sitten tönötin ja yritin itsekin torkkua.

Vauvan päiväunet ovat edelleen minulle täysi mysteeri. En tajua, miksi välillä vauva herää joka rasahdukseen ja välillä ei edes säpsähdä, vaikka katujyrällä ohi ajaisi. Junan tasainen kolina ja humina olivat ilmeisen nukuttavaa, mutta samalla kun yritin itse nukkua, löivät yhtäkkiä kaikki junan äänet unisen tajuntani läpi valtavalla voimalla. Olin ihan varma, että vauva säpsähtää hereille ihan juuri.

Pling. Hyvät matkustajat. Tämä on Pendolino...ja sama ruotsiksi ja englanniksi. Edessäni istuvan naisen lehti rapisi ja omenasta kuului joka kerran poksahdus, kun hän haukkasi siitä. Viistottain käytävän toisella puolella istuva mies puhui puhelimeen, kuinka hän oli vuokrannut niin ja niin ison varaston, parin penkin päässä mummo selitti teinipojalle aina vain uudestaan, että oli käynyt Helsingissä lapsenlapsiaan katsomassa. Mutta eipä tämä mitään. Käytävän toisella puolella oleva nainen veispuukkaili. Läppäristä kuului ankaraa näpytystä, kunnes hän päätti asioida ravintolavaunussa. Hän painoi liukuoven nappulaa naps ja viuuuh ovi hiissautui auki ja viuuuh kiinni. Naps ovi aukesi jälleen ja viuuuh se hiissautui jälleen auki ja viuuuh kiinni. Voileipä oli kääritty metritolkulla muoviin, joka rapisi ja rapisi, suklaapatukan muoveista puhumattakaan ja limpparipullo sihahti joka kerta kun sen aukaisi. Kun siitä joi limpparia, kuului glug glug ja aah. Sitten soi puhelin ja nainen alkoi puhua puhelimessa voileipä suusta pursuten. Milloin minusta on tullut näin rajoittunut matkustaja, ajattelin mielessäni. Todellisuudessa ääniin säpsähti vain puolivuotiaan äiti.

Ihme ja kumma. Lapsi nukkui reilun tunnin ja heräsi vasta kohdassa Pling. Seuraava pysähdyspaikka on Seinäjoki. Reilun toisen tunnin sitten pyörittelin lasta käsissäni ja huolehdimme puolestaan melusaasteesta meidän osaltamme. Perille päästyämme taputtelin itseäni olalle. Hyvä äiti! Hienosti meni!

Wompat

Eilen se saapui.

Nimittäin meidän oma Wompat-kantoreppu.

Koko päivän tsekkailin netistä lähetystunnusta, milloin paketti saapuu postiin. Niin se sitten alkuillasta saapui. Olimme Pätkän kanssa kaksin kotona. Vettä ropisi epätasaisen tasaiseen tahtiin ja auto oli miehellä. Eihän meitä pieni sade haittaa, tuumin Pätkälle, laitoin lapsen pyörän peräkärryyn ja polkaisimme postiin.

Tässä se nyt on.

Se on niin kaunis. Se on niin käytännöllinen. Ja bonuksena: se on suomalaista tekoa.