perjantai 27. marraskuuta 2015

Mitä vauva tarvitsee?

Sitäpä sitä miettii moni esikoistaan odottava. Kaupat pullistelevat vauvakrääsää ja nyykkarivanhemmat yritetään saada vakuuttuneiksi, kuinka vauvasi ei selviä ilman sitä ja tätä hilavitkutinta. 

Oikeasti vauva ei tarvitse juuri mitään tavaraa.

Vauva tarvitsee vaippoja ja epämääräisen kasan vaatteita.
Jonkun sortin rattaat on kätevät ja turvakaukaloon kannattaa kyllä panostaa etenkin, jos liikkuu paljon autolla tai pitkiä matkoja.

Sitten jos oikein hifistellä alkaa, niin edellisellä kerralla meillä villavaatteet oli aika pop. Lahjaksi saadusta Ruskovillan villasilkkisestä kypärälakista muodostui vauvan turvalakki ja myöhemmin nettikirpprilta löytämäni Ruskovillan unipussi oli ehdoton öiden rauhoittaja. Myös lahjaksi saatu Weledan vaipparasva osoittautui ihmetehokkaaksi aineeksi. Lainaan saatua Baby Björnin sitteriä ei turhaan kehuttu toimivaksi, vaikkei sekään mikään vauva-ajan välttämättömyys ollut, olisi se vauva keikkunut varmaan jossain muussakin sitterissä sen minkä keikkui. Isimies muistaa oikeastaan vain räkäimurin ja nenäsuihkeen, ylläri! :D 

Meidän arjen kriittisimmät helpottajat taisivat kuitenkin olla työkaverin kautta kirpparilta kotitutunut trikoinen kantoliina, kantoliinalainaamosta lainassa ollut kantoreppu, pikkuserkulta lainassa ollut kapalointiliina ja isimiehen koulusta lainaama jumppapallo. Päivittäin käytössä ovat olleet radiopuhelimet itkareina, koska lapsi nukkuu edelleen sitkeästi päiväunet ulkona. 

Ja näissäkin tavaroissa toisen tarpeellinen on toisen turhake.

Mutta oikeasti.
Vauva tarvitsee vain vaippoja ja epämääräisen kasan vaatteita.

Nyt kun kaivoin Juniorin vauvakamat kaapista totesin, ettei meidän uusi vauva taida tarvita mitään. Se ei oikeasti tarvitse mitään. Osan vaatteista olen lahjoittanut eteenpäin, osan myynyt ja vaikka nyt lähtee taas uusi satsi uuteen kotiin, niin epäilen, ettei tämä vauva siltikään ehdi käyttää näitä kaikkia vaatteita.



Mitä äiti tarvitsee?

Kaivoin esille taas vesipullon, jonka rakas mieheni minulle edellisellä kierroksella hommasi. Siinä vesi pysyi viileänä ja se oli minulla aina mukana. Se oli huippu arjen helpottaja, koska imettäessä oli jano. Aina. Mikäli äidillä maitolaitos vain paisuus ja paisuu, suosittelen myös oikeasti hyviä imetysliivejä, eikä mitään henkkamaukkarimpuloita.

Mutta jos unohdetaan kaikki rintapumppu-, vältä-raskausarvet-öljy- ja pukama-asiat, ei äiti tarvitse muuta kuin
1. unta
2. ruokaa
3. vertaistukea
4. toisinaan hieman auttavia käsiä

Tällä kierroksella ajattelin olla kaukaa viisas ja tehdä pakkaseen ruokaa valmiiksi.

ps. Niin ja Peltoritkin olis ollu kyllä jossain vaiheessa aika kätevät.

torstai 26. marraskuuta 2015

Tiedättekö te...

... kumpi se on?
- Ai mikä?
- No se vauva?
- Aah, juu ei tiedetä.

Rakenneultra joskus kauan sitten ei ihan kohtaamisten suhteen mennyt putkeen. Maalaiset lähtivät kaupunkiin, eivät tajunneet joutuvansa aamuruuhkaan, olivat myöhässä 7 minuuttia, eivät ilmoittautuneet oikeassa kerroksessa, mistä johtuen eivät päässeet oikeaan huoneeseen (en tajua miksi, jos aikaa on varattu 40 minuuttia), eikä asiakastietoja kuulemma löytynyt viereisen huoneen koneelta (mikä oli vielä erikoisempaa tässä maailmanajassa) ja kun kätilön mielestä äiti laski housujaankin mahan päältä väärällä tavalla, olin kerta kaikkiaan pimahtaa ennen kuin olimme edes alkuun päässeet. Pitkän paapatuksen jälkeen siitä, kuinka koko päivän aikataulut nyt kusevat teidän takia ja ihmiset tulevat tänne kesken työpäivän tiukalla aikataululla, olisin todellakin lähtenyt kotia ja tullut toisen kerran uudestaan, ellemme olisi ajaneet ultraan noin 40 kilsaa, ellei lapselle olisi sovittu lapsenvahtia ja ellei isimiehen töihin olisi sovittu, että hän tulee myöhästymään. Mitään armoa emme saaneet edes pahoittelumme jälkeen eikä siitä, kun kerrroimme, että viime kerralla oli kyllä ajat ihan aamupäivästä jo myöhässä, meidänkin aika yli 40 minuuttia.  Että eiköhän tästä nyt selvitä. No ei meinattu selvitä. Ja on kuulemma tosi harvinaista, että ajat ovat niin paljon myöhässä. Mahdoinkohan edes muistaa oikein.

Mutta ei selvinnyt myöskään kumpi siellä köllii. No ei tämä nyt pojan merkkejä näytä, mutta on kyllä niin kasassa, että olisiko epäselvä tyttö. Vähän hitaampikin kyllä tajuaa, että jos lapsi on jalat läjässä ja kädet jalkojen välissä, niin se voi olla ihan yhtä hyvin epäselvä poika. Ei selvinnyt siis, jos minulta kysytään. Ennen ultraa minulle ei ollut väliä, isimiestä asia kiinnosti. Kun lähdimme, minua jäi vaivaamaan ja isimies oli asian suhteen ihan ok. Tupisin hormonihuuruissani automatkalla, että se on varmaan poika ja se kätilö yritti vain jymäyttää meitä, kun kerran myöhästyttiin. Murjotin ultran jälkeen varmaan viikon ja uhkasin lähettää kiukkuista asiakaspalautetta, kunnes kuulin neuvolassa, että sitä samaa palvelua jokainen siltä kätilöltä saa. Herää kysymys, miksi sellainen ihminen toimii sellaisessa ammatissa, jos empatikyky on täysin nolla, ja kun tietää, että sinne saapuvat tulevat vanhemmat (äidit) ovat muutenkin herkällä mielellä. Päätin jättää naisen murjottamaan omaa kurjuuttaan ja mikäli joskusjoskusjoskus hairahdun asioimaan siellä uudestaan, taidan vaatia eri kätilön. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi en ollut matkassa esikoinen masussa ja kaikki oli kunnossa.

Juniorin vauvakamat ovat olleet tuolla kaapeissa jollain logiikalla sullottuna. Ne ovat siellä odottaneet läpikäymistä. Ja odottaneet. Ja odottaneet. En ole saanut käytyä niitä läpi, koska en tiedä, tuleeko tyttö vai poika. Näinkö sukupuolirajoittunut olen? Isimies on vakuuttunut, että tämä on tyttö ja minä olen vakuuttunut vain siitä, että tällä menolla lapsi syntyy vasemman jalan kautta, sillä siihen malliin se tällä hetkellä ryskyttää vasempaan nivuseen. Olisin kyllä kovasti tahtonut tietää, kumpi siellä on. Se ei ole tärkeää, mutta toisaalta tarve tietää on kuin jokin primitiivinen tunne, joka toisilla on vahvana puolesta ja toisilla vastaan. Ja juu, tiedän senkin, ettei se ole aina varmaa.

Edellisellä kierroksella olin iloinen, että Suomessa jaetaan äitiyspakkaus, kun en vain jaksanut hankkia vauvalle oikeastaan mitään. Aika vain meni ja työtkin veivät mukanaan. Onneksi saimme aika hyvin kaikkea käytettynä ja lahjana, ja lopulta tavaraa oli enemmän kuin tarvimme. Nyt alkaa viikon päästä äitiysloma ja tadaa, eka erä pikkuvaatteita on kaapissa! Olen kerrankin ajoissa! Viimeksi tässä vaiheessa en ollut edes aloittanut mitään!

Mutta niin. Laitoin kauniisti samaan pinoon vähän kaikenlaista. Aika neutraalisti tuo edellinenkin sankari on taidettu pukea. Jos nyt niin voi sanoa. Ja sitäkin kyllä luultiin joskus tytöksi (kertokaa, miten se on mahdollista uimahallissa lapsen ollessa ilman vaatteita ja ihan on kyllä pojan tuntomerkit) muistelee äiti, jota puolestaan luultiin pienenä pojaksi, koska sen äiti oli ostanut sille mustan toppahaalarin.





maanantai 23. marraskuuta 2015

Lunta, unta ja kangasvaltakunta

Anoppi iski varsinaiseen kultasuoneen. Hän tietää, etten tahdo mitään synttärilahjoja, kun talo hukkuu tavaraan muutenkin. Joten varovasti hän ehdotti, voisiko hän ostaa minulle kangasta. Kaiken lisäksi hän lähetti ukin melkein viikoksi lapsenvahdiksi, että voin ommella. Olin pakahtua liikutuksesta, kun tällainen tarjous lyötiin pöytään. Sain viikon aikana ommeltua kolme vauvalahjaa, kaksi synttärilahjaa, yhden joululahjana ja Juniorille kaksi paitaa. Osa kankaista oli valmiiksi leikattuina ja uudet kankaat odottelevat suurimmaksi osaksi vielä tuossa pesukoneen päällä. Vielä ehtii ennen vauvan syntymää, vielä ehtii...parasta kuitenkin oli Juniorin pohjaton riemu, kun ukki oli kylässä.

Muuten lapsi on oikeasti ihanassa iässä. Hän on hyvintuulinen, touhukas, vitsikäs ja juttelee paljon omilla sanoillaan. Hän kiipeilee, keikkuu, hyppii, temppuilee, mutta on onneksi liikkeissään huomattavasti vähemmän hazardi kuin reiluna vuosikkaana. Myös ei-kausi on ilmeisesti kokenu hetkellisen inflaation. Nautin tästä.
Kangasjemmarilla on taas lähetnyt vähän homma lapasesta. 
Vatsa alkaa olla pallo. Se kiristää iltaisin ja se kiristää aamuisin, kun pitää kiskoa karkuun juoksevalle lapselle ulkovaatteet päällä. Juniori tahtoo kyllä ulos, muttei tahdo vaatteita. Äiti puolestaan tahtoo. Toinen potkii mahan ulkopuolella ja toinen mahan sisäpuolella. Vanhempi lopettaa välittömästi, kun ulko-ovi aukeaa, nuorempi jatkaa hikkaamalla vähintään puolituntia. En tajua, miten olen viime raskaudessa voinut vetää viiden kilsan lenkkejä päivittäin pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Käsittämätöntä. Nyt olen kokonaisuudessaan voinut paremmin, mutta päivittäin supistelee kyllä niin paljon, ettei tee mieli liikkua yhtään ylimääräistä. Tämä Tirriäinen on jumittunut tuonne mahan vasemmalla puolelle, eikä liikahda sieltä oikeastaan pois ollenkaan. Yöunet ovat alkaneet muuttua kevyemmiksi ja mietin ajoittain, milloinhan minä saan taas tässä talossa unta. Isimies nukkuu kuin tukki ja Juniorikin pääsääntöisesti hyvin.

Olen virittänyt parit jouluvalot ikkunaan ja nautin lumesta niin kauan kuin sitä riittää. Säätiedotusten mukaan se sulaa pois viimeistään torstaina. Siihen asti kuvittelen talven kestävän pienen ikuisuuden.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Tapahtui kummia

Oli suuri harhaluulo, että pääsisimme eroon tutista ennen kuin uusi vauva tulee. Ensin tutti ei kelvannut, mutta niin se alkoi maistua yösyöttöjen lopettamisen jälkeen. Tuttia syödään vain unilla ja sen ansiosta olemme saaneet nauttia erittäin hyvistä yöunista.  Juuri nyt en todellakaan kykene tinkimään omista yöunistani, tarvitsen ihan jokaisen minuutin unta ja ihan jokaisen ehjän yön. Tutistaluopumissuunnitelma oli siis hylättävä omista mukavuussyistä. Toisaalta olen lopettanut imettämisen kohta seitsemän kuukautta sitten ja vielä viime viikolla olisi Juniori napannut maitolaitoksestani kiinni saunassa. Uskomatonta, miten se voi vieläkin muistaa! En siis usko, että tutti unohtuisi nopeasti, etenkin jos vauvallakin on tutti....

On tässä hetki jos toinen myös pohdittu, että pitäisi siirtää Juniori pois pinniksestä "isojen lasten sänkyyn". Hui, kun se kuulostaakin lopulliselta! Talossa on vain yksi pinnasänky ja olisi ihan suotavaa saada se vauvalle. Lähennymme myös koko ajan hetkeä, jolloin on todettava, että muksu kiipeää pinniksestä pois ja tipahtaa pää edellä lattialle. Kamala ajatus sekin.

Isimiehen vanhempien mökillä on ollut jemmassa isimiehen vanha päästävedettävä lastensänky. Taitaa olla ihan Muuramen. Kesällä se tuotiin mökiltä meille ja tuolla se on seisoskellut yläkerran nurkassa. Osoittautui ongelmalliseksi, kun siihen tarvittiinkin 75 senttiä leveä patja ja kaikki lastensänkyjen patjat ovat joko 70 tai 80 senttiä leveitä. Hieman kun vaivaa näki (okei, kerran googlasin), niin löysin sopivan levyisen lastenpatjan Vepsäläisen verkkokaupasta. Oli ihan sopuhintainen ja mikä parasta, ilmaisella kotiinkuljetuksella! Pari viikkoa sitten saapui patja ja ehkä melkein joka ilta olen murehtinut, että milloin sitä jaksaisi ruveta tuohon sängynvaihto-operaatioon. Sen lisäksi, että tarvitsen jokaikisen minuutin yöunta, eivät voimat todellakaan riitä taaperon kantamiseen takaisin sänkyyn iltaisin noin parikymmentä kertaa.

Ukki tuli meillä käymään ja tapahtui kummia.

Eilen illalla kun tulin kympin jälkeen kotiin, virkkoi isimies:

Arvaapa missä Juniori nukkuu?

Olisin veikannut meidän sänkyä tai jotain ihan mitä muuta tahansa.

Kannettiin pinnasänky pois ja laitettiin Juniori nukkumaan sinne isoon sänkyyn. Ukki köllötti sohvalla samassa huoneessa ja sinne se Juniori nukahti. Ei tullut kertaakaan pois sängystä.

Olin aivan hämmentynyt. En tiedä, olinko enemmän hämmentynyt isimiehen aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä vai siitä, että Juniori oli nukahtanut kiltisti uuteen sänkyyn. Olin nimittäin varautunut siihen, että sängynvaihdosta seuraa vähintään viikon kahden armoton iltaralli. Etenkin kun nukuttaminen on viime aikoina ollut taas siinä vaiheessa, että se kestää ja kestää ja kestää. Mutta niin se lapsi vain nukahti nopeasti ja nukkui omassa sängyssään 11 tunnin yöunet. Eikä edes tipahtanut. Varovaiset vanhemmat vuorasivat tietysti patjoilla kaiken lattiatilan sängyn reunoilta tai (no lähinnä minä vaadin niin). En silti tiedä kenestä olisin ylpein: isimiehestä, ukista vai Juniorista. Mutta niin se lapsi sinne simahti toisena iltana peräkkäin. Kehuahan tässä tilanteessa ei parane, sillä tilanne voi muuttua hetkellä millä hyvänsä.

Epäilemättä iltarallien aikakin vielä on.

Epäilemättä pääsemme myös tutistakin eroon - kun aika on sopiva.


torstai 12. marraskuuta 2015

Kurapukua testaillessa ja talvea odotellessa

Juuri kun tuossa pääsin pohtimasta, miten suurin osa lasten hankinnoista (kuten vaatteet) on yleensä äidin kontolla, niin mitä isät ostavat lapsilleen.

Niin. Mitä isät hankkivat lapselle/vauvalle?

Ennen vauvan syntymää isimies hankki juoksurattaat/pyöräperäkärryn, mikä oli meidän perheen ensimmäinen vauvahankinta, ja Prisman alennuksesta setin Brion junaradan palikoita. Lapsen syntymän jälkeen hän on hankkinut potkupyörän (juu sitäkin on jo sisällä testattu ja ankarasti rassattu) ja sadeasun.

Sattui nimittäin niin, että isimiehen edellisen opetusluokan, kutosen pojat halusivat keväällä muistaa opettajaansa Intersportin lahjakortilla. Isimies lähti shoppailemaan, sai kauan kaipaansa uudet uikkarit ja koska rahaa jäi, eikä hänellä ollut muita tarpeita, suuntasi hän lastenosastolle. Sain mieheltä innosta pursuavan puhelun, kuinka hän on löytänyt Juniorille mahtavan sadeasun. Sain tarkan kuvauksen puvusta, kokokyselyn ja vielä kuvankin WhatsAppin kautta. Ja vielä päivittelyn siitä, kuinka puku oli -50%:n alennuksessa. Ilahduin eleestä suunnattomasti ja sanoin, että senkun ostat, jos se sinusta on hyvä. Niin meille sitten saapui fleecevuorellinen kuratakki ja kurahousut, jotka ovat kyllä olleet kovassa käytössä. Isimies hymistelee tyytyväisenä, että eikö ollutkin hyvä hankinta ja minä nyökyttelen päätäni. Hyvä isi!

Kuva päivältä, jona fiksu äiti tajusi laittaa lapselleen kurahanskat.

Eräänä väsyneenä ja harmaana aamuna en jaksanut lähteä pihasta minnekään, joten Juniori otti kärryn ja lähdimme kiertämään korttelia. En ihan ollut varautunut niin perusteelliseen lätäkkökatselmukseen ja hanskat taisivat olla läpimärät jo ennen kuin pihasta pääsimme pois. Ja niitä lätäköitähän löytyi. Paljon. Joka puolelta. Ja niissä lorkkimistahan ei kannattanut kieltää, kun kerran oli melkein asialliset vaatteet, enkä olisi jaksanut kantaa lasta koko ajan rapakoista pois. Ei muuta kuin kärry parkkiin ja kahlaamaan jokaikiseen jorpakkoon. Viihdyimme hyvin. Ajattelin jälleen, kuinka kätevä kuivauskaappi lapsiperheessä olisikaan.

Paluumatkan oikoreitiltä löytyi vielä kaksi rapakkoa, jotka olivat painautuneet jonkin työkoneen renkaista. Joten juuri sillä sekunnilla, kun päätin ottaa puhelimella isimiehelle kuvan "testaamme kurapukua", kurapuku pääsikin todelliseen testiin. Mutakuopan pohja oli luonnollisesti epätasainen ja sinne se tyyppi tuiskahti. Kivaa oli siihen asti, kun housut hörppäsivät ja kumisaappaat hörppäsivät, ja kylmä vesi alkoi valua pitkin pikkutyyppiä kurapuvun sisällä. Toisin sanoen noin kolme sekunttia pyllähdyksen jälkeen. Nostin rapakosta loduttomasti itkevän, viemäriltä haisevan ja kirjaimellisesti vettä valuvan lapsen. Ja niin, kuinka en tajunnut tuota mitä-lie-likakaivoa tuossa vieressä.  Ja todettakoon, että mikään kurapuku ei olisi tässä tilanteessa pelastanut.

Hetki ennen kriittistä lätäkköä.
Hupsis. Pyllähdin.
Hetki enen kriittistä parkaisua, kun kylmä vesi tavoittaa  lämpimän ihon puvun alla.
Märkä huutava muksu rattaisiin, pikapikaa kotiin ja koko mies suihkuun. Oli muuten pestävä saippualla päästä varpaisiin koko lapsi, koska haju oli jotain sanoinkuvaamattoman ällöttävää. Kuivana säilyi vaatteista vain takin huppu ja pipo.

Toipuminen vaati lämpimän suihkun, kuivat vaatteet, villatakin ja yhden jakson Musarullaa.
Lapsen päiväuniaikaan minua odotti pesuhuoneeessa kuolleelta rotalta haiseva märkä klöntti vaatteita ja karsealta tuoksuvat kumisaappaat. Todistettavasti kura-asun voi pestä myös pesukoneessa, samoin saappaat voi pestä sisältä. Tungin saappaisiin sappisaippuaa ja hankasin tiskiharjalla. Toimi. Ei tiskata enää sillä harjalla keittiössä.

Saappaat olivat vielä seuraavanakin päivänä likomärät sisältä ja koska nämä kurjimuskelit vain jatkuvat, niin oli siirryttävä järeämpiin keinoihin. Jostain googlasin (tällä kertaa en kyllä myönnä, että se olisi ollut vauva.fi:n Aihe Vapaa -palsta, minne kaikki googlaukset vievät...), että märät kengät ja saappaat voi kuivata laittamalla saappaiden sisään herneitä tai riisiä, jotka imevät kosteuden. Jotenkin minusta tuntui, että minua huijataan, kun kippasin saappaat puolilleen herneitä. Mutta puolen vuorokauden jälkeen saappaat tosiaan olivat lähes kuivat ja seuraavana aamuna ihan kuivat. Että kaikkea sitä tosiaan oppii.


Joinakin päivinä tästä äitihommasta pitäisi saada jotain likaisen työn lisää. Isimiehelle terveisiä: Kurapuku on hyvä! Tästä kaikesta huolimatta. Kuva jäi lähettämättä.

Meinasin todeta, että minä niin odotan talvea. Mutta tänään sitten olikin aamulla pakkasta ja kohtasimme Juniorin kanssa pihalla uuden haasteen: miten välttää jäätyneen mattotelineen nuoleminen. Kannettuani lapsen ainakin viisi kertaa pois mattotelineen luota etupihan portaille jäähylle, tiedän niin, miten tämä tarina tulee vielä päättymään. Sitä paitsi samaa asiaa rakastin minäkin pienenä. Ihan vain pienesti mielessäni välähti kuva, kun lapsena kävin pyytämässä naapurin mummulta karkkia, soitin ensin ovikelloa ja vasta sitten nuolaisin jäisestä, metallisesta porraskaiteesta, koko kielellä tietysti.

ps. Ystäväni odottaa esikoistaan. Hänen miehensä oli myös tehnyt ensimmäisen vauvahankinnan: räkäimurin. Kyllä tulevat isät ovat ihastuttavan käytännöllisiä. Tähän loppuun tulisi sellainen sydän.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Metatyötä ja talvivaatteita

Luin jokin aika sitten Jenny Lehtisen mainion kolumnin Metatyö räjäyttää äidin pään.

En voinut kuin nauraa. Kyllä. Vaikka asia välillä väsyttää ja jopa itkettää jo reilun vuodenkin jälkeen. Lukekaa kolumni hyvät äidit - ja isät.

Olin juuri tyhjentänyt melkein viikon jumppakassissa olleen vesipullon; löysin sohvan alta edellisen päivän pissaisen kestovaipan; olin pauhannut miehelle, että hän voisi viedä itse likaiset vaatteensa likavaatekoriin ja mies oli aamulla kysellyt, missä mahtaa olla se hänen "arkipiponsa" (ei löytynyt, mutta löysin sen seuraavana päivänä työhanskakorista).

Miksi äitien pitää aina tietää kaikki?

Välillä on tosi rasittavaa, kun niin moni asia pitää ennakoida, että arki sujuu. Tai ei ole pakko, mutta sitten on hyväksyttävä kiukkuinen ja nälkäinen lapsi, jatkuva kiire ja hieman kireähö tunnelma. Meidän perheessä vanhemmuus on hyvin tasa-arvoista ja molemmat tekee aika lailla kaikkia kotiasioita. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minua on siunattu erittäin hajamielisellä miehellä, vaikkakin maailman parhaalla ja rakkaimmalla. Ei isimies aina erota, mikä on lapsen yöpaita, eikä sillä ole ehkä pienintäkään hajua lapsen kengänkoosta tai haalarinkoosta. Vai onkohan? Toisaalta minä olen kotona ja vastaan aika pitkälti lapsen vaatettamisesta ja syöttämisestä.

Yksi ennakoitava asia on aina seuraavan vuodenajan vaatteet. Pääsi nimittäin käymään niin, että toppahaalari olikin liian pieni ja loppukesällä alesta ostamani talvikengät uhkaavat jäädä liian pieniksi, vaikka ostin kaksi kokoa isommat kuin jalka silloin oli. Haalarin hankkiminenkin on osoittautunut astetta vaikeammaksi, kun koot heittelevät, miten sattuu. Jos lapsella on nyt käytössä Lassien 74-senttinen haalari (uskomatonta, mutta kyllä), Reiman 80-senttinen on liian pieni ja lapsi käyttää vaatekokoa 86, niin minkäkokoinen haalari sille pitääkään ostaa. Liian pieni on liian pieni ja liian isossa ei voi liikkua. Meille on tullut haalareita kirpparilta, kavereilta ja uutena, mutta olisi kyllä hyvä, että puku olisi erittäin säänkestävä, kun ulkona ollaan paljon. Ja tuleeko talvi, jolloin lämpötila on +5'c vai -20'c? Jos rahaa olisi kuin roskaa, niin sitähän voisi ostaa ihan mitä haluaa, juuri silloin kun haluaa. Mutta tällaisten tavallisten talliaisten kannattaisi ostaa haalari edes jonkinmoisesta alennuksesta, koska talvivaatteet ovat oikeasti kalliita ja jos jää liiaksi venailemaan, niin sopivat koot menee siihen mennessä, kun pakkaset tulee.

Koska ensimmäiset pakkaset tulivat ennen kuin Reiman varastontyhjennykset, meille saapui tutuilta Popin 86-senttinen haalari. Se osoittautui hyväksi, mutta ehkä juuri kriittisen kokoiseksi, ettei mahdukaan koko talvea. Niinpä meille tuli käytettynä myös toinen Popin haalari koossa 92, joka oli uudenveroinen. Se oli ostettu lapselle "kakkoshaalariksi" ja käytetty harkiten. En oikeastaan ymmärrä, miksi joku ostaa hyvän ja kalliin vaatteen, mutta ei sitten käytä sitä. Onhan sillä jälleenmyyntiarvoa, mutta silti vaatteen arvosta saa vain ehkä juuri ja juuri puolet takaisin, ja useita kymppejä on niin sanotusti roikkunut hengarilla koko talven. Ja ihan mielenkiintoisena yksityiskohtana: Reiman haalareissa tuntuu usein olevan tosi isot lahkeensuut ja ne eivät pysy kenkien päällä. Reiman haalareissa tuntuu myös lämpö katoavan käytettynä, että niitä ei kyllä juuri käytettynä kannata ostaa. Tai jos ostaa, niin en kyllä montaa kymppiä maksaisi.

Kenkien kohdalla sattuikin sitten hyvä tuuri, kun kirpparilla oli kahdet eri kokoiset, mutta hyväkuntoiset "loskarit", joten ostin molemmat, kun ei lapsen kengänkoosta ollut oikein mitään selkoa. Totesin myös, että tarvitsen lapselle kengät, jotka saan mahani kanssa kiskottua pukemista vastustavan lapsen jalkaan mahdollisimman nopeasti. Joten tervetuloa Sorellit ja Molot keikkumaan eteiseemme! Lakin kanssa kävi myös hyvä tuuri, kun satuin Reiman varastontyhjennyksiin päivänä, jolloin kaikki lakit olivat vitosen. Jees, se oli varsin käypä hinta 30 euron talvilakeista! Ostin siis heti pari erikokoista. Hanskat osoittautuivatkin ongelmallisiksi, kun sormia palelee koko ajan ja lapsella on ilmeisesti superpienet kädet. Ostamani hanskat olivat niin isot, että isimieskin naureskeli, että minkälaisen lapiokouran kuvittelit lapsellasi olevan...Hanskat kannattanee ostaa aina uutena ja on koomista, että hyvät talvihanskat maksavat saman verran kuin uutena alennuksesta ostettu välikausihaalari...

Kyllä toisen lapsen kohdalla pääsee niin paljon helpommalla, kun sille voi lykätä kaikki edellisen vanhat! Kuvittelen ainakin.

Mutta niin. Se salakavala metatyö. Piti sanomani, että jumppa (lapsen kutsuma pumppa, missä hän hyppää eli yppää ja tekee temppuja eli pemppuja) on lapsen ja isimiehen yhteinen harrastus. Olen yrittänyt pestä siitä käteni kokonaan. Sen lisäksi, että on suotavaa, että että isällä ja pojalla on jokin yhteinen juttu, mihin äiti ei sotkeennu ollenkaan, on myös suotavaa, että isimies saa toimia projektipäällikkönä jossain jutussa. Minä huolehdin, että lapsi on nukkunut päiväunet ja saanut ruuan tarpeeksi ajoissa, isimies pakkaa ja purkaa jumppakassin ja huolehtii mukaan jumppapassin, joka on melkein joka viikko hukassa. Kyllä sillekin pian oma paikkansa löytynee... On myös ihanaa, että isimies on ilmoittanut halukkuudesta olla lasten kanssa kotona, joten kun vain saamme elettyä toisenkin lapsen kanssa aikaa hieman eteenpäin, luovutan tämän perheen arjen projektipäällikköyden enemmän kuin mielelläni isimiehelle.



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivän viettoa 2015


Toissa kesänä kävimme mummun siskon Hilja-mummun tiluksilla. Hiljan kuolemasta on jo aikaa ja pienen mökin ympärillä kasvoi paljon heinää. Mökki taitaa homehtua niille sijoilleen, mutta isimies kuitenkin siisti talon ympäristön ja piharakennukset isäni kanssa raivaussahallaan, ettei kosteus niihin niin rajusti pääsisi iskemään. Isäni oli maininnut epämääräisin sanakääntein, että siellä varastossa on niitä Repan vanhoja huonekaluja, että niille pitäis kyllä tehdä jotain. Rintaperillisten puuttuessa nämä olivat jääneet totaaliseen unholaan. Repa on nimittäin kuollut ennen minun syntymääni eli yli 30 vuotta sitten... Kuivassa, hirsirakenteisessa varastossa huonekalut olivat kuitenkin säilyneet hyvin, sillä tämäkin sohva oli ihan ehjä, ja tuuletuksen jälkeen ei ole kyllä haissut yhtään ummehtuneelle. 

Tänä kesänä pihaa käytiin siistimässä uudestaan ja samalla sohva saapui meille. Ensin se seisoi tuossa autokatoksessa ja sitten pari kuukautta tuolla takahuoneessa. Sohva on itseasiassa ollut Repan sänky. Pieniä olivat ihmiset ennen (toki sukulaiseni näyttävät olevan lyhyitä kyllä edelleenkin), sohvalla kun on pituutta 170cm. Vihdoin saimme aikaiseksi tilattua siihen patjat ja sohva pääsi olohuoneeseen.  Eniten minua ilahduttaa, että sohvalla on jälleen käyttöä eikä se seiso yksin, surullisena ja hyljättynä pimeässä varastossa. Tavara on turha, jos ei sillä ole käyttöä tai jos se on niin hieno, ettei sitä saa käyttää. Juniori valikoi sohvan heti suosikkipaikakseen, lastasi sen täyteeen kirjoja ja isimies alkoi haaveilla, kuinka sohvalla on hyvä ottaa päiväunet... Levitettynä sohvalle tulee leveyttä metrin verran, toiminee siis myös varasänkynä.
Raidallisten kokoontumiajot!
Jemmasta sattui löytymään sopivaa raidallista kangasta, joka sopii sohvan päälliseksi kuin nakutettu. Isimies hymisteli tyytyväisenä, että taloon saadaan talonpoikaishenkeä ja alkoi haaveilla jälleen ikuisuussuunnitelmasta, että joskus meillä on lautalattiat. Sohvan väri on alkuperäinen ja menee ihan ok, kun ei nyt ole aikaa sitä sen enempää tuunatakaan. Alla oleva maalikerros on heleää mintunvihreää, joka paljastuu kyllä, jos Juniori jatkaa hampaillaan maalin rapsuttelua.


Operaatio Pelastakaa puronvarren pensasaita pääsi sittenkin taas jonkinmoiseen päätökseen, kun jonkin hetkellisen viirahduksen seurauksena päätin keskiviikkona kyykkiä ja kiskoa kaikki heinät pensaiden juurelta. Lähtivät tosi kivasti ja helposti, kun olivat kuolleet pystyyn. Kitukasvuinen pensas alkaa viimein osoittaa elonmerkkejä ja tuuheutta, kun sen kanssa on ollut napit vastakkain useampana vuonna. Ei mitään favourite-hommaa, mutta motivoi kummasti, kun pensaat rajaavat pihaa tuohon puroon, johon pihamme päättyy. Helpottaa kummasti vahtimista, kun aita tuuheutuu...


Keskiviikon jälkeen elämä onkin ollut sitten yhtä pitkää supistusta yötä päivää tähän asti ja pitänee hieman himmailla. Ennen isänpäivää meillä ei jaksettu siivota ja Juniorin päiväuniaika käytettiin eilen Rouva Ministerin vanhojen jaksojen katsomiseen. Koukuttava sarja meinaan! Keittiön pöytä käännettiin toiseen suuntaan ja Juniorin syöttötuoli vaihtoi paikkaa, jos sillä saataisiin eliminoitua pahimmat murut vain keitttiön puolelle, tällä hetkellä kun ne ovat levinneet olohuoneeseen asti. Lahjojakaan ei ostettu, kun isimies päätti sijoittaa kunnolliseen pyöräilyasuun nyt kun aloitti työmatkapyöräilyn. Koska osa työmatkasta (17km sivuunsa) menee kolmostien laitaa, niin sanoin, että mulle on ihan sama mitä kunnollisilla heijastimilla varustettu puku maksaa, että sellaista kehiin, että varmasti näkyy. Ja nyt näkyy ilmeisen hyvin! Huokaisen hieman helpotuksesta.

Kakkuakaan ei tehty, kun kukaan ei oikein tykkää kakusta ja isänpäivälounaaksikin nautittiin eilistä intialaista, jota porukalla puuhastelimme. Tuli niin hyvää ja Juniorin kiskoi tulista pöperöä hyvillä mielin ekstrajugurtin kera.

Kana oli sovellettu tästä. Ja naan-leipä tästä. Suosittelen!


Pikkutyyppien kanssa leipomisessa on tosiaan se hyvä puoli,
että kaikki onneksi paistetaan ennen syömistä.
On meinaan sellaista räpeltämistä.
Sai isi sentään kortin. Juniori piirsi ja äiti vahvisti viivoja vähän sieltä täältä. Kannessa isin kuva ja sisällä paljon autoja. Parasta juhlaa kun on koko viikonloppu oltu vaan kotona ja yhdessä.


Mainittava myös, että äiti sai jonkinmoisen isänpäivälahjan kun lähes kahden vuoden ehdottelun jälkeen isin puuhastelukengät sai kuulemma lopulta heittää pois.



Meidän perheessä kynttilöiden kanssa säätää juurikin isimies, ja aitan eteen ilmestyi eilen illalla kynttilälyhty. Hilja-mummun luota löytyneet maitotonkka ja suksetkin näyttivät löytäneen paikkansa. 

Illalla pitänee viritellä skype-yhteydet ja onnitella vielä ukkia ja pappaa. 

torstai 5. marraskuuta 2015

Pieniä iloja

Kauppaan on tullut porkkanoita. Sellaisia multaisia irtoporkkanoita, joita saa napsia pussiin kuin irtokarkkeja konsanaan. Ne täytyy tietysti laittaa sellaiseen paperiseen pussiin, joka rapisee mukavasti käsissä. Herkullisia porkkanoita, maukkaita ja meheviä. Pese, kuori ja pureskele. Ai että. Vesi tulee kielelle.

Aitan pohjakehikko tervattiin. Tekisi mieli kyykkiä aitan alla ja tuoksutella pohjakehikkoa. Onneksi välillä tuulee sopivasta suunnasta, etteivät naapurit luule, että rouva (pallo) on jäänyt jumiin aitan alle, vaan aitan vieressä voi myös hengailla huomaamattomasti ja nuuskutella aittaan päin. Vähän samaan tunnelmaan pääsee, kun saunoo ja sekoittaa löylyveteen tervan tuoksua. Ai että. On se vaan autuutta.

Voisin ehkä nukkua varastossa. Koneiden, öljyjen, bensan, ruuvien ja muttereiden tuoksu on huumaava. Voisin nuuhkia varastoja, varastomyymälöitä ja huoltoasemia todennäköisesti niin kauan, että taintuisin kirjaimellisesti siitä tuoksusta. Ai että. Pitäisiköhän lähteä tankkaamaan auto..

Ei mulla muuta.
Popsikaa porkkanoita. Ne on hyviä!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Aitta sai katon

Hieman oli käsitöitä tässä hommassa. Vanhat kattotiilet hylättiin, koska ne olisivat tuoneet painoa tosi paljon lisää. Lisäksi betonitiiltien käyttöikä on noin 50 vuotta, joten tiilet alkoivat olla jo vanhoja ja päätimme uusiokäyttää ne haaveissa olevan puutarhavajan katossa. Koska hirsien välit saivat eristeeksi pellavaa, niin uuteen kattoon lisättiin tuulensuojalevyt. Kattomateriaaliakin pähkäiltiin tovi ja lopulta päädyimme perinteiseen kolmiorimahuopakatteeseen. Varsinaisesta aitan siirrosta voi lukea täältä.

Lautaa meni reilut 400 metriä, kymmeniä metrejä huoparullia (tätä ei kuulemma voisi ilmoittaa näin, mutta kuulostaa kivalta), nauloja yli tuhat, työtunteja paljon. Alun perin katto oli tarkoitus tehdä viikonlopussa. Lopulta siihen kului viikonlopun lisäksi yksi jos toinenkin viikonloppu ja useita tunteja työpäivien jälkeen. Onneksi ukki oli apuna, muuten olisi varmaan katto vieläkin kesken.

Kuvat puhukoon puolestaan. Hieno siitä tuli. 





Katto sisältä. Sisäkatto jää ensi kesään. 








 Talvi saa tulla. Ensi kesänä päästäänkin tutustumaan punamultamaalin keittämiseen. Siitäpä vasta soppa syntyykin!