maanantai 10. lokakuuta 2016

Tasan ei käy unentarve

Kahden lapsen arki muuttui kertaheitolla astetta rasittavammaksi, kun toinen ei nuku yöllä ja toinen ei nuku päivällä - toinen tarvitsisi unta yöllä ja toinen päivällä. Tai vähintään minä tarvitsisin joskus unta. Tai edes hetken rauhaa. Huokaisen silti helpotuksesta, kun vauvavuosi vol. 2 on saavuttanut jo 9 kuukauden rajapyykin.

Pikkusisko liikkuu, tekee hampaita, puree ja heräilee öisin. Kuka noista alle vuosikkaista ottaa selvää, mikä niitä milloinkin valvottaa. Isoveli puolestaan päätti, ettei nuku päiväunia. Palaan tunnemuistoissa jälleen esikoisen vauvavuoteen, kun näen tuon taaperoksi ehtineen lapseni kiukkuavan päivisin liian vähien unien vuoksi. Pakkonukuttaa ei voi, mutta kun on tarpeeksi monta päivää nukkumatta, niin mitkään yöunet eivät paikkaa lapsen väsymystä. Aamulla, kun lapsi herää ja häntä alkaa väsyttää jo tunnin päästä, ja kun mikään ei suju, niin iltaan on tooodella pitkä matka. Asiaa ei helpota sekään, jos lapsi sattuu nukahtamaan vaikka puoli viiden aikaan autoon tai sohvalle tai kiikkuun tai ihan mihin tahansa. Sitten kukutaan vielä hereillä puoli yhdentoista aikaan, yö jää vajaaksi ja taas aamulla sama ralli. Erikoista on myös se, että kun päiväunet jäävät pois, ei Juniori mene illalla merkittävästi aikaisemmin nukkumaan, vaan nukkuu toivon mukaan aamusta pidempään. Laulan halleluja, jos saan aamulla nukkua kahdeksaan.

Kun jokainen nukkuu joskus on ihan hyvä mantra, mutta olisi myös todella optimaalista saada lapset nukkumaan samaan aikaan (etenkin öisin), että saisi itsekin nukuttua. Ihmeellisesti sitä on tottunut pätkinäisiin yöuniin, mutta kun pätkää on pätkän perään, alkaa jossain vaiheessa itselläkin pinna kiristyä. Ja vaikka vauva nukkuisi kuinka hyvin tahansa, alkaa yhdeksän kuukauden kohdalla olla ihan kivasti jo pätkää takana. Jos univelkaisen taaperon pinna on millimetrin mittainen niin on kyllä äidinkin. Oman väsymyksen huomaa myös siitä, että kahvista on tullut ongelma. Kun sitä juo vähänkin liian myöhään (mikä näyttää valitettavasti olevan jo klo 14) tai jos samana päivänä juo kahvia ja teetä, näyttää kahvi vahvistavan teen kofeiinia ja ei itse pysty nukkumaan yöllä. Kun kahvia ei saa, särkee päätä ja väsyttää entistä enemmän.

Juniorin päiväunien loppumisen myötä päivistä on tullut pitkäpiimäistä kaaosta, jolloin kaikki kotityöt jää tekemättä, mitään asioita ei ehdi eikä jaksa hoitaa ja mikäli äidin viihdytyssirkus ei ole auki aamusta iltaan, tyhjentää juniori kaapit, pursottaa hammastahnat, "kastelee"kukat, säätää ompelukoneen, "maksaa" tietokoneella laskut ja syö tyrnit pakkasesta. Ai risooko? No kyllä risoo. Joku ehdotti, että jos lapsi vaikka tekisi päivällä hetken rauhassa palapeliä. Voin kertoa, ettei tee.
Nämä ovat päiviä, jolloin päivähoidon hinta tuntuu edulliselta.

"Minä äiti käynnistän auton ja haen paketin postista.  Minä olin täällä kookeella laittamassa avaimia."



Minun oma aikana meni tappiin juuri nyt. Kiitos ja palataan taas. Voi olla, että meillä ei kukaan aja kohta autolla, eikä auo kyllä mitään muutakaan ovia, mikäli kaikki avaimet ovat kadoksissa. Väsyneenä näytän olevan täysin kykenemätön pysymään vilkkaan poikani perässä.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Sumuiset yöt

Minun pitäisi olla nukkumassa, koska kaikki muut tässä talossa nukkuvat ja minä olen se, joka saa unta kaikista vähiten. On nälkä. En ole ainoa, jota huikoo öisin, sillä perheen pikkutirppa ottaa myös huikat maitoa öisin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta sillä on nälkä. Ja tyttö on todella pieni. Jos Juniori oli pieni, niin pikkusisko näyttää olevan vielä pienempi. Nyt kun on hän salakavalasti lähtenyt liikkeelle, epäilen lapsen laihtuneen: vaivalla kasvatetut jalkamakkarat ovat hävinneet ja posketkin jotenkin kaventuneet. 

Kahdeksan ja puolen kuukauden kohdalla pikkusisko on saapunut vaiheeseen "nukun huonosti". Öisin sitä itkettää ja se havahtuu hereille ja tahtoo viereen ja mönkii ja kiemurtelee. Toisinaan yö on pitkä ja silti aamu tulee aina liian pian. Siksipä kipitän nopeasti peiton alle. Kalliita minuutteja nämä tähän aikaan ruokapöydässä vietetyt. Riprap, menoksi!

tiistai 13. syyskuuta 2016

Toinen mahdollisuus

Jonain hämäränä yönä kun näette pienen naisen kiipeävän lähimpään kellotorniin ja lyövän haarukan kellonrattaisiin, olen se minä, joka yrittää pysäyttää ajan edes hetkeksi. Arki on hektistä ja täynnä vain pariminuuttisia, jolloin ehdin juuri ja juuri juoda pari kertaa mikrotetun kahvin.

Isoveli on oppinut kesän aikana tekemään kuperkeikan, seisomaan päällään ja aukaisemaan viimeisenkin ulko-oven lukosta. Hän laulaa taukoamatta "Hiio, hiio, hoi", mikä selvisi Piippolan vaarin englanninkieliseksi versioksi. Isoveli opettelee olemaan iso ja on samalla niin pieni. Hän tahtoisi jättää päiväunet pois ja toisinaan niin tekeekin. Kaikkeen hän vastaa uhmakkaasti "EI ONPAS!" ihan vain varmistaakseen molemmat vastausvaihtoehdot. On silti mahdotonta olla kauaa vihainen taaperolle, joka karkaa takapihalle kähveltääkseen puolukkasangosta pari puolukkaa vastaten "Otin vaan yhen" tai raahaa ämpärin keittiötason viereen, jotta voi ottaa pari kuivurista tullutta omenaviipaletta tuumaten "Minä kyttään näistä". 

Pikkusisko on häthätää 8 kuukautta ja oppinut istumaan, ryömimään, nousemaan tukea vasten, konttaamaan ja nyt hän ottaa jo ensimmäisiä askeliaan käsistä tuettuna. Eräänä iltana väläytti hän myös isoveljen pravuurin: syöttötuolista poiskiipeämisen. Vauvani on hyvin vähän enää vauva ja kurkkuani kuristaa, kuinka nopeasti hän kasvaa. Siinä missä esikoista ehti tuijotella koko päivän ja odotella, milloin se oppii mitäkin, oppii pikkusisko kaiken salassa. On myös outoa, miten hän ylipäätään ehtii oppia mitään, sillä pääsääntöisesti isoveli on niin liki pikkusiskoa, ettei edes henkäys mahdu välistä.

Tämä on minun elämäni. Toisinaan tämä väsyttää, mutta joka päivä olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Toinen lapsi on ollut minulle toinen mahdollisuus kokea vauvavuosi uudelleen ja kasvaa äidiksi taas piirun verran. Toinen vauvavuosi on ollut valovuosia verran helpompi kuin ensimmäinen.  Ja toistan itseäni, koska olen edelleen ihan häkeltynyt tästä asiasta. Huokaisen, kiitän, opin vielä. 


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Arjen helmiä

Nyt on tämäkin päivä koettu: Kaksivuotias ilmoitti, että "Nyt siivotaan!" otti imurin ja imuroi alakerran. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hän myös totesi, että "Ei pissata!" ja pissi saappaisiin.

Nyt on tämäkin päivä koettu, myös pikkusiskon kohdalla: "Jaa, ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta ollenkaan", totesi neuvolan täti. "Venytetääs vähän, saadaan 6milliä lisää. Hyvin kasvaa!" Äitinsä tyttö.

Nyt on tämäkin päivä koettu: 6-kuukautinen hyppää jakkaralta, koska velikin hyppää. Pikkusiskon huutunaurua, riemunkiljahduksia ja ylpeä veli, joka jokaisen hypyn jälkeen käy halaamassa siskoa ja huutaa: "Hyvä E, hyvä Suomi!"

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Elämäni on tätä nykyä täynnä yllättäviä käänteitä.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Puoli vuotta

Puoli vuotta ja yksi päivä sitten tulin äidiksi toisen kerran.

En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, kuinka äitinä oleminen pakahduttaa sisimmän ja kattaa eteeni koko tunnekirjon. Hämmentävää, miten toisella kerralla kaikki on niin paljon helpompaa ja seesteisempää - siitä huolimatta, että talossa asuu vauvan lisäksi myös uhmaikäinen. Ehkä sitä tulee itselleen armolliseksi ja laskee rimaa päivinä, jolloin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Isoveli on ollut kohta pari viikkoa päiväkuiva ja yllättäen myös useina aamuina vaippa on kuiva yön jälkeen. Vielä en hurraa. Hän on oppinut tekemään kuperkeikan ja puhetta on tullut ihan pienessä ajassa vaaaltavasti lisää. Ilmeisestikin tästä johtuen hän on alkanut kerrata sanojen alkuja ja välillä puhe junnaa. Koska kärsivällisyys ei koskaan ole ollut häneen hyveensä, näyttää siltä, että asiaa on niin paljon, ettei suun motoriikka ehdi mukaan. Vaihe siis tämäkin. Kaikkiruokainen kulinaristini on myös siirtynyt nirsouden valtakuntaan ja ei syö sitä eikä tätä. Jos Juniori itse saisi valita, söisi hän vain suolakurkkuja ja joisi vissyä. Makunsa kullakin siis.

Pikkusisko on löytänyt äänensä ja kiekuu ja kiljuu ja kailottaa, jotta saa äänensä kuuluviin tässä huushollissa. Toinen lapsi ei varsinaisesti näytä tarvitsevan mitään leluja, sillä aika näyttää kuluvan esikoisen touhuja seuratessa. Hurjaa ajatella, että Juniori oppi ryömimään näihin aikoihin, systeri kun on vasta alkanut kääntyä ja sekin onnistuu vain selältä mahalleen. Hän kääntyy myös ainoastaan silloin kun isoveli ei ole paikalla, on tainnut veli käydä vähän liikaa tyrkkimässä. Sisko ei liiku kyllä eteen eikä taa, pyörii kyllä mahallaan käsien varassa ja ajoittain yrittää mönkiä epämääräisesti eteenpäin. Toisin kuin veli, joka huitoi ja heilui laitokselta asti myös unissaan, nukkuu sisko kuin patsas. En ole raskinut häntä edes äitiyspakkauksen laatikosta siirtää, kun lapsi nukkuu siinä niin hyvin eikä pääsee öisin levottomasti pyörimään ympäri sänkyä. Veljeensä verrattana sisko myös nukahtaa kuin napista painamalla, joten jään seuraamaan, kauanko tätä riemua kestää.

Olen oudolla tavalla kiireinen ja kotonani on pahempi siivo kuin ikinä, mutta nukun kohtuullisesti, rakastan isimiestä ja lapsiani. Tässä on kylliksi.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Huutonaurua

Siltä kuulostaa kun 4 kuukauden ikäinen Pikkusisko opettelee nauramaan ääneen.

Ensin en ollut varma, itkeekö vai nauraako se, mutta epäilemättä kyse oli riemunkiljahduksista. Juniori potki palloa ukin kanssa olohuoneessa ja Pikkusisko seurasi tilannetta. Myös varpaat ovat löytyneet, ja tyttö vemppaa itseään lattialla kyljeltä toiselle minkä ehtii. Kääntymisen treenaminen on kovassa käynnissä ja kun silmä välttää, käy toimelias isoveli kääntämässä vauvan selältä mahalleen suitsait sukkelaan. Vaikka kuinka on harjoiteltu, että vauvan annetaan olla, eikä sitä saa nostella. Kovaa tekoa nuo Pikkusiskot, myönnettävä on. Onneksi vauva on jäntevä ja ilmaisee jo aika hyvin ja kovaäänisesti, jos isoveli on liian kovakourainen. Isompi ongelma on se, että vauvan mielestä isoveli on parhautta ja kaikki mitä isoveli tekee on cool. Välillä pelkään, että isoveli sinkauttaa vauvan sitteristä, kun vauhti on niin kova ja vauva vain hymyilee ja naureskelee. Silti on ihanaa seurata, kuinka kahden pienen välille kasvaa läheinen side.

Isoveli oppi syksyllä aukaisemaan ulko-oven ja tässä talven aikana oppi hän aukaisemaan l u k o s t a takapihan terassien ovet. Onneksi pakkaset hillitsivät vikkeläjalkaa. Nyt kun ilmat ovat lämmenneet olemme kyllä pulassa. Eilen sinkautti hän viuhvauh takapihan ovesta pihalle, ja katselin keittiön ikkunasta, kun ukki kipaisi sukkasillaan juoksevan naperon tuolta tieltä. En muista, että minun sisarukseni olisivat ikinä karkailleet. Voi moro. Ei kyllä naurata yhtään. Takapihan oviin on pakko hommata salvat ylös (järkyttävää). Että kaikkea sitä joutuukin värkkäämään. Tänään toi isimies ne kaupasta ja ei muuta kuin ruuvailemaan.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Äitienpäivä 2016

Olen tottunut. Olen tottunut siihen, että meitä on neljä ja että meillä on kaksi lasta. Kuljen kahden kanssa jo aika sujuvasti siellä sun täällä. Muistan silti selvästi sen tunteen, millainen saavutus oli saada (etenkin talvella) ensimmäisiä kertoja kaksi lasta aamulla ovesta ulos.

Tämän vuoden parhaimman äitienpäivälahjan sain jo tammikuun alussa, kun Pikkusisko saapui perheeseemme. Miten toisen lapsen vauva-aika voikin olla niin erilaista? Meitä on ilahdutettu suunnattoman tyytyväisellä tyttölapsella. Päiväunia ei nuku tämäkään, mutta lapsi ei kilju sitä välissä olevaa aikaa. Elämä vauvan kanssa on helppoa ja leppoisaa, eikä se kyllä pelkästään johdu siitä, että olen äiti toista kertaa. Vauvat voivat kyllä olla niin erilaisia.

Ainoa arkemme haaste on se, että Pikkusisko vierastaa. Siinä missä Juniori ei ole juuri koskaan vierastanut yhtään ketään ja tahtoisi joka aamua lähteä jonnekin, pikkusisko alkoi vierastaa kahden kuukauden iässä ja olisi mieluiten joka päivä kotona. Lyömätön yhdistelmä. Isompi ja pienempi eivät nuku päiväunia yhtä aikaa, joten kädet ovat täynnä kahta lasta aamusta iltaan.

Välillä olo on kuin liukuhihnatyöntekijällä. Laita aamupala, pese hampaat, imetä, vaihda vaippa, älä unohda Hakkaraista (se pastilli), potata, riisu, pue, riisu, vaihda vaippa, pistä pesukone pyörimään, siivoa pöytä, valmistele lounas, pakkaa lapset pihalle, työnnä rattaat puistoon, kaiva hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, kaiva lisää hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, katsoa kelloa, lähde ajoissa kotiin, lämmitä ruoka, imetä, vaihda vaippa, ruoki lapsi ja itsesi, potata, lue kirjaa, nukuta lapsi, yritä nukuttaa toinen, keitä kahvi, mikrota kahvi, mikrota kahvi uudestaan, hae lapsi päiväunilta, potata, vaihda vaippa, imetä, ja samaa rallia iltaan asti.

Koska omaa aikaa ei ole, toivoin isimieheltä äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. Niin paljon kuin kahta lastani rakastan, on välillä suunnattoman rasittavaa, ettei päivän aikana saa olla hetkeäkään yksin. Ei edes vessassa. "Missä äiti? A ha'uaa vessaan. Äiti pissas. Tuli iiiiiso pisu. Ei tullu kakkaa." Jassoo.

Mitäs muuta olisin omalla ajallani tehnytkään kuin juonut kahvia, syönyt suklaata ja ommellut kesävaatteita esikoiselle - esikoiselle, joka teki minusta äidin kaksi vuotta sitten. Uskomaton matka, jo nyt.




keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Lehtokotiloista

Kevään 2016 puutarhatiedote.

Panostamme tänä keväänä lehtokotiloiden luomutorjuntaan. 

Mallinnamme torjuntaa parhaillaan prototyypilla Poika 02/14: torjuntarobotilla, joka sulloo kotiloita suuaukosta sisäänsä. Vinkeät silmät viestittävät "Juoksen kohta karkuun", mutta äänimerkin "Äiti, mikä tämä on?" jälkeen toinen prototyyppi (mallia Äiti 12/83) ottaa vastuun kotiloiden loppusijoituksesta. 

Prototyyppien kehittely on vielä kesken. Lisätietoja päiväuniaikaan Puronsuulta.

Ällöttävää? No arvatkaapa. Mitäs menit kieltämään kotiloiden syönnin...Että miten meni niin kuin omasa mielestäsi?

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Takatalvi

Viikonloppuna siivottiin talvitamineet pois. Pääsääntöisesti melkein kaikki. Yöllä satoi lunta ja aamulla räntää.

Ajattelin aamulla, että itken, ellei Juniori olisi ollut ulko-ovella saappaat ojossa jo kahdeksan aikaan ja ilmoittanut, että hän menee kolaamaan lunta. Kerranki sujahti ulkovaatteet päälle varsin mukavasti ja ilman hikikarpaloita ja krokotiilin kyyneleitä. Miten lapsi on voinutkaan unohtaa, että juuri oli talvi ja nyt ei enää kuulu olla talvi.



Ennen sianpieremää meillä oli siis kolattu nurmikko ja lapioitu lumet takapihan terassin portailta. Jos tulis vielä muutama takatalvi, niin ihan kivasti saadaan vähän vaihtelua tähän arkeen ennen kesälomaa!



Pakollinen mainos. Oli muuten ehkä maailman paras aleostos nuo Reima Tecin välikausihanskat. Hanskoja uitettiin kirjaimellisesti rapakossa ja rännin alla ja kädet olivat kuivat ja lämpimät. Nämä hanskat hakkaa kyllä mennen tullen kaikki kurahanskat, joita tästakin huushollista löytyy useammat..

Edit. Se kuva unohtui.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Päiväunipelkoja

Näin viime yönä unta.

Laskin vauvan käsistäni keittiön pesualtaaseen makoilemaan. Unohdin sen sinne, vieraat kävivät pesemässä käsiä ja allas täyttyi. Seuraavaksi huomasin, että vauva oli makoillut uppeluksissa veden alla lie kuinka kauan ja saanut aivovaurion tai jotain muuta kamalaa. Se ei enää hymyillyt. Itkin silmät päästäni. Kamala uni. Henkeä ahdisti vielä heräämisen jälkeenkin.

Toisenkaan lapsen kohdalla ei ilmeisesti pääse eroon pikkuvauva-ajan irrationaalisista peloista, kuten "Jos työnnän vaunuja alamäkeen, niin vauvan pää varmaankin osuu vaununkoppaan ja siltä taittuu niskat".

Kaikkihan juontaa juurensa siis siitä, että vaunuissa nukkuessaan Pikkusisko kaivautuu syvälle pussiinsa, eikä halua kasvojaan näkyviin. Jos kasvot näkyvät, laittaa hän molemmat kädet kasvojensa eteen. Turvallisempi nukkua, oletan. Lämpimämpi nukkua, oletan. Toissa aamuna nukkui hän vielä aamu-unensa vaunuissa villavaatteet päällä u n t u v a p u s s i s s a. Eikä ollut edes hikinen. Tätä on erittäin vaikea käsittää, koska Juniori ei suostunut talvellakaan laittamaan käsiä toppapussiin päiväunilla, hanskoista puhumattakaan. Koska hänellä on kuuma. Koko ajan aina. Kävin pukemassa hanskat hänelle salaa nukahtamisen jälkeen. Hän ei myöskään läheskään aina haluaisi pitää sukkia jalassa, vaikka rintamamiestalomme laminaattilattia on jäätävän kylmä. En ymmärrä.

Jos jotain en opi ikinä, niin pukemaan lapselle sopivasti vaatetta. Juniorilla on lähes aina liikaa vaatetta (edelleen) ja Pikkusiskolla liian vähän.

Tällaisina päivinä, kun Pikkusisko sattuu nukkumaan epätavalliseen aikaan epätavallisen kauan, mieleni täyttyy ajatuksesta, kuinka hengitysilma korvaa hapen hiilidioksidilla ja hiilidioksidipitoisuus nousee, ja käyn monta kertaa katsomassa, hengittääkö se lapsi. Joka kerta se kääntää kasvonsa tyyliin "Antaisit nyt minun vain nukkua" ja huokaisen helpotuksesta. Lopulta nostan nauravan ja hyväntuulisen, lämpimän ja kertakaikkisen valloittavan tytön päiväunilta. Myös tänään.

Nukun täällä: Kevyttoppapussissa JA viltin alla.





sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Päivät kuin pikajuna

Päivät etenee kuin pikajuna: Ei niin kuin VR:n vanha, hidas ja lonksuva vaan sellainen kuin siinä Meksikon pikajuna -laulussa - nopea ja täynnä yllättäviä käänteitä.

1. kuukausi
Vauva nukkuu paljon, koko ajan ja joka paikassa: Parhaiten siellä missä isoveli puuhastelee ja sitä paremmin mitä enemmän vaatetta on päällä. Jopa sellainen harvinaisuus pääsi käymään, että pikkusisko nukahti itsekseen illalla omaan sänkyynsä. Saimme myös nauttia vielä harvainaisemmasta ihmeestä - keskiyön pimeinä tunteina vanhempien sängyssä tyytyväisenä pötköttävästä lapsesta. Tyttö oli kuin pieni nukke!




Isoveli piti kiireisenä: Toimintaa paljon, koko ajan ja taukoamattomana. Auton korjausta ja pullaakin  leivottiin. Hiiva oli vanhaa ja jauhot loppui kesken, mutta hyviä niistä pullista tuli. Huom. Isimies leipoi. Se on meidän perheessä se, joka ehdottaa, et "Pitäiskö leipoa pullaa?"






Löysin noin kolme kuukautta sitten kirjoitetun blogin alun:
"Juniori on alkanut kutsua itseään etunimellä ja puhua 3-5 sanan lauseita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää esikoistani, joka tekee kaiken 150 lasissa, eikä pysähdy hetkeksikään. Hänet on pidettävä toimeliaana, muuten luvassa on jatkuvia töllöntöitä. Olen jälleen miettinyt, miten kodista saisi paikan, jossa on mahdollisiman vähän kiellettäviä asioita, koska hyvin selväksi on käynyt, että ensisijaisesti kieltämällä tätä lasta ei kasvateta. Mitä enemmän joutuu kieltää, sitä enemmän kielletyt asiat häntä kiehtovat. Siitä huolimatta kaikkea ei vain saa tehdä. Energia olisi pakko ohjata positiivisen kautta johonkin muuhun tekemiseen. Hän kyllä tietää hienosti, mitä ei saa tehdä ja luettelee niitä sujuvasti.

Vauva ukkuu, ei saa kiipee. Vauva nukkuu, ei saa kiivetä koppaan. Kiipeän kuitenkin.
Ei saa paiaa appulaa. Pesukoneen nappulaa ei saa painaa. Painan kuitenkin.
Ei piippaa. Ei saa paiaa mikkoa. Ei saa painaa mikron nappulaa, jos mikro ei piippaa. Painan kuitenkin.
Ei saa pestä. Pissaa. Hyi. Vessaharjaa ei saa ottaa. Äiti tai isi pesee pöntön.
Ei saa aukee. Uuko tosi kyyä. Ulko-ovea ei saa aukaista, ulkona on tosi kylmä. Aukaisen kuitenkin.
Ei saa pöyä eikkiä. Pippuu. Pää. Pipi. Otta. Ei saa pöydällä leikkiä, tippuu ja päähän tulee otsaan pipi. Kiipeän kuitenkin.

Kun olen kahden lapsen kanssa yksin kotona ja niinä pieninä hetkinä, kun molemmat tarvitsevat minua yhtä aikaa, tipahdan äitikuoppaan. Yritän parhaani mukaan kiivetä sieltä ylös ilman totaalista hermojen menettämistä, vaikka ajattelen, että on sulaa hulluuttaa saada lapsia näin pienellä ikäerolla. Tarvitseva vastasyntynyt ja rajojaan kokeileva esikoinen asettavat haasteita. Sinä aikana kun saan vauvalle vaihdettua vaipan, ehdin nähdä vilauksen esikoisesta, joka huikkaa vessasta, että "Oi ei, että attialle, tui sokkua, A pessee!" (Voi ei, vettä lattialla, tuli sotkua, A pesee!). Toisessa kainalossa roikkuu huuliaan lipova pikkusisko ja toisessa kainalossa esikoinen, jonka kädet on pestävä, koska hän on jälleen leikkinyt vessaharjalla. Ja kun sisko aloittaa korviavihlovan nälkäkiukun, hakee isoveli jakkaran, kantaa sen pesuhuoneeseen, rämppää ulko-oven auki ja alkaa huudella ovesta pihalle . Ei enää epäselvyyttä, miksi äidit ovat multitaskauksen mestareita. Minä en selvästikään ole. Mutta ehkä minullakin on mahdollisuus oppia. "

Samaan aikaan vauvan kohdalla tilanne oli kolmen viikon iässä tämä: Itkua, parkua, karjuntaa.



Jätin ruokavaliostani pois maitotuotteet, kananmunan ja ruisleivän. Neljän viikon kohdalla tilanne oli tämä. 


2. kuukausi

Toisen kuukauden aikana tilanne alkoi jo vähän rauhoittua. Isoveli säätää ja vauvaa on pidettävä silmällä. Se ei köllöttele lattialle. Se on lähes aina sylissä tai sitterissä. Isoveli on niin innokas imettäjä, että pelkään sen liiskaavaan pikkusiskon, kun käännän selkäni. Isoveli kantaa ystävällisesti kaikki pehmot pikkusiskon luokse, ettei sillä tule paha mieli. Äitiyden multihuipentuma on saada kaksi lasta nukkumaan päiväunia yhtä aikaa. Ihmeellistä kyllä, kumpikaan ei herää toisen itkuun. Matkarattaista on luovuttava, koska isoveli kippasi niillä ympäri, eikä niihin uskaltanut enää pikkusiskoa jättää. Vauva nukkuu vieläkin ekstrimaalisia aamupäikkäreitä. Himoitsen kuin hullu jugurttia ja rahkaa. 








3. kuukausi
Tehtiin eka reissu mummulaan Kokkolaan. Korkattiin sukset ja jopa äiti ehti hiihtää pari kertaa jalkapallokentän ympäri. 

Kotona alkoi kevät ja lumi alkoi sulaa. Puronsuulla havaittiin maaliskuun alussa yrjövä lumiukko.





Pari viikkoa myöhemmin maaliskuun puolessa välissä päästiin kurahommiin. Lumiukkokin alkoi olla aika rivo.


Pikkusiskon päiväunipätkät ovat lyhentyneet, mutta ovat silti pidempiä kuin isoveljen aikoinaan. Ja tällaisistä päivätorkkujistahan minulla kyllä on kokemusta. Yöt sujuu kohtuullisen hyvin. Liiaksi ei parane kehua, ettei tilanne muutu. Pikkusisko jokeltaa, kiljahtelee, hymyilee, tarttuu leluun ja on hereillä kovin seurallinen. Minä olen opetellut ompelemaan jalka sitteriä keikutellen tai lapsi kantoliinassa. Kaikki itselle tuleva on kesken, liekö valmistuu edes imetysajaksi..parit lahjat olen ehtinyt ommella..ehkä joskus taas.

Mutta ei tullut koliikkia. Tekisi mieleni sanoa, että tämä vauvanhoito on kuin lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Se voi siis olla erilaista eri kerroilla. Nyt kun vauva on jo kolme kuukautta, alan olla jo aika taitava multitaskaaja. Ainakin toisinaan. Kyllä sekin siis tästä.


Yritän päivitellä blogia paremmin ja lyhemmin. Nyt mennään taas.

torstai 28. tammikuuta 2016

Perusasioiden äärellä

Tällä kerralla 3 viikkoa ja 2 päivää näyttää olevan kipukynnys, missä vaiheessa tähän perheeseen rantautuivat vatsanväänteet. Olin niin unohtanut, että elämä vastasyntyneen kanssa on elämistä  perusasioiden äärellä: unta, ruokaa, lämpöä ja turvaa - ja mahantoimintaa. Kun kakka ei kulje, se ei kulje ja sitten sitä väännetään.

Pikkusiskon huutoääni on täsmälleen samanlainen kuin isoveljellä aikanaan. Toistaiseksi hän aloittaa myöhemmin ja lopettaa aikaisemmin sekä rauhoittuu helpommin. Vannomatta paras. Kieltämättä huutoääni herättelee tehokkaasti tunnemuistista muistoja esikoisen ekoilta kuukausilta. Iltaisin hengitän rauhassa ja tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi. Niin kauan kuin selviämme parin tunnin iltalevottomuudella, on se pientä kuuden tunnin suoraan huutokonserttiin. On myös käsittämätöntä, että isoveli ei herää pikkusiskon karjuntaan. Siunattu lapsi, siunatuilla unenlahjoilla. Joten kakka, voisitko kulkea liukkaammin pikkusiskon masussa? Kiitos.

Ensimmäinen ja toinen lapsi.

Mikä on muuttunut?

Aika kuluu niin paljon nopeampaa. Vaikka isimies on kotona, ei meillä kukaan kerkeä siivota tai pestä pyykkiä. On kuitenkin syöty hyvin, ulkoiltu, leikitty ja nukuttu. Ensimmäisen kohdalla sitä stressasi enemmän kotitöistä ja siitä, että kotona olisi siistiä ja plaaplaa. Toisen kohdalla ei ehdi, eikä jaksa. Kun perheessä on ollut vauva, joka ei nuku, niin toisen kohdalla sitä ottaa ilon irti siitä, kun se nukkuu. Ihan missä vain.

Tämä ehtii odottaa.

Nämäkin ehtii odottaa.
Meidän kodinhoitohuoneessa kuivuu sohva.
Miltä teillä näyttää?
Tämä ei ehdi odottaa.
Se kasvaa koko ajan ja kohta ei enää halua nukkua sylissä!
Isoveljen päikkäriaikaan saan nukkua ihan rauhassa tässä.
On hetkiä, jolloin mikään ei ole tärkeämpää kuin tarjota syli.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Meitä on neljä

Vauvaruletti on pyörähtänyt.

Kolme viikkoa on kulunut melkein liian nopeasti.

On häkellyttävää huomata, että on olemassa vastasyntyneitä vauvoja, jotka nukkuvat, kun ne vain lasketaan koppaan vaakatasoon ja jotka syövät suht säännöllisesti 3-4 tunnin välein. Toisaalta meille saapunut pikkuneiti ymmärtää hyvän päälle ja nukkuu mielellään sylissä. Kuten tiedämme, vaiheita tulee ja menee, mutta aion nauttia tästä niin kauan kuin tätä kestää. Joka ilta jännitän ihan vähäsen, vilahtaako koliikkikortti meidän perheeseen toisen kerran.

Toinen synnytys oli helppo. Toki meinasi siinäkin paniikki iskeä, kun se eteni niin nopeasti, etten meinannut ehtiä mukaan. Synnytys kesti neljä tuntia: vauva hyvävointinen, äiti hyvävointinen ja ihan itse kävelin suihkuun synnytyksen jälkeen. Raskausajan fyysinen huono olokin hävisi synnytyksen myötä. Tuumin isimiehelle, että kyllähän tällä tavalla voisi synnyttää vaikka kuinka monta, jos vaan joku muu hoitaisi raskausajan (ja ne vauva-ajan valvomiset..) Mutta olo oli ihan eri kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, jolloin tuntui kuin olisin katujyrän alle jäänyt, enkä todellakaan istunut varmaan kahteen viikkoon. Synnytys voi olla voimauttava ja pientä vauvaa on ihan erilaista hoitaa, kun ei itse ole kivusta sekaisin.

On rikkautta, että on saanut toisen lapsen. Juuri kun luulee ensimmäisen kanssa tietävänsä jotain äitiydestä, niin tuleekin toinen, joka ravistelee kaikkea sitä. Toisen kanssa äitihomman opettelu alkaa taas uudestaan - ei onneksi alusta ja onneksi ilman jatkuvaa tarvetta painaa paniikkinappulaa. Esikoisen vauva-ajan alku oli kuin olisi sukeltanut mustaan aukkoon, jossa joku oli unohtanut linkouksen päälle. Kun on varautunut epämiellyttävään alkuun ja saakin tuollaisen tyytyväisen tyttölapsen, niin sitä ajattelee, että tällaistako se joiden vauva-arki on. Suren vieläkin toisinaan esikoisen vauva-aikaa, koska tiedän, etten toisenkaan lapsen kohdalla voi saada sitä takaisin. Nyt huomio on vielä jaettava koko ajan kahden lapsen kesken.

Joulukuun puolesta välistä uuden vuoden yli meillä oli koko ajan apukäsiä. Se oli parempi kuin hyvä, koska olin tosi väsynyt ja kipeä loppuraskauden. Joulusta asti tuntui, että vauva putkahtaa hetkellä millä hyvänsä. Vauvan syntymän aikaan alkoi Juniori käydä aika kierroksilla, kun oli koko ajan ollut niin paljon seuraa, viihdyttäjiä ja huomiota. Nyt kolmen viikon jälkeen tilanne alkaa jo vähän rauhoittua, ja iltaisinkaan ei tarvitse enää tapella puoltatoista tuntia nukuttamisen kanssa. Tasainen arki on niin nannaa. Minä selvästi rakastan rytmiä ja rutiineja, ne sopivat myös erittäin hyvin Juniorille.

Juniori on ottanut Pikkusiskon klaaniinsa. Alun hämmennyksen jälkeen hän haluaa kaksivuotiaan tarmolla auttaa kaikessa: jakelee auliisti pusuja siskolle, tahtoo ottaa syliin, vaihtaa vaippaa, lohduttaa viemällä siskolle oman unilelunsa ja huolehtii, eikö kukaan ota siskoa, jos sisko itkee. Junioriin ei kuitenkaan ole vauvan kanssa yhtään luottamista. Vauva on myös mukava laittaa piiloon peiton alle tai kokeilla tökkiä sen joskus aukeavia silmiä. Isimies on pitkällä isyyslomalla ja se on ollut meidän arjen pelastus. Aion ottaa tästä ajasta kaiken irti ja nukkua aina kun siltä tuntuu. Vielä ehdin myös syödä ruokani istualtaan ja lämpimänä. Vauvan kanssa kyllä pärjää, mutta kun kolmatta viikkoa jatkuu piupaupakkaset ja kotona on toimelias kaksvee, niin toimintaa riittää. Juniori on pitänyt huolen, etteivät vauvakuplan seinät pääse liian paksuiksi. Siinä vaiheessa kun isimies lähtee töihin, on selvää, että ateriani muuttuvat kylmiksi pikaruuiksi ja lapset eivät varmasti nuku yhtä aikaa.

Etsi kuvasta vauva.
Isoveli ei voi leikkiä, jos pikkusisko on liian kaukana.
Pikkusisko tahtoo olla tapahtumapaikalla lähellä isoveljeä.
Helpottavaa, että raskaus on ohi. Helpottavaa, että synnytys on ohi. Helpottavaa, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat ohi. Näin toisella kerralla tämä kaikki ei ole niin raadollista kuin ensimmäisellä kerralla.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Pikkusisko

On kertakaikkiaan käsittämätöntä, miten kahdesta voi tulla kolme.
(Tai no neljä jo tässä tapauksessa.)
Se, mitä äidin vatsassa tapahtuu yhdeksän kuukauden aikana on ihmeellistä.
Se on niin iso siunaus, että sitä on vaikea ymmärtää.
Kaiken Luoja on tämän viisaudessaan hyvin suunnitellut.
Kyllä toisellakin kerralla äitistä ja isistä on aivan yhtä häkellyttävää
saada syliinsä tällainen pieni ihme.
Uskomatonta, että tämä on meidän ikioma ja annetaan meidän mukaan.



Niin minä saavuin vauhdikkaasti maailmaan 2.1.2016 klo 2.46.
Painan 3105g ja olen 49cm pitkä.
Tukkani on tumma ja suuni toisinaan mutrulla.
Vaikutan hieman rauhallisemmalta kuin isoveli aikoinaan.
Isoveli antoi minulle pusun, vaikka vähän ihmetteli tätä vauvahommaa.
Minä olen pikkusisko.