Vaietut lihakset ja vaiennut juoksu

Tuossa yks päivä istuin sohvalla ja totesin, että housunnappi kiristää. Vatsanahka venyi maksimaalisiin mittoihin raskausmahan myötä ja jotain sellaista vetelää nahkaa tuossa eturepussa on vielä havaittavissa. Mutta tämä kiristys ei kyllä johdu mahanahkasta, vaan ihan siitä, että housut todellakin kiristivät. Energiantarpeeni on ollut ihan huipuissaan imetysaikana ja minulla on ollut rehellinen nälkä koko ajan. 9 kuukauden pahoinvoinnin jälkeen olen nauttinut takaisin palanneesta ruokahalusta ja on ollut ihana syödä, kun tekee oikeaa ruokaa mieli. Valitettavasti imetys on myös laukaissut valtavan makeanhimon. Etenkin, jos on ollut kiire päivä, eikä ehdi itse syödä kunnolla, on ollut helppo popsia jotain epäterveellistä. Yllätyksekseni se on ollut suklaata. Minähän en tykkää suklaasta! Kai tästäkin voi syyttää niitä hormoneja, pahus.

Puoli vuotta synnytyksen jälkeen olin saman painoinen kuin ennen synnytystä, mutta sehän ei tarkoita, että olisin ollut saman mallinen. Malli on muuttunut ja esimerkiksi housut ovat jotenkin ihan väärän mallisia. Nyt paino näyttää nousseen muutaman kilon ja voin päätellä, että vauva-arki on taas piirun verran helpottunut. Kaikki mitä syö, ei selvästikään kulu. Joku voi sanoa, että mitä tuo rutisee muutamasta raskauskilosta. Todellinen motivaattori ei kuitenkaan ole se, miltä näyttää, vaan se, miltä tuntuu. Tuntuu pöhöttyneeltä, kun ei ole pitkään aikaan päässyt kunnolla liikkumaan. Tarvitsen liikkumista, jotta voin hyvin. Pitäisi päästä kunnolla liikkeelle.

Ennen raskautta pääsin hyvään vauhtiin juoksuharrastuksessa. Viimeisen juoksulenkin raskausaikana tein 29.6. Rovaniemi Marathonilla raskausviikolla 6+. Muistan sen siksi, koska juoksimme kympin kaveriporukassa polttareiden merkeissä. (Hyvä juoksutapahtuma, voin muuten suositella!) En edes juossut lujaa, mutta matka meni keskisykkeellä 182. Minun oli pakko jäädä porukasta jälkeen, koska syke oli todella korkea, enkä saanut sitä laskemaan edes kävelemällä. Painelin sitten kuitenkin loppuun asti, koska olo ei ollut huono. Vielä. Onneksi. Se olikin sitten aika lailla viimeinen kerta kun harrastin oikeaa liikuntaa raskausaikana. Sen jälkeen kova urheilusuoritus oli kävellä päivittäin postilaatikolle ja takaisin.

Arvoisessaan seurassa!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta 

Kohta mennään!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta

Kehoa rasittavaa liikuntaa tunsin pystyväni alkaa harrastaa vasta sen jälkeen, kun lapsen yösyönti ja valvomiset loppuivat. Sitä ennen keho oli aivan liian väsynyt. Yösyöttöjen loppumisesta on nyt kolmisen kuukautta ja lapsi nukkuu öisin hyvähkösti. Halleluja! Olen onnellisessa asemassa! Mutta eihän tämä liikuntajuttu nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Vaietut lihakset. Lantionpohjan lihakset. Niin mitkä lihakset? Miksi siitä ei pidetä suurempaa haloota neuvolassa? Tai ihan missä tahansa.

"Kovin moni aikuinen ei halua huudella julkisesti tai edes terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla, jos pissat lirahtavat housuun aivastaessa tai juostessa vauvan luo, joka on juuri työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan, puhumattakaan juoksulenkistä tai reippaammasta jumppatunnista. Heikkojen tai epävarmasti toimivien lantionpohjan lihasten aiheuttama virtsankarkailuongelma on kuitenkin täysin fysiologinen ja itse asiassa myös hyvin yleinen erityisesti synnyttäneillä naisilla." ( Äitiys liikuttaa -blogista)

Raskaus löystyttää lantionpohjan lihaksia. Synnytys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Imetys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Muuttunut hormonitoiminta löystyttää lantionpohjan lihaksia. Pahuksen hormonit, taas. Lantionpohjan lihakset ovat yhdet ihmisen tärkeimmistä ryhtilihaksista (osana syviä lihaksia) ja treenaaminen kannattaisi aloittaa jo raskausaikana. Omani näyttävät olevan ihan susihuonossa kunnossa. Ensin juokseminen ei tullut kuuloonkaan ilman viiden litran pissaämpäriä jalkovälissä. Ei hyvä juttu. Reitti piti suunnitella niin, että matkalla pystyi poikkeamaan vessaan, ellei halunnut juosta kotiin märissä housuissa tai pyllöttää pissalla tuolla tien penkalla. Väitän, että tähän ongelmaan on törmännyt jokaikinen juoksua harrastanut synnyttänyt nainen. Synnyttäneet naiset eivät vain juokse. (Ne ottavat nopeita loikkia ja seisovat sen jälkeen hetken jalat ristissä, ettei keltainen kulta lirahda pöksyyn ja vilkuilevat sen jälkeen ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.) Mutta kun tästä ei oikein puhuta.

Sen jälkeen juoksemisessa kipeytyi alavatsa ja selästä säteilee lonkkiin liitoskipujen tavoin. Muoks. Jos siis tarkkoja ollaan niin raskauden ja ilmeisesti myös imetyksen aikainen hormonitoiminta (ystävämme relaksiini-hormoni) löystyttää ja pehmentää myös niveliä ja nivelsiteitä. Etenkin raskausaikana tämä yhdistettynä heikkoihin keskivartalon lihaksiin ja ryhtimuutoksiin aiheuttaa usein selkäsärkyä ja hermojen puristumista. Kuulostaa tutulta. On siis myönnettävä, että neuvolan täti oli oikeassa, kun sanoi, ettei juoksua suositella vuoteen synnytyksen jälkeen. Vaarana on kohdunlaskeuma, virtsarakon laskeuma ja mitä lie. Ymmärrän toki, että liikkeelle rohkaistaan synnytyksen jälkeen, koska niin moni ei liiku ollenkaan. Ja ymmärrän, että siinä toppuutellaan, koska himoliikkujat saavat paikkansa hajalle liian pikaisella treenauksella. Juoksussa pahinta on se, että se aiheuttaa iskevää painetta lantionpohjaan ja vielä pahempaa se, että liian aikaisen treenauksen negatiiviset seuraukset tulevat vasta useamman vuoden viiveellä. Erot ovat toki yksilöllisiä, mutta minä selvästi kuulun niihin, joiden pitää vielä himmailla. Tehdä jotain muuta? Kiukutella? Enkä mielestäni edes kiirehtinyt.

Terveisiä vesisateesta 2.1.2015

Joten takaisin lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten treenaukseen. Jatkan valitsemallani tiellä. Asiasta on ollut todella vaikea löytää hyvää ja toimivaa tietoa. Onneksi löysin Äitiys liikuttaa -blogin. Katso itse! Ei ehkä olisi hullumpaa käydä osteopaatilla tai edes uudestaan hierojalla, jotta selästä aukeaisi lukot. Muutenhan tässä hajottaa paikkansa lopullisesti.

Lapsi heräsi! Taidan ottaa palan suklaata ja mennä lämmittämään lapselle ruuan...

Mamma joogaa

Teki mieli liikkua.

Raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oma fyysinen olemus etsii paikkaansa: selällään nukkuessa kädet puutuu, ristiselässä on lukko ja lapaluiden välistä kiristää. Mieleni ei varsinaisesti tee mieli juosta, joten juoksuharrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Kaipasin jotain liikuntaa, jossa saisin rankani ja selkäni jotenkin taas ojennukseen.

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Tempaisin ja ilmoittauduin kansalaisopiston joogaan.

Joka torstai klo 17.30-19 on minun omaa aikaani ja suuntaan uuden joogamattoni kanssa joogan alkeisiin. Olen joogannut pieniä määriä joskus ennenkin, mutta ajattelin nyt testata mitä tällainen opistojooga pitää sisällään. Joogassa näyttää olevan kaikki tämän paikkakunnan keski-ikäiset naiset, mummot ja minä. No on siellä muutama nelikymppinen, yksi opiskelija, kaksi jotain 30-40-vuotiasta, yksi mies ja minä. Tutkivana ja uteliaana ihmisenä tietysti tarkkailin salaa, millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Joogaohjaaja kutsui kurssia joogapiiriksi ja harjaa hiuksensa ennen jokaista joogakertaa. Minä pystyin vain ajattelemaan, etten ole katsonut peiliin moneen päivään. Ei muuta kuin aurinkotervehdystä kehiin ja asanat tutuiksi.

Se on jotain sellaista rauhoittavaa joogaa ja ajattelin ensin, että mitähän tästäkin nyt tulee, koska A) olen todella huono rentoutuja b) olen ilmiömäinen nukahtaja. (Toisaalta. Nukkumiseen ei koskaan saa suhtautua kevytmielisesti. Jos nukun huonosti, on oikeasti stressi.) Pitäisi tämäkin aika käyttää tehokkaasti hyödyksi ja en nyt etsi mitään sisäistä rauhaa. Saman tien kun matolle kellahdin, alkoi kuitenkin päässäni virrata vuolas tajunnanvirta: toivottavasti se lämpöpussi on hyvä raskinkohan aukaista siitä ne valjaiden reiät kuinka kauan lapsi mahtuu sinne onkohan mies muistanut vaihtaa vaipan jääkaapissa oli lapselle valmista ruokaa onpa nämä sukat huonot tarvin lisää sukkia niin mitä näillä käsille piti tehdä miksei kukaan muu hengitä näin lujaa kuin minä taidan jättää marja-aroniat pensaisiin harmi ensi keväänä pitää kyllä muistaa leikata pensaat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatuksia oli todella vaikea pitää kasassa. Ja sitten. Torkahdin. Ainakin pari kertaa.

Hieman kyllä hävetti, miten onnistuinkin torkahtelemaan sillä lailla. Ehkä olo oli rentoutunut.

Seuraavalla kerralla pääsimme loppuun asti ja selänkin olin saanut edellisellä kerralla jumiin. Jotain siis ainakin oli tullut tehtyä. Pääsimme loppurentoutukseen ja olin niin tyytyväinen, kun olin pysynyt hereillä koko ajan. Ja sitten. Havahduin siihen, että valot sytytettiin, kaikki istuivat ylhäällä ja minä MAKASIN edelleen lattialle. Taivaalliset nokkaunet. Myönnettävä on. Mutta kyllä hieman hävetti. Taas. Olo oli samanlainen kuin silloin kun nukahdin CMX:n keikalle Tampereen Pakkahuoneelle. Järjestäjät varmaan luulivat, että olin sammunut - no olinkin, mutta ihan puhtaasti luonnolliseen uneen. Kuin joku olisi salaa päässyt yllättämään.

Viimeisen viikon olen nukkunut hyvin. Ja viime kerralla olin täydessä terässä. Tosin olin niin innostunut uusista ompeluajatuksista, jotka olivat putkahtaneet päähäni päivän aikana, ettei ollut torkahtamisen vaaraa. Ojasta allikkoon: minkä verran kangasta tarvinkaan bodyyn voisin kyllä ommella uuden unipussin liimakangasta taitaa vielä olla mutta nepparipihdit pitää hommata ja vetoketju ja resoria puuttuu onneksi se saumuri tuli huollettua pitää kyllä siirtää ompelupöydän paikkaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Meneeköhän tämän kurssin osallistumismaksu hukkaan?

Toisaalta. Ehkä ei olekaan hullumpi ajatus harjoitella ajatusten kasaamista ja no, sitä rentoutumistakin. Oppia ikä kaikki. Ehkä minulla on vielä mahdollisuus oppia.