Nainen, raskaus ja autolla ajamisen jalo taito

Tiistai-iltana suuntasin Tampereelle niihin ainoisiin pikkujouluihin, jotka tärkeysjärjestyksessään pääsivät kalenteriini. Ajattelin kyllä, että mitähän tästäkin tulee, kun tuntuu, et maha roikkuu polvissa ja vauva tunkee läpi mahasta oikealta ja vasemmalta. No viimeinen meno ennen joulua. Ihana päästä syömään rauhassa hyvään ravintolaan ystäväporukalla. Oli lapsenvahti ja kaikki.

Noin 200 metriä ennen määränpäätä, viimeisissä liikennevaloissa, vauva otti mahassa vauhtia, ponkaisi kaikella voimallaan ja survoi päänsä jonnekin, minne sitä ei olisi kannattanut survoa. En tiedä, mitä tapahtui, huomasin vain, että en ehdi jarruttaa ajoissa. Tumps. Kuinka ollakaan. Ajoin edellä olevan auton perään.

Kirosin. Kirosin kuin pieni piru ja ajattelin, että alan ulvoa juuri tässä ja nyt. Nousin pallomahani kanssa autosta ja yritin näyttää mahdollisimman vähän säälittävältä ja mahdollisimman paljon täysjärkiseltä.

Vastassani oli ystävällinen mies, jolle kerroin, että näin kävi. Ei mitään mahkuja, että olisin ehtinyt tehdä mitään. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään. Kuulin tarinan heidän pienestä pojastaan ja sain osakseni ehkä liikaakin myötätuntoa. Ainakin äärimmäisen kohteliasta ja asiallista kohtelua.

Jatkoin matkaa ja auto parkkiin. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että autoon tuli lommo ja vakuutusmaksut nousee. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. TAAS. Isimiehellä oli tietysti jotain työjuttuja ja soitin panikkipuhelun ystävälle. Hädässä ystävä tunnetaan. Pienen painostuksen seurauksena sai hän minut vakuuttuneeksi, että mutka äitiyspolilla ei olisi hullumpi ratkaisu. Ja autonkin voi kuulemma korjata, se ei ole vakavaa. Sinnikkäistä vastamutinoistani huolimatta starttasi hän autonsa ja ajoi yli 50 kilometria tullakseeni seurakseni, etten vain jätä menemättä. Aina välillä ihmettelen, mistä ympärilleni on siunaantunut tällaisia ystäviä. Sillä aikaa suuntasin ravintolaan, ehdin syödä oman pääruokani (oli muuten taivaallista) muiden nauttiessa alkuruokaa, sitten jätin muut juhlistamaan joulua ja suuntasin ystäväni kanssa äitiyspolille.

En muista, vetäisikö turvavyö. Minusta se ei edes vetäissyt, koska edessä oleva auto oli jo pysähtynyt liikennevaloihin ja olin valumassa sen perään jonoon maksimissaan 10km/h vauhdilla. Vauvasta otettiin sykkeet ja sen jälkeen lääkäri ultrasi. Reilun kolmen tunnin reissu odotuksineen ja aikaa vaihtaa ystävän kanssa rauhassa kuulumisia kerrankin ilman lapsia. Paikka ei tietysti ollut otollisin, mutta meni se niinkin. Vauvan sykkeet hyvät ja ultrassa ei mitään poikkeavaa. Kellon lähestyessä yhtätoista järkytyskin alkoi muuttua väsymyksen myötä helpotukseksi ja asteen verran nauruhysterian puolelle. Jotenkin koko tilanne oli vain niin absurdi.

Niin TAAS. Edellisen kerran kolaroin meidän auton ollesssani raskaana ihan viimeisillä viikoilla. Onnistuin peruuttamaan koulun pihalla rehtorin autoon, joka tietysti oli kallein auto koko parkkipaikalla. Kyllä, minulla oli vaikeuksia selittää isimiehelle, miten en erottanut mustaa autoa valkoisesta taustasta. Silloin syy oli kyllä ihan kokonaan minun. 20 päivää kolaroinnista syntyi Juniori. Tällä samalla kaavalla laskettuna kakkonen syntyy 4.1. Jäämme seuraamaan tilannetta. Mielenkiintoista oli myös se, että saman päivän aikana toinen lääkäri toteaa, että lapsi on tosi pieni ja toinen, että vähän viikkojaan isompi. Minä en usko kumpaakaan. Ainoa, mistä he olivat samaa mieltä oli se, että lapsivettä on tavallista vähemmän. Tämä selittää sen, että lapsen liikkeet tuntuvat todella selvästi. Sen uskon minäkin. Tai ainakin lapsella on luiset kantapäät ja kova pää.

Raskaana olevan naisen epäloogisesta ajatuksenjuoksusta kertonee se, että olin koko illan huolestuneempi autosta kuin vauvasta. Selvästi se on mielen keino suojata itseään joltain, mikä tuntuisi vielä kamalammalta. Totuus on kuitenkin sen, että raskaana ollessani olen onnistunut ryssimään ihan totaalisesti meidän liikennevakuutuksen bonukset. Kahdesti. Pääasia on tietysti, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Mutta silti.

Kyllä se vaan niin on, että raskaana oleva nainen on maailman epäluotettavin olento. Ja tämä ei ole mikään läppä. Sen huomaa jokainen mies viimeistään siinä vaiheessa kun kyseesä on oma vaimo. Ja minä en niin aja enää autolla ennen synnytystä.

Harmaita hiuksia, hengenahdistusta ja onnenpotkuja

Vielä kuukausi sitten olisin voinut laittaa lehteen ilmoituksen: Annetaan kipeät jalat, otetaan vaihdossa toimivat ja kepeät kintut. 

Tässä raskaudessa olen jostain syystä kärsinyt todella väsyneistä ja pakottavista jaloista. Jo hyvissä ajoin virkoin isimiehelle, että kaivaisi esille kaikki juoksun kompressiosukkansa, että minä tarvitsen niitä nyt. Syyskuussa jalkojen pakotus paheni, ja polviin asti riittävät sukat eivät auttaneet, koska pakotus siirtyi reisiin, minne kompressiosukat eivät yltäneet. Onneksi suonikohjut ovat takareidessä niin en pysty niitä määräänsä enempää murehtimaan, koska niitä ei itse näe. Lopulta sitten googlailin asiaa ja selvisi, että tukisukkahousut voisivat auttaa asiaa. Minä, joka inhoan sukkahousuja, nöyrryin, ja puoli-innoissani tilasin netistä raskausajan tukisukkahousut. Jos parilla kympillä saa helpotusta oloon, niin testiin.

Pari päivää, ja postilaatikossa komeili lituska paketti. Olipas se nopeaa toimintaa. Niin sitten ajattelin, että testaanpa nopeasti näitä tässä samalla kun laitan ruokaa. Virhe!

1. Älä koskaan tee mitään sukkahousujen kanssa, jos vatsassasi on pienikin nälkäkolo.
2. Älä koskaan kuvittele, että tukisukkahousuja voi testata nopeasti. Ei voi.

Heti paketista vedettäessä sukkahousut näyttivät aika timmeiltä, nehän olivat siis jonkin sortin komperessiosukkahousut. Näyttivät kyllä epäilyttävän ohuilta, tuumin heti alkuun. Sukkahousujen vetäminen jalkaan olikin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Ne puristivat, ahdistivat, kutittivat ja ne oli todella vaikea saada kiskottua ylös asti. Niin, niitähän ei saisi kiskoa, vaan ne pitäisi hivuttaa jalkaa pitkin ylöspäin. Ennen kuin kissaa ehdin sanoa, kuului järjetön kruts ja uudenkarheissa sukkahousuissani oli taaperon pään mentävä aukko. Ei riittänyt kirosana eikä yksi, kun kiskoin kiukuissani koko kamaluudet jaloistani ja uhkasin ripustaa munaksistaan jokaikisen maailmankaikkeuden miehen (joiden syytähän naisten raskautuminen on) niistä sukkahousuista tuohon lähimpään katulamppuun. Laitoin tiukkasanaista palautetta asiakaspalveluun: kiitin nopeasta toimituksesta ja ihmettelin sukkahousujen heikkoa tekoa. En ehkä ihan yksityiskohtaisesti kertonut tarinaa, mutta kyselinpä kuitenkin, olisiko minun mahdollista saada uusia sukkahousuja, koska edelliset eivät edes ylös asti kerenneet, kun hajosivat. Sain jälleen todella nopeaa palvelua ja uudet sukkahousut saapuivat parin päivän kuluessa. Sen jälkeen paketti onkin ollut avaamattomana puolitoista kuukautta tuossa lipaston päällä. En muuten kokeile niitä uudestaan.

Joten googlailin asiaa uudestaan ja aloin tutkia, mistä tästä läheltä saisi tukisukkahousuja. Täytyyhän nyt sellaisia olla olemassa, jotka saa rikkoutumatta ylös asti. Soitin parit lastentarvikeliikkeet läpi ja eräässä niistä kerrottiin, ettei heillä enää ole mitään tukisukkahousuja, koska oikeasti toimivat sukkahousut kannattaa hommata tuosta naapuriliikkeestä. Mainos tai ei, mutta sinne siis. Liike oli fysikaalinen hoitolaitos, joten heti oli selvää, etten tule selviämään tästä ostoksesta parilla kympillä. Olin pyörtyä, kun kuulin, että saan pulittaa yli satasen. Pikainen puhelu äidille, että et muuten haluais ostaa mulle ennakkoon synttäri- ja joululahjaa tai tarkemmin sanottuna vaikka viiden vuoden lahjoja etukäteen, ja osallistua sukkahousuoperaatiooni. Ihana äiti tuli apuun.

Hommahan meni niin, että sukkahousujen ostoa varten piti varata aika ja tyyppi mittasi molemmat jalkani useasta kohtaa, kun makoilin hoitopöydällä. Ilmoitin kyllä jo aikaa varatessa, että minulla on sitten taapero mukana, etten oikein tiedä, miten se mittaus saadaan hoidettua. Siihen kun oli varattu 40 minuuttia, enkä kertaikaikkiaan keksinyt, miten saisin lapsen pysymään pienessä huoneessa niin kauan aikaa. Juniorihan viihtyikin lopulta huoneessa kokonaista viisi minuuttia. Palvelu oli kuitenkin erinomaista, sillä toimistovirkailija juoksi lapseni perässä ja viihdytti häntä sen ajan, kun minä makoilin mittailtavana. Tilaukseen meni xxs-kokoiset tukisukkahousut ja kysyin vielä moneen kertaan, etteivät ne varmasti hajoa heti kättelyssä. Kyselin samalla, onko noista ihan normi tukisukkahousuista mihinkään. Ja aika ykskantaan hoitaja minua kyllä valaisi, että ennaltaehkäisevään ensiapuun ne käyvät, mutta niissä ei ole edes e määrää kompressiota, mitä tarvitaan, jos esim. jaloissa on jo kipeitä suonikohjuja. Vaikenin nettitilauksestani ja ajattelin haudata sukkahousuni kompostiin.

Viikon päivät odottelin, kunnes kävin hakemassa Sigvaris-sukkahousut. Mulkoilin pakettia pari päivää, ennen kuin rohkaistuin niitä testaamaan. Kyllä, ne olivat tosi tiukat. Ajattelin, etten ikinä selviä tästä, mutta niin vain hivuttelin ne jalkaani (ohjeissahan oli, että ne pitäisi laittaa jalkaan kumihanskat kädessä..juu ei ollu kumihanskoja) ja ne olivat ahdistavat ja puristavat ja todella epämiellyttävät. Mutta oli kuulkaa kepeät jalat! Tunne oli ihan uskomaton! Ensimmäisenä päivänä en kyennyt pitämään kidustussukkahousuja koko päivää jalassa ja koko seuraavan viikon kiukuttelin, koska sukkikset olivat yksinkertaisesti todella epämiellyttävät. Mutta niin vain tätä nykyä olemme Sikke-sukkisten, kuten olen ne tuttavallisesti nimennyt, kanssa ylimmät ystävykset, ja aamuisin vedän ne jalkaani hyvillä mielin. Ei nimittäin särje jalkoja, ei pakota eikä kihelmöi. Ensin epäilin, että jalkoihini ei tätä nykyä kierrä veri enää ollenkaan, mutta ehkä siellä jotain liikkuu. Sukkahousut ovat ilmeisesti oikein lääkinnälliset sukkahousut, mikä tarkoittaa siis sitä, että niissä on ihan oikeasti kunnolla kompressiota. Pitäisi vielä tarkistaa asia. Mietin jo nyt, miten selviän pukemisesta sitten kun maha on oikeasti iso. Sukkikset ovat äitiysmallia ja niissä on tila mahalla, mutta silti tuntuu uskomattomalta, etteivät ne puristaisi mahaa, kun mahasta tulee iiiiso.

Mutta jotain samaa tässäkin raskaudenkulussa on ensimmäiseen verrattuna. Raskausviikko 30 lähestyy ja minä alan voida hyvin. Niinhän se viimeksikin meni. Kolme viikkoa sitten tyyppi masussani päätti luopua poikittaisasennostaan ja on sen jälkeen muljunut mahassa ihan miten sattuu. Toinen raskaus on siitä erilainen, että se on välillä jopa pelottavaa, kun esikoistaan katsoessaan sitä tajuaa, kuinka arvokas tapaus tuolla masussa köllii. Iloitsen liikkeistä masussa, sillä ne ovat varsinaisia onnenpotkuja ja kertovat, että kaikki on hyvin. Älä äiti huoli. Kisko vain sukkahousut rimppakinttuihis ja kipittele menemään.