Yksvee ja yks reissu

Juhlittiin Pätkän yksvee synttäreitä. Jotenkin se ei tunnu enää Pätkältä. Siitä on tullut tuollainen askeleita ottava lapsi-ihminen. En oikein tiedä, miksi sitä nykyisin kutsuisin. Ei pitänyt olla isot synttärit, mutta kyllä meillä ihan vieraita useampikin kävi. Parhautta oli kun serkkupoika 7kk tuli ensimmäistä kertaa kylään ja oikein yöksi asti. Minulle omat serkut ovat aina olleet tosi läheisiä ja toivoisin, että läheiset välit tulisivat myös omille lapsilleni omiin serkkuihinsa.

Netin kekseliäisyys yhdistettynä laiskaan leipuriäitiin.
Meillä ei oikein myöskään kukaan syö kakkua.
Lopputulos oli enemmän kuin onnistunut.

Yhden yön yli yksivuotias antoi hyvän muistutuksen siitä, millaista oli vuosi sitten. Vuosikas heräsi aamulla ehkä klo 5.30, nautti maidon ja alkoi kiljua. Kiljui selkä kaarella, naama punaisena, ilme irvistyksenä eikä se loppunut. Vuoden ja yhden yön vanha äiti ja isimies katsoivat hämmentyneinä toisiaan, eivätkä ollenkaan tienneet, mitä tuolle kiukkuavalle pienelle ihmiselle olisi pitänyt tehdä. Kun ei se enää itke noin. Onkohan se tulossa sairaaksi? En tiedä. No annetaanko särkylääkettä? Ehkä siihen sattuu. Ehkä sille tulee hampaita? (Kovin kulunut selitys meillä.) Eihän se ole enää koskaan tuollainen. Mutta ei se silti vaan nukahtanut. Ei millään, eikä se rauhoittunut kunnes: lopulta hain pakkasesta jäisiä vadelmia ja pling itku loppui. Sillä on nälkä! Kuinka me ei sitä tajuttu... Niin sitten suuntasimme aamupuuron keittoon klo 6.30, noin kaksi tuntia aikaisemmin kuin yleensä. Ehkä vuoden ikäisen energiantarve kasvaa ison pojan mittakaavaan yhden yön aikana. Eipä tajuttu sitäkään.

Synttäreiden jälkeen tehtiin hiihtolomareissu, eilen tultiin kotiin.

Matka Itä-Suomeen oli lyhyt, Kolin huipulle kaunis ja takaisin kotiin pitkä.

Suku on juuret, oma perhe siivet ja ystävyys yksinkertaisesti kallisarvoista.  Lopulta aika lyhyt reissu ja ehkä vähän liikaa ohjelmaa. Lapsi oli silminnähden riemuissaan kun pääsi taas kotiin: kiskoi 11 tunnin yöunet ja varmaan kolmen tunnin päikkärit. Kotona on koittanut arki, kun koko päivä on mennyt astioita tiskatessa. Astianpesukone sai sopivasti hermoromahduksen viimeisenä iltana ennen reissuun lähtöä tiskatessaan nuoren miehen synttäriastioita ja laski vedet lattialle. Onneksi koneessa meni jokin varo-ohjelma päälle ja vain osa vedestä lainehti lattialle. Näin yhden päivän tiskaamisen jälkeen voi todeta, että jo yhden lapsen lapsiperheessä tulee jäätävä määrä tiskiä...

Ehkä jollain lailla sitä tunsi itsekin tulleensa kotiin, kun haki tänä aamuna sämpylät läheisestä kotileipomosta ja leikkeleet paikallisesta palvaamosta. Aamupäivällä käveltiin torille ja syötiin muurikkalätyt. Ne on meidän paikkoja. Mutta kun me olla täältä. Välillä se olo hiipii. Mutta täällä on meidän koti ja täällä on hyvä. Kuitenkin.

Köyhän miehen hoplop

Joko se kävelee? 

Juu ei se kävele. Onneksi. Mutta se kiipeilee. 

Perheen juniori on varsinainen apinamies. Meillä näyttää olevan periaatteena, että mikäli sikäli se ei ole vaarallista, saa kiivetä, jos osaa itse tulla alas. Ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä kodista vaikka kuinka turvallisen, niin aina löytyy uusia paikkoja, olen huomannut. Pitelin kameraa hollilla tällä viikolla ja sain naperon ikuistettua aika monessa paikassa. Mikään seuraavista kuvista ei ole lavastettu. Sen lisäksi, että olemme päättäneet olla laittamatta lapsesta kasvokuvaa nettiin, niin lapsesta oikeastaan näkyy muutenkin melkein aina vain takaraivo!

Ihan kesy. Yritä potkutella kärryllä.
 Äiti tiskaa. 

Auta äiti, jalka jäi jumiin!
Äiti luki lehteä.

Kyllä se sittenkin onnistuu!
Äiti maksoi laskuja.

Jaahas, kello piippaamaan.
Äiti laittoi takkaan tulet.

Mulle kans!
Isimies leikkasi juustoa.

Köyhän miehen hoplop.
Äiti teki ruokaa.

Harmi, kun uunivuuat otettiin tästä laatikosta pois.
Äiti nosteli niitä toiseen kaappiin.

Melkein yltän tuonne koneeseen.
Äiti kävi vessassa.

Tuokaa pyykkiä!
Äiti laittoi pyykkiä.

Tukea vasten tyyppi on liikkunut sujuvasti ehkä nelisen kuukautta. Askeleita on ennakoitu nyt hetken aikaa, koska lapsi on alkanut päättäisesti nousta seisomaan ilman tukea. Tänään se sitten tapahtui. Lapsi otti ensimmäiset askeleensa, vajaa viikko ennen yksveetä. Tyylilleen uskollisesti vauhtia oli enemmän kuin taitoa. Tapahtumaa olisi lähinnä voinut kuvata kiljuvaksi heittäytymiseks äidiltä isimiehelle ja takaisin. Mutta voi sitä riemua!

Onneksi kaapissa oli uudet supermiehen mokkasiinit,
kun vanhat tossut jäivät pieneksi.

Juhulahommia

Pääsin minäki vähän juhulimmaan. Käytiin uimakaverin yksvee synttäreillä. Minulla oli oikein juhulahousut (niissä on takataskutkin) ja nappipaita. Oli kyllä jännää. Kyllä minä kävelisinkin, jos joku taluttelis. Ihan itte en vielä uskalla. Onneksi konttaamalla pääsee nopiampaa. Äitikin on iloinen, kun on vähemmän vahtimista...

Ilta ulkona

Meidät kutsuttiin illanviettoon. Ensimmäisen kerran lapsen syntymän jälkeen pääsimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Oi, teki hyvää.

Molemmat isovanhemmat asuvat kaukana ja meillä ei oikein ole ketään, jota voisimme pyytää lapsenvahdiksi. Tai varamummo asuu "ihan naapurissa" naapurikunnassa, jossa asuvat myös ystävämme, lapsen kummit. Kyllä molemmat ottavat. Mutta silti on tosi vaivaannuttavaa pyytää lapsenvahdiksi, kai se on jokin vanhakantainen ajatus siitä, ettei halua olla vaivaksi.

Oi ihana, kun ottivat. Me juhlimme silti lyhyen kaavan mukaan: lapsi hoitoon kuuden jälkeen, puoli seitsemäksi juhliin, sai syödä ja keskustella. Lapsi haettiin puoli ysin aikaan, kun vieraat siirtyivät etkoilta juhlajuhliin, lapsi oli syönyt iltapalan, sillä oli yökkärit päällä, autoon ja kaikki kotona ennen puoli kymmentä. Näillä näkymin olemme kaikki nukkumassa ennen puolta yhtätoista. Oi tällainen juhliminen sopii niin minulle.

Mistä tietää, että kotiäiti poistuu kotoa juhlimaan?

Se joutuu nousemaan jakkaran päälle löytääkseen kaapista sukkahousut tai edes jotkut puolisukat leggareiden alle, leggarit itsessään ovat avaamattomassa paketissa ja ne on tietysti tarjouksesta ostettu. Juhlamekon alla on urheilutoppi, jota ei tietystikään kerrota kenelläkään, ripsari on niin vanhaa, että kirvelee silmissä ja deodoranttiakin oli lainattava samalla, kun jätti lapsen hoitoon. Käsilaukussa oli mukana myös villasukat siltä varalta, jos juhlien koodi olisi sen sallinut.

Kaikesta huolimatta onnistuin silti olemaan tyylikkäämpi kuin uskoin.

Niin. Teki se niin hyvää. Onneksi on ystäviä.

Niin ja se lapsi. Sillähän oli mennyt tosi hyvin. Tuolla se nyt tuhisee omassa sängyssään. Se oli maailman suloisin näky, kun nostin sen nukkuvana pakettina turvakaukalosta sänkyyn.

Välillä tuntuu, että sydän särkyy, kun se on niin suloinen.

Sellainen perjantai

Tänä väsyneenä perjantaiaamuna olen vakuuttunut, että lapsella on ikiyskä, koska syötän sille liian paljon jäisiä mustikoita. Toisaalta se kyllä ihan itse tahtoo niitä syödä. 

Tämä viikko on ollut täynnä tohinaa. Meillä on käynyt pikkuihmisiä, on kerhoiltu ja kyläilty. Voi kuinka yltäkylläistä! Ihanaa tervettä väsymystä, kun ympärillä tapahtuu ja päiviin mahtuu paljon puuhaa ja iloa. 

Tällä viikolla olen ottanut omaa aikaa ja linnoittautunut iltaisin yläkertaan ompelemaan. Ihana tehdä jotain, jossa näkee kättensä jäljen, eikä joku tuhoa sitä samantien (toisin kuten vaikka ruoan tai puhtaat pyykit). Minun hetkeni, minun kuplani. Aikoihin en olekaan uppoutunut johonkin niin paljon ja vasta pintaraapaisun verran olen ehtinyt tehdä. Aamuisin on väsyttänyt. Ei siksi, että lapsi olisi valvottanut, vaan siksi, että itse on valvonut.

Takassa tuli, ulkona kuulas pakkaspäivä. Sellainen perjantai. Jos olisin vähemmän väsyneempi, muistaisin, että ne mustikat ovat tosi terveellisiä. Ja mustikkatahratkin lähtevät kiehuvalla vedellä.

Rakkaudesta leivänmuruihin

Minä nalkutan. Nalkutus, nalkutus, kilkatus, kalkatus leuat vaan lonksuu. Välillä tuntuu, että ääni soi jo omassakin päässä. Tämä on loppuunkaluttu ikuisuusaihe.

Mutta kun olisi niin mukavaa, että olisi siistiä.

Se ei vaan kertakaikkiaan näytä onnistuvan perheessä, jossa mies jättää tavarat juuri siihen paikkaan, mihin ne kädestään laskee, vaimo ei luonnostaan laita tavaroita paikoilleen ja lapsi rakastaa levittää tavaroita ympäri huushollia. Yritän. Voi joka päivä minä yritän ja välillä päästä kuuluu piu ja nousee höyry korvista, kun pitää siivota KAIKKIEN jälkiä ja silti aina minun pitäis tietää, missä kaikki on. Olen jo uhkaillut miehelle, että jokaikisen vaatteen, jonka lattialle jättää, alan nostella pyykkikoriin. No enpä ole vielä viittinyt, kun pyykkiäkin on koko ajan niin paljon. Siivoamisesta on pakko tinkiä. Siitä on vain pakko tinkiä, ellei 1) halua siivota kaikki päivät aamusta iltaan 2) haluaa saada päivän aikana tehtyä jotain muutakin, jotain joka tekee oikeasti hyvää.

Olen tullut siihen tulokseen, että niillä, joilla on lapsia ja siistiä on 1) aivan liikaa aikaa tai 2) todella kilttejä ja siistejä lapsia.

Mutta silti. Jos edes vähän laittaisi joka päivä tavaroita paikoilleen, niin ei tarvitsisi elää kuin pellossa. Ja kyllä niitä laitetaankin. Joka päivä. Yhdessäkin. Mutta silti sama rumba jatkuu päivästä toiseen. Kahlaat kaapista kiskottujen tavaroiden läpi ja väistelet varpailla kaikkea sitä sälää, mitä lattialla on. Oi kyllä, olen siirtynyt sisäkenkiin. Siivoaminen sitten lapsen kanssa on asia erikseen, jonka eräs äiti-ihminen kiteytti erittäin osuvasti. Oih, olin katketa naurusta. Aivan kuin meidän elämästä! Tuli aivan mieleen, kun yksi päivä pesin vessaa: lukitsin vessan oven ja lopulta pyysin (huusin) miestä hakemaan eroahdistusta potevan pikkuihmisen, joka seisoi vessan oven takana ovea hakaten ja ulisten surkeasti.

Joten olen yrittänyt opetella uutta asennetta - rakkaudesta leivänmuruihin. Nauti puhtaasta pöydänaluksesta silloin, kun olet sen luutunnut. Olkoonkin se vaikka vain kerran viikossa ja kestäköön vain ohikiitävän sekunnin. Varmaa on vain, ettei se ei ole kauaa puhdas. Iloitse siitä, että lapsi on nokkela. Kun tyhjennät uunivuuat laatikosta, jonka lapsi on oppinut avaamaan ja käännät selkäsi, on lapsi kiivennyt vetolaatikkoon hekotellen istumaan. Koko ajan lapsi oppii avaamaan lisää ja lisää kaappeja ja tyhjentää ihan kaiken, mihin pienillä nakkisormilllaan yltää. Jos hän leikkii tunnin (uskomatonta, mutta totta) kattilalla ja lusikoilla, istu alas ja juo kahvit. Jos hän leikkii toisen tunnin muovikipoilla, jotka on tyhjentänyt toisesta kaapista, lue lehti. Sulje silmät sotkuilta ja kuule lapsen nauru. Ja sitä paitsi mies jaksaa joka ilta peuhata ja remuta ja leikkiä lapsen kanssa. Se jos mikä on suurempi onni kuin ne puhtaat lattiat.

Joten asenteen voisi laajentaa rakkaudesta leivänmuruihin, rakkaudesta avonaisiin kaappeihin ja laatikoihin, rakkaudesta muovikippoihin, rakkaudesta lojuviin vaatteisiin. Rakkaudesta arkeen. Pysyvää on vain kaaos.

Yksi suosikkipaikoistani.
Huomaa, kuinka kaukaa kuva on otettu, ettei vain harmonia säry.

Moro, menin taas. Et viittis äiti kerätä.

Meillä ei olla hellan ja nyrkin, vaan hellan ja laatikon välissä.

Näin kun aurinko alkaa paistaa...

...niin näissähän voi jopa nähdä kauneutta.

Tai miten sen nyt ottaa.

Kiipeä lopuksi ilmankostuttimen päälle (kiitos jarrusukkien)
ja kippaa mukillinen vettä lattialle.

Kolmen sanan joojoomies

Lapsen pulinageneraattori on käynnissä koko valveilla oloajan, mutta pulipuli, glagla, jopopopo -setistä on hieman vaikea saada tällaisen ihan tavisäidin mitään selkoa. Muutamia tunnistettavia sanoja löytyy.

Äitti eli äiti
Tämä sana esiintyy erityisesti silloin, jos äiti-ihminen on ollut poissa ja palaa takaisin lapsen näköpiiriin. Sana esiintyy myös silloin, kun lapsi kaipaa ei-näkyvissä olevaa äitiä. Äitti kajahtaa ilmoille myös silloin, kun lapsi on innoissaan ja selittää jotain äiti-ihmiselle tai oikeastaan ihan kenelle tahansa. 2/3 ajasta sana tarkoittaa kaikkea mahdollista.

Autto eli auto
Tämä sana esiintyy aina silloin, kun pihalta kuuluu auton, mopon, aura-auton, roska-auton tai mopoauton ääni. Silloin kaikki lapsen toiminnot pysähtyvät, hän jähmettyy paikoilleen ja hokee autto autto autto. Sana on käytössä myös pihalla, kun lapsi näkee auton tai silloin, kun lapsi katselee autokirjasta isoa traktoria. Autto-sanan käyttöön liittyy innostuksesta pyöreät silmät ja hämmästyksestä o-asentoon auki jäänyt suu. Toisinaan myös kädet nousevat ilmaan hurraa-asentoon.

Anna
Voi myös olla muodossa annanna. Sana esiintyy pääsääntöisesti ruokapöydässä silloin, kun lapsi kurkottelee kohti ruokaa, useinmiten jonkun muun kuin omaa ruokaa. Sana aktivoituu etenkin silloin, jos näkösällä on vadelmia tai Oltermanni-juustoa. Anna-sana on korvannut muinaissuomalaisen tisshi-sanan, jolla lapsi viittasi alkuvaiheen maitoateriointiin ennen kiinteämmän ruokavalion yleistymistä.

Joo
Rento joo on vastaus kaikkeen.

Otatko ruokaa?
Joo!
Mennäänkö ulos?
Joo!
Vaihdetaanko vaippa?
Joo!
Onko kylmä?
Joo!
Onko kuuma?
Joo!
Juotko vielä?
Joo!

Joo-vastaus ei kuitenkaan tarkoita, että lapsi olisi kysyjän kanssa samaa mieltä. Esimerkiksi vaipanvaihto aiheuttaa edelleen aggressiivisen ei-reaktion, johon liittyy taistele ja pakene -refleksi.