Nainen, raskaus ja autolla ajamisen jalo taito

Tiistai-iltana suuntasin Tampereelle niihin ainoisiin pikkujouluihin, jotka tärkeysjärjestyksessään pääsivät kalenteriini. Ajattelin kyllä, että mitähän tästäkin tulee, kun tuntuu, et maha roikkuu polvissa ja vauva tunkee läpi mahasta oikealta ja vasemmalta. No viimeinen meno ennen joulua. Ihana päästä syömään rauhassa hyvään ravintolaan ystäväporukalla. Oli lapsenvahti ja kaikki.

Noin 200 metriä ennen määränpäätä, viimeisissä liikennevaloissa, vauva otti mahassa vauhtia, ponkaisi kaikella voimallaan ja survoi päänsä jonnekin, minne sitä ei olisi kannattanut survoa. En tiedä, mitä tapahtui, huomasin vain, että en ehdi jarruttaa ajoissa. Tumps. Kuinka ollakaan. Ajoin edellä olevan auton perään.

Kirosin. Kirosin kuin pieni piru ja ajattelin, että alan ulvoa juuri tässä ja nyt. Nousin pallomahani kanssa autosta ja yritin näyttää mahdollisimman vähän säälittävältä ja mahdollisimman paljon täysjärkiseltä.

Vastassani oli ystävällinen mies, jolle kerroin, että näin kävi. Ei mitään mahkuja, että olisin ehtinyt tehdä mitään. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään. Kuulin tarinan heidän pienestä pojastaan ja sain osakseni ehkä liikaakin myötätuntoa. Ainakin äärimmäisen kohteliasta ja asiallista kohtelua.

Jatkoin matkaa ja auto parkkiin. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että autoon tuli lommo ja vakuutusmaksut nousee. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. TAAS. Isimiehellä oli tietysti jotain työjuttuja ja soitin panikkipuhelun ystävälle. Hädässä ystävä tunnetaan. Pienen painostuksen seurauksena sai hän minut vakuuttuneeksi, että mutka äitiyspolilla ei olisi hullumpi ratkaisu. Ja autonkin voi kuulemma korjata, se ei ole vakavaa. Sinnikkäistä vastamutinoistani huolimatta starttasi hän autonsa ja ajoi yli 50 kilometria tullakseeni seurakseni, etten vain jätä menemättä. Aina välillä ihmettelen, mistä ympärilleni on siunaantunut tällaisia ystäviä. Sillä aikaa suuntasin ravintolaan, ehdin syödä oman pääruokani (oli muuten taivaallista) muiden nauttiessa alkuruokaa, sitten jätin muut juhlistamaan joulua ja suuntasin ystäväni kanssa äitiyspolille.

En muista, vetäisikö turvavyö. Minusta se ei edes vetäissyt, koska edessä oleva auto oli jo pysähtynyt liikennevaloihin ja olin valumassa sen perään jonoon maksimissaan 10km/h vauhdilla. Vauvasta otettiin sykkeet ja sen jälkeen lääkäri ultrasi. Reilun kolmen tunnin reissu odotuksineen ja aikaa vaihtaa ystävän kanssa rauhassa kuulumisia kerrankin ilman lapsia. Paikka ei tietysti ollut otollisin, mutta meni se niinkin. Vauvan sykkeet hyvät ja ultrassa ei mitään poikkeavaa. Kellon lähestyessä yhtätoista järkytyskin alkoi muuttua väsymyksen myötä helpotukseksi ja asteen verran nauruhysterian puolelle. Jotenkin koko tilanne oli vain niin absurdi.

Niin TAAS. Edellisen kerran kolaroin meidän auton ollesssani raskaana ihan viimeisillä viikoilla. Onnistuin peruuttamaan koulun pihalla rehtorin autoon, joka tietysti oli kallein auto koko parkkipaikalla. Kyllä, minulla oli vaikeuksia selittää isimiehelle, miten en erottanut mustaa autoa valkoisesta taustasta. Silloin syy oli kyllä ihan kokonaan minun. 20 päivää kolaroinnista syntyi Juniori. Tällä samalla kaavalla laskettuna kakkonen syntyy 4.1. Jäämme seuraamaan tilannetta. Mielenkiintoista oli myös se, että saman päivän aikana toinen lääkäri toteaa, että lapsi on tosi pieni ja toinen, että vähän viikkojaan isompi. Minä en usko kumpaakaan. Ainoa, mistä he olivat samaa mieltä oli se, että lapsivettä on tavallista vähemmän. Tämä selittää sen, että lapsen liikkeet tuntuvat todella selvästi. Sen uskon minäkin. Tai ainakin lapsella on luiset kantapäät ja kova pää.

Raskaana olevan naisen epäloogisesta ajatuksenjuoksusta kertonee se, että olin koko illan huolestuneempi autosta kuin vauvasta. Selvästi se on mielen keino suojata itseään joltain, mikä tuntuisi vielä kamalammalta. Totuus on kuitenkin sen, että raskaana ollessani olen onnistunut ryssimään ihan totaalisesti meidän liikennevakuutuksen bonukset. Kahdesti. Pääasia on tietysti, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Mutta silti.

Kyllä se vaan niin on, että raskaana oleva nainen on maailman epäluotettavin olento. Ja tämä ei ole mikään läppä. Sen huomaa jokainen mies viimeistään siinä vaiheessa kun kyseesä on oma vaimo. Ja minä en niin aja enää autolla ennen synnytystä.

Suklaacappucinoa ja tonttuhommia

Juniorihan on siis ihan vakuuttunut, että joulumerkissä oleva tonttu on äiti. Näin nopeastiko se totuus tulee ilmi? mietin minä. Kääks.

Hörppy kuumaa ja täytynee ottaa Muumimamma avuksi, että se vuosisadan influenssa hyppäisi jostain käsittämättömästä syystä minun ylitseni. Nyt ei kyllä niin ehtis sairastaa. Terveisiä vaan Kokkolaan tummulle, joka puolestaan potee Juniorin jälkeensä jättämää varsinaista kaatoflunssaa.. Oli varmaan tosi kiva kun käytiin!

Vika lääkärineuvola tsekattu ja syy väsymykseenkin selvisi, kun hemoglobiini on ottanut laskusuunnan. Vauva on myös erittäin hyvin lähtökuopissaan. Jopa liiankin hyvin, jos minulta kysytään. Minulta ei kysytä, mutta lääkäritäti ehdotti kyllä, jos rouva hieman alkais himmailla, kun aika pieneltä vaikuttaa tyyppi vatsassa. No minähän himmailen ja alan kääriä näitä meidän perheen joulumuistamisia postiin!

Väsymystä ja vielä vähän väsymystä

Se on melkein täällä. Nimittäin joulustressi.

Päätin aloittaa ajoissa ne vähäiset jouluvalmistelut, mitä olin suunnitellut eli toisien sanoen ompelut ja kummilasten joululahjat. Sitten kävikin toisin. Erään kerran kun suuntasimme avoimeen päiväkotiin, joka on kuulunut arkeemme enemmän tai vähemmän kuluneen puolentoista vuoden aikana, kuulinkin, että kunta lopettaa toiminnan joulun jälkeen säästösyistä. En taas tajua ollenkaan tätä kunnallista päätöksentekoa, kun valmisteilla olevia asioita ei infota etukäteen ollenkaan ja työntekijöillekin sanotaan, ettei saa kertoa, kun ei ole varmaa ja sitten vaan odotellaan, että asia kaikessa hiljaisuudessa valmistellaan. No tietysti, jos olisi lukenut kunnan tulevan vuoden taloussuunnitelman marraskuun alussa, olisi sen löytänyt sieltä sivulta 38. Mutta jos ei ehdi lukea edes päivän lehteä, niin tutustuminen taloussuunnitelmaan on utopiaa. Haluaisin niin nähdä kotiäidin, joka käyttää päiväkahviaikansa lukemalla budjettisuunnitelmia. Selvästi minä en ainakaan kuulu heihin. Kiukustuin. Avoin päiväkoti oli nimittäin edellisen kerran tauolla silloin kun Juniori syntyi. Olisin niin tarvinnut sitä silloin.

Sitten menikin viikkoa toista, kun piti hieman palautella mieliin tuota kunnallista päätöksentekoa ja alkaa tutustua noihin valtuuston ja hallituksen ja lautakuntien ja mitä-näitä-nyt-on -pöytäkirjoihin.   Tällaisilla äitiydyn pehmentämillä aivoilla se vei oman aikansa. Olisi tietysti ollut myös hyödyllistä ottaa yhteyttä johonkin kunnallispoliitikkoon, mutta jos ei tunne ketään ei tunne ketään. Mutta niin vain saimme äitijoukolla älähdettyä ja toivon mukaan keskustelua syntyi sen verran, että painostus auttoi. Ehkä, ehkä toiminta jatkunee kevään aikana jossain vaiheessa. Toivottavasti. Jäämme odottamaan. Mutta todettava silti, että kyllä tuollaine perinteinen paperinen paikallislehti sitten voi edelleeen olla tehokas informaatiokanava ja keskustelun herättelijä.

Olin tosi väsynyt, kun suuntasimme vajaaksi viikoksi Juniorin kanssa Kokkolaan mummulaan ja ajattelin, että onneksi saan muuta ajateltavaa ja hieman lepoa. No sainhan sitä muuta ajateltavaa, kun heti ensimmäisenä päivänä Juniori tuli kuumeeseen, eikä mihinkään sellaiseen no sillä on vähän lämpöä varmaan, vaan sellaiseen lapsi on vetelä kuin makarooni-kuumeeseen. Koko reissun ajan olimme sisällä, ei päästy minnekään eikä käyty missään. Hyvästi myös hyvät yöunet. Onneksi oli kuitenkin apukäsiä. Mutta kun kotiin päästiin, niin korkeassa kuumeessa oli myös isimies, joten kotona sitten olikin kaksi kuumeista miestä. Toinen niistä tosin alkoi osoittaa hyvin paljon virkeyden merkkejä ja keksi kaikki töllöntyöt, kun kuume vähänkin laski. Kun ei viikkoon pääse ulos, niin kyllä tuntuu siltä, että seinät kaatuu.

Yhtäkkiä huomaan, että ehkä noin kolme viikkoa on kulunut, joulupakettien viimeinen lähetyspäivämäärä lähestyy ja ehkä noin ei-mitään on valmiina. Joten kips, kaps kauppaan. Sen lisäksi, että olen väsyneempää väsyneempi, alan olla aika raskaana. Maha on yötä päivää ihan kivikova ja elämä on yhtä pitkää supistusta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kuluneen viikon aikana olen saanut riesakseni hemmetinmoiset kivut nivusissa, mikä ilmeisesti johtuu lantion löystymisestä. Kävellessä tuntuu kuin jalat irtoaisivat nivusista. Öisin kylkeä ei voi kääntää vahingossa vaan se vaatii jotain valtamerilaivan käännöstä muistuttavan operaation, jossa koko sänky heiluu. En tajua, miten näin söpö ja pieni maha voi olla näin kipeä. Painoa kun on tullut ehkä kuusi kiloa. Viime neuvolassa paino oli jopa laskenut (en tajua) ja mahakin sai moitteita pienuudestaan kun se ei kuulemma kasva tarpeeksi.

Vai pitäisikö sittenkin sanoa, että se on melkein täällä. Nimittäin raskausstressi.

Neljä viikkoa. Jaksaa, jaksaa. Olin niin toivonut, että päästäisiin seuraavan vuoden puolella ja nyt tuntuu, ettei sinne asti ikinä jaksa. Silti. Älä synny vielä.

Lunta, unta ja kangasvaltakunta

Anoppi iski varsinaiseen kultasuoneen. Hän tietää, etten tahdo mitään synttärilahjoja, kun talo hukkuu tavaraan muutenkin. Joten varovasti hän ehdotti, voisiko hän ostaa minulle kangasta. Kaiken lisäksi hän lähetti ukin melkein viikoksi lapsenvahdiksi, että voin ommella. Olin pakahtua liikutuksesta, kun tällainen tarjous lyötiin pöytään. Sain viikon aikana ommeltua kolme vauvalahjaa, kaksi synttärilahjaa, yhden joululahjana ja Juniorille kaksi paitaa. Osa kankaista oli valmiiksi leikattuina ja uudet kankaat odottelevat suurimmaksi osaksi vielä tuossa pesukoneen päällä. Vielä ehtii ennen vauvan syntymää, vielä ehtii...parasta kuitenkin oli Juniorin pohjaton riemu, kun ukki oli kylässä.

Muuten lapsi on oikeasti ihanassa iässä. Hän on hyvintuulinen, touhukas, vitsikäs ja juttelee paljon omilla sanoillaan. Hän kiipeilee, keikkuu, hyppii, temppuilee, mutta on onneksi liikkeissään huomattavasti vähemmän hazardi kuin reiluna vuosikkaana. Myös ei-kausi on ilmeisesti kokenu hetkellisen inflaation. Nautin tästä.

Kangasjemmarilla on taas lähetnyt vähän homma lapasesta. 

Vatsa alkaa olla pallo. Se kiristää iltaisin ja se kiristää aamuisin, kun pitää kiskoa karkuun juoksevalle lapselle ulkovaatteet päällä. Juniori tahtoo kyllä ulos, muttei tahdo vaatteita. Äiti puolestaan tahtoo. Toinen potkii mahan ulkopuolella ja toinen mahan sisäpuolella. Vanhempi lopettaa välittömästi, kun ulko-ovi aukeaa, nuorempi jatkaa hikkaamalla vähintään puolituntia. En tajua, miten olen viime raskaudessa voinut vetää viiden kilsan lenkkejä päivittäin pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Käsittämätöntä. Nyt olen kokonaisuudessaan voinut paremmin, mutta päivittäin supistelee kyllä niin paljon, ettei tee mieli liikkua yhtään ylimääräistä. Tämä Tirriäinen on jumittunut tuonne mahan vasemmalla puolelle, eikä liikahda sieltä oikeastaan pois ollenkaan. Yöunet ovat alkaneet muuttua kevyemmiksi ja mietin ajoittain, milloinhan minä saan taas tässä talossa unta. Isimies nukkuu kuin tukki ja Juniorikin pääsääntöisesti hyvin.

Olen virittänyt parit jouluvalot ikkunaan ja nautin lumesta niin kauan kuin sitä riittää. Säätiedotusten mukaan se sulaa pois viimeistään torstaina. Siihen asti kuvittelen talven kestävän pienen ikuisuuden.

Isänpäivän viettoa 2015

Toissa kesänä kävimme mummun siskon Hilja-mummun tiluksilla. Hiljan kuolemasta on jo aikaa ja pienen mökin ympärillä kasvoi paljon heinää. Mökki taitaa homehtua niille sijoilleen, mutta isimies kuitenkin siisti talon ympäristön ja piharakennukset isäni kanssa raivaussahallaan, ettei kosteus niihin niin rajusti pääsisi iskemään. Isäni oli maininnut epämääräisin sanakääntein, että siellä varastossa on niitä Repan vanhoja huonekaluja, että niille pitäis kyllä tehdä jotain. Rintaperillisten puuttuessa nämä olivat jääneet totaaliseen unholaan. Repa on nimittäin kuollut ennen minun syntymääni eli yli 30 vuotta sitten... Kuivassa, hirsirakenteisessa varastossa huonekalut olivat kuitenkin säilyneet hyvin, sillä tämäkin sohva oli ihan ehjä, ja tuuletuksen jälkeen ei ole kyllä haissut yhtään ummehtuneelle. 

Tänä kesänä pihaa käytiin siistimässä uudestaan ja samalla sohva saapui meille. Ensin se seisoi tuossa autokatoksessa ja sitten pari kuukautta tuolla takahuoneessa. Sohva on itseasiassa ollut Repan sänky. Pieniä olivat ihmiset ennen (toki sukulaiseni näyttävät olevan lyhyitä kyllä edelleenkin), sohvalla kun on pituutta 170cm. Vihdoin saimme aikaiseksi tilattua siihen patjat ja sohva pääsi olohuoneeseen.  Eniten minua ilahduttaa, että sohvalla on jälleen käyttöä eikä se seiso yksin, surullisena ja hyljättynä pimeässä varastossa. Tavara on turha, jos ei sillä ole käyttöä tai jos se on niin hieno, ettei sitä saa käyttää. Juniori valikoi sohvan heti suosikkipaikakseen, lastasi sen täyteeen kirjoja ja isimies alkoi haaveilla, kuinka sohvalla on hyvä ottaa päiväunet... Levitettynä sohvalle tulee leveyttä metrin verran, toiminee siis myös varasänkynä.

Raidallisten kokoontumiajot!

Jemmasta sattui löytymään sopivaa raidallista kangasta, joka sopii sohvan päälliseksi kuin nakutettu. Isimies hymisteli tyytyväisenä, että taloon saadaan talonpoikaishenkeä ja alkoi haaveilla jälleen ikuisuussuunnitelmasta, että joskus meillä on lautalattiat. Sohvan väri on alkuperäinen ja menee ihan ok, kun ei nyt ole aikaa sitä sen enempää tuunatakaan. Alla oleva maalikerros on heleää mintunvihreää, joka paljastuu kyllä, jos Juniori jatkaa hampaillaan maalin rapsuttelua.

Operaatio Pelastakaa puronvarren pensasaita pääsi sittenkin taas jonkinmoiseen päätökseen, kun jonkin hetkellisen viirahduksen seurauksena päätin keskiviikkona kyykkiä ja kiskoa kaikki heinät pensaiden juurelta. Lähtivät tosi kivasti ja helposti, kun olivat kuolleet pystyyn. Kitukasvuinen pensas alkaa viimein osoittaa elonmerkkejä ja tuuheutta, kun sen kanssa on ollut napit vastakkain useampana vuonna. Ei mitään favourite-hommaa, mutta motivoi kummasti, kun pensaat rajaavat pihaa tuohon puroon, johon pihamme päättyy. Helpottaa kummasti vahtimista, kun aita tuuheutuu...

Keskiviikon jälkeen elämä onkin ollut sitten yhtä pitkää supistusta yötä päivää tähän asti ja pitänee hieman himmailla. Ennen isänpäivää meillä ei jaksettu siivota ja Juniorin päiväuniaika käytettiin eilen Rouva Ministerin vanhojen jaksojen katsomiseen. Koukuttava sarja meinaan! Keittiön pöytä käännettiin toiseen suuntaan ja Juniorin syöttötuoli vaihtoi paikkaa, jos sillä saataisiin eliminoitua pahimmat murut vain keitttiön puolelle, tällä hetkellä kun ne ovat levinneet olohuoneeseen asti. Lahjojakaan ei ostettu, kun isimies päätti sijoittaa kunnolliseen pyöräilyasuun nyt kun aloitti työmatkapyöräilyn. Koska osa työmatkasta (17km sivuunsa) menee kolmostien laitaa, niin sanoin, että mulle on ihan sama mitä kunnollisilla heijastimilla varustettu puku maksaa, että sellaista kehiin, että varmasti näkyy. Ja nyt näkyy ilmeisen hyvin! Huokaisen hieman helpotuksesta.

Kakkuakaan ei tehty, kun kukaan ei oikein tykkää kakusta ja isänpäivälounaaksikin nautittiin eilistä intialaista, jota porukalla puuhastelimme. Tuli niin hyvää ja Juniorin kiskoi tulista pöperöä hyvillä mielin ekstrajugurtin kera.

Kana oli sovellettu tästä. Ja naan-leipä tästä. Suosittelen!

Pikkutyyppien kanssa leipomisessa on tosiaan se hyvä puoli,
että kaikki onneksi paistetaan ennen syömistä.
On meinaan sellaista räpeltämistä.

Sai isi sentään kortin. Juniori piirsi ja äiti vahvisti viivoja vähän sieltä täältä. Kannessa isin kuva ja sisällä paljon autoja. Parasta juhlaa kun on koko viikonloppu oltu vaan kotona ja yhdessä.

Mainittava myös, että äiti sai jonkinmoisen isänpäivälahjan kun lähes kahden vuoden ehdottelun jälkeen isin puuhastelukengät sai kuulemma lopulta heittää pois.

Meidän perheessä kynttilöiden kanssa säätää juurikin isimies, ja aitan eteen ilmestyi eilen illalla kynttilälyhty. Hilja-mummun luota löytyneet maitotonkka ja suksetkin näyttivät löytäneen paikkansa. 

Illalla pitänee viritellä skype-yhteydet ja onnitella vielä ukkia ja pappaa. 

Pieniä iloja

Kauppaan on tullut porkkanoita. Sellaisia multaisia irtoporkkanoita, joita saa napsia pussiin kuin irtokarkkeja konsanaan. Ne täytyy tietysti laittaa sellaiseen paperiseen pussiin, joka rapisee mukavasti käsissä. Herkullisia porkkanoita, maukkaita ja meheviä. Pese, kuori ja pureskele. Ai että. Vesi tulee kielelle.

Aitan pohjakehikko tervattiin. Tekisi mieli kyykkiä aitan alla ja tuoksutella pohjakehikkoa. Onneksi välillä tuulee sopivasta suunnasta, etteivät naapurit luule, että rouva (pallo) on jäänyt jumiin aitan alle, vaan aitan vieressä voi myös hengailla huomaamattomasti ja nuuskutella aittaan päin. Vähän samaan tunnelmaan pääsee, kun saunoo ja sekoittaa löylyveteen tervan tuoksua. Ai että. On se vaan autuutta.

Voisin ehkä nukkua varastossa. Koneiden, öljyjen, bensan, ruuvien ja muttereiden tuoksu on huumaava. Voisin nuuhkia varastoja, varastomyymälöitä ja huoltoasemia todennäköisesti niin kauan, että taintuisin kirjaimellisesti siitä tuoksusta. Ai että. Pitäisiköhän lähteä tankkaamaan auto..

Ei mulla muuta.
Popsikaa porkkanoita. Ne on hyviä!

Odotus vol. 2

Mikä siitä tekee erilaisen toisella kerralla?

Ykkösen ja kakkosen väliin jää ikäeroa himpun vaille kaksi vuotta. On mielenkiintoista, miten osan mielestä se on pieni ikäero ja toisten mielestä hyvä ikäero. Vaikea näin etukäteen sanoa, millainen ikäero se on, mutta sellainen se nyt tulee olemaan. Toisaalta jos lapsia haluaa enemmän kuin yhden, niin koen, ettei tässä kovin montaa vuotta voi jahkaillakaan, koska en ole enää mikään 25-vuotias. Toisaalta taas lähipiiriä seuranneena kyllä jokaisen lapsen niin etuoikeutettuna saa syliinsä, ettei se lasten ikäero aina vanhempien tahdosta ole kiinni. Meidän perheen tarinassa raskauspahoinvointi on ollut riippakivenä ja mietimme, jos tämä lapsi ei olisi nyt alkanut masussani kasvaa, niin olisiko asia siirtynyt ainakin vuodella eteenpäin, jotta ehkäjoskunmahdollisesti alkuraskaus olisi osunut isimiehen pitkään kesälomaan. No mene ja tiedä. En tiedä.Nyt kuitenkin osui.

Joka tapauksessa tämä ikäero on sellainen juostava väli. Odotusajan muuttaa hyvin erilaiseksi se, että kotona pyörii vilkas, liikunnallinen ja tahtova 1,5-vuotias, jonka on päästävä ulos ainakin kaksi kertaa päivässä ja joka syö viisi kertaa päivässä keskimäärin kolmen tunnin välein (miten ne voi oikeasti koko ajan syödä??). Raskauskiloja ei juurikaan ole kertynyt, koska koko päivä menee jalkojen päällä ja liikkeessä. Toisinaan onnistumme leikkimään leikkejä, kuten "Äiti makoilee tässä. Katopa, ku tässä äitin jalkojen päällä on hieno mäkinen autorata.", "Tuupa tänne sohvalle köllöttämään, niin luetaan kirjaa." tai "Tuo sinä hiekkalelut tänne, niin äiti istuu tässä valmiina."

Kun pahoinvointi loppui, ei raskauviikoissa ole enää pysynyt kärryillä. Viikon kuusitoista jälkeen olen ollut jossain vaiheessa ehkä kuukauden raskausviikolla 22. Esikoisen kohdallahan sitä muisti päivälleen missä mennään. Nyt vilkaisin kalenteriin ja yllätyin, että olen kohta aloittamassa raskauden viimeistä kolmannesta! Aika kuluu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, ettei raskaana meinaa ehtiä olla, kun on niin monta muuta huolehdittavaa asiaa (tai no yksi lapsi) ja hitaasti siksi, että toisella kerralla raskaudesta puuttuu ensimmäisen kerran hohto ja jännitys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu (mitä en tosin kyllä kauheasti viime kerralla kokenut, kun odotin vain, että lapsi syntyisi).

On helpottavaa ja yllättävää, että raskaudet tosiaan ovat erilaisia. On kyllä täysin käsittämätöntä, miten samojen ihmisten geeneistä, samassa mahassa kasvavat vauvat voivat silti saada aikaan niin erilaisia raskauksia. Toisella kerralla raskauspahoinvointi alkoi aikaisemmin, mutta onneksi loppui aikaisemmin eikä ollut niin raju. Ruokahalu palasi nopeammin eikä tässä raskaudessa ole tarvinnut olla neuroottisen tarkka syömisen kanssa, vaan ruokavälit voivat jopa hetkellisesti pidentyä. Edellisellä kerralla lapsi majaili ihan alhaalla vatsassa ja painoi lantioon paljon, sen lisäksi suurimpana pulmana oli yölliset suonenvedot, joihin vedin ainakin tupla-annosta magnesiumia. Tällä kerralla vauva majailee jälleen ihan alhaalla, ja lantiota ja selkää on alkanut särkeä aikaisemmin. Suonta ei vedä, mutta olen saanut jalkaani aivan törkeän ruman ja kipeän suonikohjun. Se jos mikä on katkeransuloista, kun 60+ äitini tutkii jalkojaan, ettei mulla ole kyllä vielä. No minun jalkani irvistää pahemmin kuin irvikissa ja sen lisäksi, että tunnen häpeää siitä, miltä jalka voikaan näyttää, poden huonoa huonoa omaatuntoa, että edes olen niin turhamainen, että asia kiusaa minua. Vielä rasittavampaa on kuitenkin se, kuinka kipeitä suonikohjut voivat olla. Kuin joku pieni mies (sellainen kuin niissä Olipa kerran elämä -sarjoissa on) sähköttäisi sitä suonta pitkin. Jestas. Kuulemma jalkojen ylhäällä pitäminen auttaisi, mutta missä välissä niitä ehtii ylhäällä pitämään. Juu ei kyllä missään. Tai oletteko nähneet äitiä, joka tekee kotiöitä jalat ylhäällä? Juu en minäkään. Jalat ovat muutenkin tosi väsyneet, ja aamulla kun herää ja nousee ylös, tuntuu siltä kuin olisi jo juossut kymppikilsan aamulenkin. Öisin olen saanut nukuttua, kun olen lotrannut jalkoihin litroittain Relaxantia. Vinkvink, sen on todettu auttavan myös lasten kasvukipuihin. Uskomaton rasva.

Tällä kerralla vatsassani ei mene minkäänlaista viivaa, kun edellisellä kerralla siinä oli tumma linea negra alhaalta ylös asti. En usko, että siitä voi tehdä mitään päätelmiä lapsen sukupuolen suhteen, koska tämä beibe majailaa mahassani poikittain! Sen vuoksi vatsa on nyt levinnyt myös hieman sivuiltakin. Molemmissa raskauksissa olen törmännyt mielialanvaihteluihin ja etenkin tässä jälkimmäisessä liikutus on ollut no, liikuttavaa. Valuin vettä kuin Niagaran putoukset, kun katsoin katsoin kesällä Carl Philipin ja Sofian häitä (Hei haloo!) ja lastensairaalan tukikonserttia. En myöskään tiennyt, että raskausaikana voivat luomet lisääntyä, ikenet olla jatkuvasti tulehtuneet tai näkö huonontua. Nyt tiedän senkin.Odotan siis kovasti, että nköni jälleen parantuu imetysaikana, kuten viimeksi. Raskausajan hormonit sekoittavat elimistöäni ja minun on ajoittain selvästi vaikea siihen mukautua. Jos oikein huono tuuri käy, niin myös yli 30 vuotta levossa olleet viisaudenhampaani päättävät puhjeta juuri nyt. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi niin sanotusti...

Tällä kerralla vauva on saanut jo jotain jemmaan vähän aikaisemmin. Meille on saapunut yksi uusi kantoliina, tuplarattaat ja kasa todella söpöjä new born -kokoisia kestovaippoja sekä villiksiä. Katsotaan, tuntuuko vaipat yhtä söpöiltä, kun niissä on kakkaa...no nähtäväksi jää. Henkisesti odotus on ollut helpompaa. Kun tuota pientä puliveivaria päivät seuraa, niin toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun se on niin valloittava, täynnä elämää, toivoa ja mahdollisuuksia. Onhan se nyt mieletön juttu, että elämäänsä saa tuollaisia pikkuihmisiä. Mutta silti. Kyllä ymmärrän niin senkin, miksi osa ei halua lapsia. Vuoden aikana talon rytmi on muuttunut ja kaikessa on otettava lapsi huomioon. Lapsi muuttaa minua, isimiestä ja meidän suhdetta. Halusi tai ei. huomaan, etten ole pikkuvauvaihminen, enkä taaperoihminen, vaan minusta on ihanaa, kun lapsi kasvaa. Silti koen toisinaan surua siitä, että kohta se ei enää kiipeä syliin, ei moiskauta räkäisiä pusuja keskelle suuta tai potki yöllä kylkiäni. Äh, kuinka lapsen kasvaminen voi olla yhtä aikaa kaunista ja kipeää.

Toisella kerralla sitä luulisi tietävän, mikä on edessä. Mutta silti sitä huomaa havahtuvansa päivittäin siihen, ettei ole pienintäkään hajua, mihin on ruvennut ja mitä tuleman pitää. Kakkonen pitää huolen, että hänetkin muistetaan ja hän muksii yksiössään tasaiseen tahtiin. Se on onnea se. Ja vielä on hyvin tilaakin. 

Kiusallisia hetkiä

Tämän kesän hittibiisit ovat olleet varsinainen riesa. Sen lisäksi, että ne soivat koko ajan ja joka paikassa, ne ovat muodostuneet nopeasti kinkkisiksi korvamadoiksi. Kuulet pari tahtia ja sen jälkeen renkutus jää soimaan päähän, ja pahimmassa tapauksessa lauleskelet renkutusta itseksesi. Ääneen.

Kiusallisimmat hetket ovat kassajonossa. Vaikka olisit saanut radiossa soineen renkutuksen häviämään, niin eikös vain kaupassa olekin radio päällä. Yllätät itsesi kassajonossa jonkun raksamiehen takana lauleskelemassa..

...ja mä haluun haluun
kanssas tehä vauvoja...

tai

Täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö
viis päivää ihan luokatont' ryystöö...

Juu rehellisesti sanottuna tämän kuontalon kanssa, en tiedä, kumpi korvamato on pahempi. Suljen suuni ja häviän huomaamattomasti kaupasta ostokset maksettuani.

Puolessa välissä mennään ja ylhäältä katsottuna maha on pieni. Kuvittelen edelleen, ettei kukaan huomaa sitä. Vilkaisu peiliin ja sivusta katsottuna se näyttää jo valtavalta. Ja se painaa lantioon ja selkään. Olen pulassa jo nyt. Painoa on tullut 2 kiloa ja ennen peiliin vilkaisua olisin luullut sen tulleen boobseihin. Mutta ei, kyllä tuonne vyötäröllekin on jotain ilmestynyt. Enkä tajua, miten se kaksi kiloa voi painaa. No pääasia ettei enää okseta...

Eräänä sateisena aamuna

Eräänä sateisena aamuna ajatteli äiti Oksennus, että mikä ihana päivä. Ei tarvitse tehdä pihalla mitään pihatöitä, ei tarvitse pestä pyykkiäkään. Voi vain olla kotona ja vaikka, no vaikka ommella, jos isimies Iloinen viihdyttäisi jälkikasvua. Jälkikasvu oli noussut ehkä ihan oikealla jalalla, mutta osoitti aamusta asti olevansa tänään lapsi Kiukkupussi ja aloitti tuona sateisena aamuna heti aamupalan jälkeen korvia vihlovan tylsistymisulinan.

Äiti Oksennus pakenee yläkertaan ja virittää saumurinsa kuntoon huomatakseen, että vikahan siinä on. Kumma juttu, että kone toimii hyvin kymmenisen vuotta, mutta kun sen päättää huoltaa, alkaa yläsieppari oikutella. Pikainen viestittely facebookissa, sieltä kun löytyy tukiryhmää ompeluintoisille ja viestiä lapsi Kiukkupussin kummitäti Ompeluihmeelle. Viestit sinkoilevat, tuskanhiki valuu, saumuri suttaa ja lapsen ulina yltyy. Todella rentouttava tämä tämmöinen sadepäivä.

Niinpä äiti Oksennus saa idean, että viedään koko perheellä saumuri huoltoon Tampereelle. Vettä kun kerran sataa ja ohjelma sisällä ei näytä olevan lapsi Kiukkupussin mieleen. Isimies iloinen on kuitenkin käynyt lapsi Kiukkupussin kanssa ulkona pyörällä rullailemassa, kun kaatosade on hetkeksi tauonnut. Päiväunien aikaan kamat kasaan ja kengät ovelle ojennukseen. Mutta kas, Isimies Iloisen puhelin piippaa muistutuksen "Sinulla on kokous tunnin päästä." Ja kas, lähtö hieman siirtyy. Lopulta lähellä päivällisaikaa köröttelemme tyytyväisen lapsi Kiukkupussin kanssa kohti Tamperetta. Isimies Iloinen hyvällä tuulella ja äiti Oksennus vetää kaksin käsin autoon unohtuneita pari päivää vanhoja herneitä, kun vähän nyt oksettaa.

Saumuri huoltoon, lapsi ulisee huoltopaikan ovella, koska haluaisi tehdä tuttavuutta omistajien koiran kanssa, ja kun pääsemme lähtemään kiljuvan lapsen kanssa, huomaamme, että kas, lapsi Kiukkupussi haisee p*skalle. Kuinka ollakaan, joten suuntaamme lähimpään markettiin, kai täällä jossain lastenhoitohuone on. Äiti Oksennus ilmoittaa, ettei kykene vaihtamaan kakkavaippaa, mutta voi kyllä tulla jeesaamaan lastenhoitohuoneeseen. Nälkäkin vähän on, että kohta pitää saada jotain ruokaa.
Jälleen ulinaa, koska lapsi Kiukkupussi huomaa Prisman aulassa autohärvelin, jota ei, ihme kyllä, saa raahattua mukanaan lastenhoitohuoneeseen. Lastenhoidollisten toimenpiteiden jälkeen siirrymme takaisin autohärvelin luokse, jossa lapsi Kiukkupussi äheltää turvavyön kiinni ja vemppaa rattia, minkä pienillä nakkisormillaan ehtii. Isimies iloinen huomaa, että autohärvelillä saa yhden ilmaisen kyydin vilauttamalla s-etukorttia! Me niin tulemme uudestaan tähän Prismaan!! Viuh, kortin vilautus ja auto alkaa hytkyä todella epämiellyttävän näköisesti. Lapsi Kiukkupussi ulisee (jälleen) kyydissä, isimies Iloinen lohduttaa ettei mitään hätää ja äiti Oksennus nauraa katketakseen auton vieressä. Lopulta myös lapsi Kiukkupussi nauraa käkättää ja toteaa, ettei tämä nyt ehkä niin paha ollutkaan.

Silmiäsärkevä autohärveli.

Niin päättävät isimies Iloinen ja äiti Oksennus iskeä lapsi Kiukkupussin autokärryyn ja käydä ostamassa seuraavan päivän ruuat. Täällä kun nyt kerran ollaan. Pikainen pyörähdys siellä sun täällä ja lapsi Kiukkupussi kitisee siellä sun täällä. Ruokaosastolla äiti Oksennus toteaa, ettei oikeastaan pysty olemaan täällä ja pyytää isimies Iloista keräämään ruokatavarat, jos hän kuskaa lapsi Kiukkupussia. Ja niin starttaa äiti Oksennus autokärryn ja kiihdyttelee ympäri Prisman ei-ruokaosaston käytäviä. Mitä ripeämmmin hän liikkuu, sitä vähemmän ääntä lapsi Kiukkupussista lähtee ja sitä todennäköisemmin lapsi ei roiku raatona puoleksi rattaiden ulkopuolella.

Kassojen kohdalla äiti Oksennuksella on jo tosi huono olo ja ruokaa on saatava todella nopeasti. Onneksi aulasta löytyy joka lapsiperheen unelma, Hese! Yksi lastenateria kiitos! Äiti Oksennus saa juustohampparin, isimies Iloinen ranskalaiset ja lapsi Kiukkupussi Trip-mehun. Olispa kiva olla raskaana, kun sais syödä koko ajan, toteaa ismies Iloinen epähuomiossa ja Äiti Oksennus toteaa, että oksentaisi ihan juuri isimiehen ranskalaisiin, mikäli ei haluaisi haaskata kallisarvoista ruokaa ja energiaa, kun kotiakin asti pitäisi päästä. Pikaisen murkinoinnin jälkeen lapsi Kiukkupussi heiluu toisen vanhemman s-etukortin kustantaman autohärvelissä.

Saisinko vielä toisen kyydin?

Lopulta pieni perheemme saapuu onnellisesti takaisin kotiin. Kukaan ei oksenna, kukaan ei ulise ja kaikilla on hyvä mieli. Ihan normi sateinen kesäpäivä. Mites teillä? Mitähän sitä seuraavaksi päiväksi keksisi, kun on taas luvattu sadetta?

Ai niin ja tämähän tapahtui jo heinäkuussa. Kalenteri kertoo, että nyt olis jo elokuu. Nyt kuulemma alkaa kesä.

Pari sanaa raskauspahoinvoinnista ja Raskauspahoinvoinnista

Aihe, jota olen kurkkuani myöten täynnä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Nimittäin raskauspahoinvointi, tuo minussa roikkuva rasittava takiainen.

On eri asia voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa silloin tällöin, kuin voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa suvereenisti ihan kaikki.

Ensimmäisessä raskaudessa kärsin hyperemeesistä (juu lähde ei asiallisin, mut selväsanaisin). Lyhyesti suomennettuna hyperemeesi tarkoittaa poikkeuksellisen rajua pahoinvointia, oksentelua ja elimistön kuivumista. Harmi vain, ettei kukaan oikein tajunnut sitä: neuvolassa oli kesäsijainen, neuvolalääkäri oli hieman kivikasvo ja kaikista vähiten sen tajusin minä, to-be-mama. Nyykkariäitien kun pitää muutenkin opetella vähän kaikki kantapään kautta. En ollut koskaan ennen törmännyt oloon, jossa ei tarvitse kuin aukaista suu, niin ihan kaikki tulee pihalle monta kertaa päivässä, monta päivää putkeen muuttuen lopulta moneksi viikoksi ja kuukaudeksi ja vaihtuen lopulta seuraavaan kuukauteen. Lopulta neuvolalääkäri määräsi minulle pahoinvointiin tabletteina Primperania, mutta se oli kyllä suuri vitsi sekin, kun viikkojakin oli jo siinä vaiheessa 11 ja olin oksentanut yli kuukauden. Ensin en uskaltanut syödä koko tabletteja, koska a) vaikka paketissa luki, että ei tutkitusti aiheuta epämuodostumia, tuntui se jotenkin aika rajulta ja b)kun sitten aloin niitä popsia, oksensin myös kaikki tabletit. Joten siitä ei ollut sitten apua senkään vertaa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko lääkkeestä ollut jollekin apua! Soitin neuvolaan useamman kerran ja kerroin, että voin huonosti, mutta ilmeisesti en siltikään ollut tarpeeksi selväsanainen. Jotenkin ajatus tiputuksesta tuntui kamalalta, joten sinnittelin kotona vessan lattialla makoillen (VIRHE) ja ajattelin, että tästä ei voi selvitä hengissä ja miten kukaan voi ikinä haluta lapsia. Jotenkin vielä kamalammalta tuntui mennä jonottamaan päivästykseen lie kuinka moneksi tunniksi, kun minuutit kotonakin olivat niiiiin pitkiä.

Kun sitten lopulta tulin niin kipeäksi, etten enää päässyt sängystä ylös ja suuni alkoi muurautua öisin kuivuudesta kiinni, soitin jälleen neuvolaan ja sain suoraan lääkärin kautta ajan tippaan (toki tällöinkin jonotin vielä päivystyksessä puoltoista tuntia). Kun kuivuneista suonistani saatiin jokin kaivettua esille ja tippa valumaan, niin ah sitä helpotusta. Miksi, oi miksi en tullut noin KUUSI viikkoa aikaisemmin!? Siellä sitten makoilin päivän jos toisen paikallisten mummojen kanssa. Manta ei muistanut missä oli ja halusi karata kotiin, ja Lyyli heittäytyi aina sairastakin sairaammaksi, kun lääkäri ilmestyi paikalle. Ajattelin, että ehkä tämä tästä ja eipä minulla ole mitään hätää. Neuvolakortin mukaan pahoinvointi kesti pahana jonnekin 16 viikolle asti ja ehkä joskus viikon 20 jälkeen se alkoi helpottaa. Viikon 30 jälkeen aloin voida ja ihan hyvin ja äitiyslomalle jäädessä olin jo suht hyväkuntoinen. Pahoinvointi teki raskaudesta hämmentävää, todella ahdistavaa ja se tuntui vievän ilon koko odotuksesta. Kun joku toinen kertoi pyöräilleensä kymppi kilsan viikko ennen laskettua aikaa, käyneensä rantalomalla ulkomailla tai "en edes huomannut olevani raskaaana", olin kateudesta vihreä. Itse tunsin olevani vankina omassa ruumiissani. Vielä turhamaisemmaksi tunsin oloni siitä, että edes valitin asiasta, koska lapsella ei ollut missään vaiheessa hätää ja sisälläni kasvoi uusi ihminen, josta moni voi vain omalla kohdallaan haaveilla. Vähiten kaipasin ihmisten sääliä, voivottelua tai vähättelyä.

Joten ajatus toisesta raskaudesta oli vähintäänkin ahdistava. Kuitenkin toive toisesta lapsesta oli vähemmän ahdistava. Niin siinä sitten kävi, että vähän ennen kuin mies jäi sopivasti luksuspitkälle opettajan kesälomalleen, minä aloitin toisen 9 kuukautta kestävän maratonini. Jälleen voin todeta, että raskaus ei ole minun kehoani varten. Ennen plussausta loppui imetys yhtenä kauniina tiistaiaamuna, koska siitä tuli huono olo ja seuraavana päivänä kaupan kassajonossa haistoin, että edellisellä asiakkaalla on lehmiä, seuraava polttaa tupakkaa ja jossain lähellä joku ei ole käynyt pitkään aikaan suihkussa. Ei siis epäselvyyttä asiasta, että vatsassani kasvaa pieni papu.

Se, että sisälläni kasvaa pieni ihmisen alku, näyttää minun kohdallani tarkoittavan luopumista yhdestä jos toisesta asiasta: pääsääntöisesti ruokahalusta ja yleisestä jaksamisesta,mutta myös iltamenoista (jostain syystä pahoinvointi on taas pahinta iltaisin), kyläilyistä, juhlista, liikunnasta, saunomisesta, iltavalvomisesta, monista kotitöistä ja ja ja. Tämän raskauden kohdalla luovuttava on ilmeisesti myös nukkumisesta, sillä nyt olen lisäksi kärsinyt unettomuudesta, mikä on harmillista, sillä taapero nukkuu tällä hetkellä kuin tukki. Näissä olosuhteissa etenkin voi todeta, lasten saaminen on perheen yhteinen projekti. Jos emme olisi tässä asiassa yksimielisiä miehen kanssa, ei tästä kukaan selviäisi. Mieheltä vaaditaan kärsivällisyyttä, kun vaimo ei syö, ei nuku, eikä pääse lenkille, niin sillä kiristää hermo. Olen jälleen vankina omassa ruumiissani ja tolkutan itselleni, että tämä on väliaikaista, tämä on väliaiakaista. Sisälläni kasvaa vauva ja kaikki on hyvin. Viimeisen kahden kuukauden aikana mies on käytännössä laittanut kaikki ruuat, vaihtanut kaikki kakkavaipat, tehnyt ison osan kotitöistä, syöttänyt lapsen ja hoitanut lapsen yöheräilyt ja ison osan lapsen iltanukutuksista. Ja onneksi meillä on ollut apukäsiä. Minä olen harjoitellut nöyryyttä ja vielä vähän lisää nöyryyttä ja toistanut itselleni, että hyvän äidin ja vaimon mitta ei ole jaksamisessa. Tämä on väliaikaista, tämä on väliaikaista.

No summa summarum. Olen kuitenkin voinut paremmin. Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 5-11, sen jälkeen se on ollut aisoissa kohtuullisesti. Olen oikeasti selvinnyt kotona. Pystyn poistumaan aamupäivisin kotoa ja olen jopa käynyt kesälomareissuilla. Voin edelleen pahoin, mutta kuitenkin suurin osa ruuista pysyy sisällä. Parin viimeisen viikon aikana olen jopa voinut tehdä aamupäivisin kotitöitä ja olen ehkä laittanut kaksi kertaa ruokaa. Että kyllä tämä tästä. Tyyppi liikkuu mahassa, maha kasvaa ja ehkä painokin alkaa kohta nousta. Jo tällaisella pahoinvoinnin määrällä odottaminen on edes vähän innostavaa. Olen varovaisen toiveikas!

Masussa kasvaa ilmapallo

Masussa kasvaa ilmapallo.

Se sanoo poks tammikuussa 2016, 

mikäli sikäli kaikki sujunee hyvin.

Siksi meitä ei ole näkynyt missään. 

Siksi meistä ei kuulunut mitään.

Kun taas tästä oksennuksen alhosta selviän, 

palaamme ihmisten ilmoille. 

Todettakoon vain, 

että kuvien perusteella maha on pullahtanut esiin varsin pulleasti. 

Raskausviikolla 13 se näyttää olevan samaa kokoa kuin edellisellä kerralla ehkä raskausviikolla 17. 

Tätä kun ei ole saanut piiloonkaan enää aikoihin edes hyvällä tahdolla. 

Paino on edelleen miinuksella, mutta täältä tullaan, jos nyt niikseen voi sanoa. 

Vaietut lihakset ja vaiennut juoksu

Tuossa yks päivä istuin sohvalla ja totesin, että housunnappi kiristää. Vatsanahka venyi maksimaalisiin mittoihin raskausmahan myötä ja jotain sellaista vetelää nahkaa tuossa eturepussa on vielä havaittavissa. Mutta tämä kiristys ei kyllä johdu mahanahkasta, vaan ihan siitä, että housut todellakin kiristivät. Energiantarpeeni on ollut ihan huipuissaan imetysaikana ja minulla on ollut rehellinen nälkä koko ajan. 9 kuukauden pahoinvoinnin jälkeen olen nauttinut takaisin palanneesta ruokahalusta ja on ollut ihana syödä, kun tekee oikeaa ruokaa mieli. Valitettavasti imetys on myös laukaissut valtavan makeanhimon. Etenkin, jos on ollut kiire päivä, eikä ehdi itse syödä kunnolla, on ollut helppo popsia jotain epäterveellistä. Yllätyksekseni se on ollut suklaata. Minähän en tykkää suklaasta! Kai tästäkin voi syyttää niitä hormoneja, pahus.

Puoli vuotta synnytyksen jälkeen olin saman painoinen kuin ennen synnytystä, mutta sehän ei tarkoita, että olisin ollut saman mallinen. Malli on muuttunut ja esimerkiksi housut ovat jotenkin ihan väärän mallisia. Nyt paino näyttää nousseen muutaman kilon ja voin päätellä, että vauva-arki on taas piirun verran helpottunut. Kaikki mitä syö, ei selvästikään kulu. Joku voi sanoa, että mitä tuo rutisee muutamasta raskauskilosta. Todellinen motivaattori ei kuitenkaan ole se, miltä näyttää, vaan se, miltä tuntuu. Tuntuu pöhöttyneeltä, kun ei ole pitkään aikaan päässyt kunnolla liikkumaan. Tarvitsen liikkumista, jotta voin hyvin. Pitäisi päästä kunnolla liikkeelle.

Ennen raskautta pääsin hyvään vauhtiin juoksuharrastuksessa. Viimeisen juoksulenkin raskausaikana tein 29.6. Rovaniemi Marathonilla raskausviikolla 6+. Muistan sen siksi, koska juoksimme kympin kaveriporukassa polttareiden merkeissä. (Hyvä juoksutapahtuma, voin muuten suositella!) En edes juossut lujaa, mutta matka meni keskisykkeellä 182. Minun oli pakko jäädä porukasta jälkeen, koska syke oli todella korkea, enkä saanut sitä laskemaan edes kävelemällä. Painelin sitten kuitenkin loppuun asti, koska olo ei ollut huono. Vielä. Onneksi. Se olikin sitten aika lailla viimeinen kerta kun harrastin oikeaa liikuntaa raskausaikana. Sen jälkeen kova urheilusuoritus oli kävellä päivittäin postilaatikolle ja takaisin.

Arvoisessaan seurassa!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta 

Kohta mennään!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta

Kehoa rasittavaa liikuntaa tunsin pystyväni alkaa harrastaa vasta sen jälkeen, kun lapsen yösyönti ja valvomiset loppuivat. Sitä ennen keho oli aivan liian väsynyt. Yösyöttöjen loppumisesta on nyt kolmisen kuukautta ja lapsi nukkuu öisin hyvähkösti. Halleluja! Olen onnellisessa asemassa! Mutta eihän tämä liikuntajuttu nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Vaietut lihakset. Lantionpohjan lihakset. Niin mitkä lihakset? Miksi siitä ei pidetä suurempaa haloota neuvolassa? Tai ihan missä tahansa.

"Kovin moni aikuinen ei halua huudella julkisesti tai edes terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla, jos pissat lirahtavat housuun aivastaessa tai juostessa vauvan luo, joka on juuri työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan, puhumattakaan juoksulenkistä tai reippaammasta jumppatunnista. Heikkojen tai epävarmasti toimivien lantionpohjan lihasten aiheuttama virtsankarkailuongelma on kuitenkin täysin fysiologinen ja itse asiassa myös hyvin yleinen erityisesti synnyttäneillä naisilla." ( Äitiys liikuttaa -blogista)

Raskaus löystyttää lantionpohjan lihaksia. Synnytys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Imetys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Muuttunut hormonitoiminta löystyttää lantionpohjan lihaksia. Pahuksen hormonit, taas. Lantionpohjan lihakset ovat yhdet ihmisen tärkeimmistä ryhtilihaksista (osana syviä lihaksia) ja treenaaminen kannattaisi aloittaa jo raskausaikana. Omani näyttävät olevan ihan susihuonossa kunnossa. Ensin juokseminen ei tullut kuuloonkaan ilman viiden litran pissaämpäriä jalkovälissä. Ei hyvä juttu. Reitti piti suunnitella niin, että matkalla pystyi poikkeamaan vessaan, ellei halunnut juosta kotiin märissä housuissa tai pyllöttää pissalla tuolla tien penkalla. Väitän, että tähän ongelmaan on törmännyt jokaikinen juoksua harrastanut synnyttänyt nainen. Synnyttäneet naiset eivät vain juokse. (Ne ottavat nopeita loikkia ja seisovat sen jälkeen hetken jalat ristissä, ettei keltainen kulta lirahda pöksyyn ja vilkuilevat sen jälkeen ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.) Mutta kun tästä ei oikein puhuta.

Sen jälkeen juoksemisessa kipeytyi alavatsa ja selästä säteilee lonkkiin liitoskipujen tavoin. Muoks. Jos siis tarkkoja ollaan niin raskauden ja ilmeisesti myös imetyksen aikainen hormonitoiminta (ystävämme relaksiini-hormoni) löystyttää ja pehmentää myös niveliä ja nivelsiteitä. Etenkin raskausaikana tämä yhdistettynä heikkoihin keskivartalon lihaksiin ja ryhtimuutoksiin aiheuttaa usein selkäsärkyä ja hermojen puristumista. Kuulostaa tutulta. On siis myönnettävä, että neuvolan täti oli oikeassa, kun sanoi, ettei juoksua suositella vuoteen synnytyksen jälkeen. Vaarana on kohdunlaskeuma, virtsarakon laskeuma ja mitä lie. Ymmärrän toki, että liikkeelle rohkaistaan synnytyksen jälkeen, koska niin moni ei liiku ollenkaan. Ja ymmärrän, että siinä toppuutellaan, koska himoliikkujat saavat paikkansa hajalle liian pikaisella treenauksella. Juoksussa pahinta on se, että se aiheuttaa iskevää painetta lantionpohjaan ja vielä pahempaa se, että liian aikaisen treenauksen negatiiviset seuraukset tulevat vasta useamman vuoden viiveellä. Erot ovat toki yksilöllisiä, mutta minä selvästi kuulun niihin, joiden pitää vielä himmailla. Tehdä jotain muuta? Kiukutella? Enkä mielestäni edes kiirehtinyt.

Terveisiä vesisateesta 2.1.2015

Joten takaisin lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten treenaukseen. Jatkan valitsemallani tiellä. Asiasta on ollut todella vaikea löytää hyvää ja toimivaa tietoa. Onneksi löysin Äitiys liikuttaa -blogin. Katso itse! Ei ehkä olisi hullumpaa käydä osteopaatilla tai edes uudestaan hierojalla, jotta selästä aukeaisi lukot. Muutenhan tässä hajottaa paikkansa lopullisesti.

Lapsi heräsi! Taidan ottaa palan suklaata ja mennä lämmittämään lapselle ruuan...