Lomanen lomasessa

Yleensä syysloman aikaan olemme suunnanneet Itä-Suomeen mökille. Se on usean vuoden perinne ja hyvä rauhoittumishetki. Se on kuitenkin myös väsyttävää, koska matka on pitkä, reissuun lähdetään yleensä heti loman alussa ja palataan loman lopussa. Vaikka reissu on piristävä, on silti väsyttävää, jos ei ehdi olla yhtään rauhassa kotona. Mutta silti, onhan se huippua, että on meillä on sellainen kuin syysloma. Molemmilla normiolosuhteissa.

Tänä syksynä teimme parin päivän reissun isovanhempien kanssa Tallinnaan. Reissu oli erittäin onnistunut. On kyllä todettava, että meidän viliviikari on ehkä yksi maailman helpoimmista reissukavereista. Ainakin tällä hetkellä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että juniori olisi rauhassa paikoillaan, mutta kaikki käy, kaikki on jännää, kaikki ruoka on hyvää, päiväunet rattaissa sujuu ja yöunet vieraassa paikassa. Lapsi on vielä tarpeeksi pieni, ettei tarvitse mitään extraviihdykettä, jo maiseman vaihdos tekee terää. Koska mummi ja ukki (tai mimma ja kukki, niin kuin Juniori asian ilmaisee) olivat kiinnostuneempia Juniorin seurasta kuin turistinähtävyyksistä, meitä isimiehen kanssa hellitiin ihan urakalla, kun meillä oli aikaa käydä esim. kahdestaan syömässä. Innokkaat isovanhemmat ilmoittivat myös, että voisivat ottaa Juniorin nukkumaan heidän huoneeseensa. Kaksi yötä keskeytymätöntä unta, en tainnut edes vessassa käydä yöllä! Sanoin kyllä, että lapsen voi palauttaa meille vaikka keskellä yötä, mutta keskeytymätöntä unta nautittiin myös viereisessä huoneessa. Reissun tavoitteet omalta osaltani saavutettiin yli odotusten, kun ainoa reissutavoitteeni oli, että saan syödä edes yhden aterian ilman keskeytyksiä.

Testattiin isimiehen kanssa vanhan kaupungin intialainen.
Chakra. Hyvä oli!

Kupu kasvaa.

En ole varma kuvasko isimies meitä vai tuota serbilaista joukkuetta, joka otti ryhmäkuvaansa yhtä aikaa!

Kiitosta hotellista. Nordic Forum, ihan Tallinna keskustassa.
Siistit huoneet, hyvä aamupala.
Leikkihuonetta ei ollut, mutta mitä muuta Juniori voi toivoa kuin  isoista ikkunoista näkyvät autot.
Meidän kerrokessa pääsi myös sopivasti juoksemaan ringin mallista käytävää ympäri...

Loppuviikko oltiin kotona, aitan katto saatiin valmiiksi ja vähän kotihommiakin tehtyä ja sitten ei tehty yhtään mitään. Loma tuntui positiivisessa mielessä pitkältä. Tuollainen lomanen loman alussa oli kyllä kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Eräänlainen pääsiäisen kärsimystarina tämäkin

Oli siivottu ja lapsiperheen mittakaavassa oli siistiä.
Oli vieraat kylässä.
Oli ostettu lammasta ja nostettu liha sulamaan. Isolle porukalle.
Oli pääsiäissuunnitelmat valmiina.

Oli perjantain ja lauantain välinen yö ja heräsin outoon oloon.

Kävin vessassa ja olo muuttui entistä oudommaksi. Enpä ehtinyt kissaa sanoa, kun puhuin jo vinkuintiaa kaakeliastialle. Olin häkeltynyt. En muistanut kenenkään tutun sairastaneen tätä tautia viime aikoina. Istahdin kodinhoitohuoneen rappuselle. Mieskin heräsi, valitti huonoa oloa ja vinkuintia sai jatkokseen jonkin sortin örvellysenglannin. Voi, miksi tämä tulee aina öisin!? Siinä sitä sitte yrjösimme vuoron perään ja yritimme rauhoitella lasta, joka heräsi ja hätääntyi äkillisestä yötrafiikista.

Aamuun mennessä oli oksennettu vessan matto ja kodinhoitohuoneen matto ja muutamat yökkärit ja sen sellaista. Sanoimme vieraille, että juu kannattaa ehkä lähteä. Laitoimme viestin tutuille, että olis lammasta tarjolla. Kampesimme itsemme vessaan vuorotellen ja mietimme, että kuka tuon lapsen hoitaa. Sopivasti pääsiäinen ja kaksi pyhäpäivääkin ja voi tuska. Luulin univelan olevan kotiäidin pahin vihollinnen, mutta se onkin molempien vanhempien yhtäaikainen oksennustauti. Miten ihmeessä tästä selvitään? Kun ne isovanhemmatkin ovat kaukana.

Onneksi juniorin kummit ottivat lampaan paistettavaksi ja kävivät kaupassa. Sen jälkeen linnoittauduimme neljän seinän sisälle juhlimaan pääsiäistä. Ihan oli omat juhlat. Rullasin kaikki hankalasti pestävät matot (sellaisiakin meillä näyttää edelleen olevan) pois lattioilta, vuorasin lapsen sängyn pyyhkeillä ja yritimme vain selvitä. On raskasta hoitaa lasta, kun tuntuu, ettei jaksa eikä pysty eväänsäkään liikuttamaan. Lapsikin jotenkin aisti, että noilla on nyt joku hätänä ja linnottautui pariksi päiväksi kylkeen kiinni. Päiväunetkin minä-en-nuku-sylissä-enkä-sisällä -lapsemme nukkui kainalossa ja illalla nukahti meidän väliin. Kuin ihmeen kaupalla sain imetettyä lapsen silloin tällöin ja tauti pyyhkäisi lapsen yli hyvin kevyesti. Imetys ja oksennutauti yhtä aikaa on kyllä niin HC-kamaa, että toivottavasti ei enää koskaan. Mies pääsi nopeammin jaloilleen, mutta minusta tuntui, että minut imettiin ihan kuiviin ja ruoka alkoi maistua tosi hitaasti.

Hertsyykkeri sentään, että oli kamala pääsiäinen. Sitä on seurannut pitkä viikko, kun miehellä on paljon töitä ja iltamenoja ja itse olen ollut kotona kiukkuisen ja puolikuntoisen lapsen kanssa, puhettakaan, että itselläkin heitti päästä (mahasta) hyvän aikaa. Piiiitkiä päiviä, jotka vaan jaaaatkuuu ja jaaatkuuuuu.

Rakkaudesta leivänmuruihin

Minä nalkutan. Nalkutus, nalkutus, kilkatus, kalkatus leuat vaan lonksuu. Välillä tuntuu, että ääni soi jo omassakin päässä. Tämä on loppuunkaluttu ikuisuusaihe.

Mutta kun olisi niin mukavaa, että olisi siistiä.

Se ei vaan kertakaikkiaan näytä onnistuvan perheessä, jossa mies jättää tavarat juuri siihen paikkaan, mihin ne kädestään laskee, vaimo ei luonnostaan laita tavaroita paikoilleen ja lapsi rakastaa levittää tavaroita ympäri huushollia. Yritän. Voi joka päivä minä yritän ja välillä päästä kuuluu piu ja nousee höyry korvista, kun pitää siivota KAIKKIEN jälkiä ja silti aina minun pitäis tietää, missä kaikki on. Olen jo uhkaillut miehelle, että jokaikisen vaatteen, jonka lattialle jättää, alan nostella pyykkikoriin. No enpä ole vielä viittinyt, kun pyykkiäkin on koko ajan niin paljon. Siivoamisesta on pakko tinkiä. Siitä on vain pakko tinkiä, ellei 1) halua siivota kaikki päivät aamusta iltaan 2) haluaa saada päivän aikana tehtyä jotain muutakin, jotain joka tekee oikeasti hyvää.

Olen tullut siihen tulokseen, että niillä, joilla on lapsia ja siistiä on 1) aivan liikaa aikaa tai 2) todella kilttejä ja siistejä lapsia.

Mutta silti. Jos edes vähän laittaisi joka päivä tavaroita paikoilleen, niin ei tarvitsisi elää kuin pellossa. Ja kyllä niitä laitetaankin. Joka päivä. Yhdessäkin. Mutta silti sama rumba jatkuu päivästä toiseen. Kahlaat kaapista kiskottujen tavaroiden läpi ja väistelet varpailla kaikkea sitä sälää, mitä lattialla on. Oi kyllä, olen siirtynyt sisäkenkiin. Siivoaminen sitten lapsen kanssa on asia erikseen, jonka eräs äiti-ihminen kiteytti erittäin osuvasti. Oih, olin katketa naurusta. Aivan kuin meidän elämästä! Tuli aivan mieleen, kun yksi päivä pesin vessaa: lukitsin vessan oven ja lopulta pyysin (huusin) miestä hakemaan eroahdistusta potevan pikkuihmisen, joka seisoi vessan oven takana ovea hakaten ja ulisten surkeasti.

Joten olen yrittänyt opetella uutta asennetta - rakkaudesta leivänmuruihin. Nauti puhtaasta pöydänaluksesta silloin, kun olet sen luutunnut. Olkoonkin se vaikka vain kerran viikossa ja kestäköön vain ohikiitävän sekunnin. Varmaa on vain, ettei se ei ole kauaa puhdas. Iloitse siitä, että lapsi on nokkela. Kun tyhjennät uunivuuat laatikosta, jonka lapsi on oppinut avaamaan ja käännät selkäsi, on lapsi kiivennyt vetolaatikkoon hekotellen istumaan. Koko ajan lapsi oppii avaamaan lisää ja lisää kaappeja ja tyhjentää ihan kaiken, mihin pienillä nakkisormilllaan yltää. Jos hän leikkii tunnin (uskomatonta, mutta totta) kattilalla ja lusikoilla, istu alas ja juo kahvit. Jos hän leikkii toisen tunnin muovikipoilla, jotka on tyhjentänyt toisesta kaapista, lue lehti. Sulje silmät sotkuilta ja kuule lapsen nauru. Ja sitä paitsi mies jaksaa joka ilta peuhata ja remuta ja leikkiä lapsen kanssa. Se jos mikä on suurempi onni kuin ne puhtaat lattiat.

Joten asenteen voisi laajentaa rakkaudesta leivänmuruihin, rakkaudesta avonaisiin kaappeihin ja laatikoihin, rakkaudesta muovikippoihin, rakkaudesta lojuviin vaatteisiin. Rakkaudesta arkeen. Pysyvää on vain kaaos.

Yksi suosikkipaikoistani.
Huomaa, kuinka kaukaa kuva on otettu, ettei vain harmonia säry.

Moro, menin taas. Et viittis äiti kerätä.

Meillä ei olla hellan ja nyrkin, vaan hellan ja laatikon välissä.

Näin kun aurinko alkaa paistaa...

...niin näissähän voi jopa nähdä kauneutta.

Tai miten sen nyt ottaa.

Kiipeä lopuksi ilmankostuttimen päälle (kiitos jarrusukkien)
ja kippaa mukillinen vettä lattialle.

Plaah

Olishan tuota ollut tarina jos toinenkin melkein valmiina julkaistavaksi, mutta.

Reilu viikko sitten keskiviikkoiltana klo 00.15 kuului pinniksestä ensin kovaa yskimistä ja yskimistä ja sitten kova puklausta muistuttava ääni.

Miksi, oi miksi ne aina oksentaa öisin?? 

Niin vietimme sitten yhden iltayön siivoten oksennusta: muistaakseni neljät yökkärit (yök, mikä sana), parit lakanat, meidän sängyn lakanat ja vielä meidän vanhempien yökkärit, vähän lattiaa ja hiuksia ja mitä näitä nyt on.

Siitä sitten siirryimme sujuvasti yskään ja kuumeeseen, ja parina seuraavana yönä pinniksestä löytyi tulikuuma, lähempänä 40-astetta hehkuva nuorimies. Sairaan lapsen rohisevan hengityksen kuunteleminen öisin on yksi raastavimmista tunteista maailmassa. Juuri kun olet nukahtamassa, mietit, vieläkö se hengittää. No sitten alkoikin ruokahaluttomuus ja inhottavat ikenet. Jos ne hampaat ei kohta tule läpi, rapsutan ne itse esiin. Vai olikohan tämä jo ennen oksentamista? Tällä hetkellä vuorossa on nuha ja jälkimainingit taloa tärisyttävästä yskästä.

Takana on lähes kaksi viikkoa valvottuja öitä, rikkinäisiä rytmittömiä päiviä ja äärimmäisen kitisevä lapsi, jolla menee hermot nanosekunnissa. Kaikki menot ovat peruuntuneet ja reilu viikko neljän seinän sisällä lapsen kanssa lähinnä kaksistaan on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Sairastaminen lapsiperheessä on niin syvältä. (Ja silti, olemme päässet niin vähällä.) Mutta en tiedä, kumpi on kettuuntuneempi tällä hetkellä minä vai lapsi. Lapsella on niiiin tylsää katsella samaa naamaa päivästä toiseen, se on niiiin pitkästynyt. Eilen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Seuraavaksi flunssaruletti onkin osunut minuun. Kotiäideillä ei tunnetusti ole sairaslomaa. Vaikka nenä valuisi kuin Niagaran putous, silmät verestää ja päässä hakkaa miljoona pientä vihreää miestä, äiti vaihtaa vaipat, tekee ruuan ja plaaplaa, kun mies on töissä. Lapsihan menee puolikuntoisenakin kuin höyryjuna paikasta toiseen. Myönnettävä on, että hermot on tiukalla ja huumorinkukat kuihtumispisteessä. Ne on näitä äitiyden hetkiä, jolloin olisin täysin valmis muuttamaan pariksi päiväksi kuuhun tai ihan mihin tahansa, missä ei kuulu se korvia vihlova ääääääääää, byäääää.