Meitä on neljä

Vauvaruletti on pyörähtänyt.

Kolme viikkoa on kulunut melkein liian nopeasti.

On häkellyttävää huomata, että on olemassa vastasyntyneitä vauvoja, jotka nukkuvat, kun ne vain lasketaan koppaan vaakatasoon ja jotka syövät suht säännöllisesti 3-4 tunnin välein. Toisaalta meille saapunut pikkuneiti ymmärtää hyvän päälle ja nukkuu mielellään sylissä. Kuten tiedämme, vaiheita tulee ja menee, mutta aion nauttia tästä niin kauan kuin tätä kestää. Joka ilta jännitän ihan vähäsen, vilahtaako koliikkikortti meidän perheeseen toisen kerran.

Toinen synnytys oli helppo. Toki meinasi siinäkin paniikki iskeä, kun se eteni niin nopeasti, etten meinannut ehtiä mukaan. Synnytys kesti neljä tuntia: vauva hyvävointinen, äiti hyvävointinen ja ihan itse kävelin suihkuun synnytyksen jälkeen. Raskausajan fyysinen huono olokin hävisi synnytyksen myötä. Tuumin isimiehelle, että kyllähän tällä tavalla voisi synnyttää vaikka kuinka monta, jos vaan joku muu hoitaisi raskausajan (ja ne vauva-ajan valvomiset..) Mutta olo oli ihan eri kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, jolloin tuntui kuin olisin katujyrän alle jäänyt, enkä todellakaan istunut varmaan kahteen viikkoon. Synnytys voi olla voimauttava ja pientä vauvaa on ihan erilaista hoitaa, kun ei itse ole kivusta sekaisin.

On rikkautta, että on saanut toisen lapsen. Juuri kun luulee ensimmäisen kanssa tietävänsä jotain äitiydestä, niin tuleekin toinen, joka ravistelee kaikkea sitä. Toisen kanssa äitihomman opettelu alkaa taas uudestaan - ei onneksi alusta ja onneksi ilman jatkuvaa tarvetta painaa paniikkinappulaa. Esikoisen vauva-ajan alku oli kuin olisi sukeltanut mustaan aukkoon, jossa joku oli unohtanut linkouksen päälle. Kun on varautunut epämiellyttävään alkuun ja saakin tuollaisen tyytyväisen tyttölapsen, niin sitä ajattelee, että tällaistako se joiden vauva-arki on. Suren vieläkin toisinaan esikoisen vauva-aikaa, koska tiedän, etten toisenkaan lapsen kohdalla voi saada sitä takaisin. Nyt huomio on vielä jaettava koko ajan kahden lapsen kesken.

Joulukuun puolesta välistä uuden vuoden yli meillä oli koko ajan apukäsiä. Se oli parempi kuin hyvä, koska olin tosi väsynyt ja kipeä loppuraskauden. Joulusta asti tuntui, että vauva putkahtaa hetkellä millä hyvänsä. Vauvan syntymän aikaan alkoi Juniori käydä aika kierroksilla, kun oli koko ajan ollut niin paljon seuraa, viihdyttäjiä ja huomiota. Nyt kolmen viikon jälkeen tilanne alkaa jo vähän rauhoittua, ja iltaisinkaan ei tarvitse enää tapella puoltatoista tuntia nukuttamisen kanssa. Tasainen arki on niin nannaa. Minä selvästi rakastan rytmiä ja rutiineja, ne sopivat myös erittäin hyvin Juniorille.

Juniori on ottanut Pikkusiskon klaaniinsa. Alun hämmennyksen jälkeen hän haluaa kaksivuotiaan tarmolla auttaa kaikessa: jakelee auliisti pusuja siskolle, tahtoo ottaa syliin, vaihtaa vaippaa, lohduttaa viemällä siskolle oman unilelunsa ja huolehtii, eikö kukaan ota siskoa, jos sisko itkee. Junioriin ei kuitenkaan ole vauvan kanssa yhtään luottamista. Vauva on myös mukava laittaa piiloon peiton alle tai kokeilla tökkiä sen joskus aukeavia silmiä. Isimies on pitkällä isyyslomalla ja se on ollut meidän arjen pelastus. Aion ottaa tästä ajasta kaiken irti ja nukkua aina kun siltä tuntuu. Vielä ehdin myös syödä ruokani istualtaan ja lämpimänä. Vauvan kanssa kyllä pärjää, mutta kun kolmatta viikkoa jatkuu piupaupakkaset ja kotona on toimelias kaksvee, niin toimintaa riittää. Juniori on pitänyt huolen, etteivät vauvakuplan seinät pääse liian paksuiksi. Siinä vaiheessa kun isimies lähtee töihin, on selvää, että ateriani muuttuvat kylmiksi pikaruuiksi ja lapset eivät varmasti nuku yhtä aikaa.

Etsi kuvasta vauva.
Isoveli ei voi leikkiä, jos pikkusisko on liian kaukana.
Pikkusisko tahtoo olla tapahtumapaikalla lähellä isoveljeä.

Helpottavaa, että raskaus on ohi. Helpottavaa, että synnytys on ohi. Helpottavaa, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat ohi. Näin toisella kerralla tämä kaikki ei ole niin raadollista kuin ensimmäisellä kerralla.

Vaietut lihakset ja vaiennut juoksu

Tuossa yks päivä istuin sohvalla ja totesin, että housunnappi kiristää. Vatsanahka venyi maksimaalisiin mittoihin raskausmahan myötä ja jotain sellaista vetelää nahkaa tuossa eturepussa on vielä havaittavissa. Mutta tämä kiristys ei kyllä johdu mahanahkasta, vaan ihan siitä, että housut todellakin kiristivät. Energiantarpeeni on ollut ihan huipuissaan imetysaikana ja minulla on ollut rehellinen nälkä koko ajan. 9 kuukauden pahoinvoinnin jälkeen olen nauttinut takaisin palanneesta ruokahalusta ja on ollut ihana syödä, kun tekee oikeaa ruokaa mieli. Valitettavasti imetys on myös laukaissut valtavan makeanhimon. Etenkin, jos on ollut kiire päivä, eikä ehdi itse syödä kunnolla, on ollut helppo popsia jotain epäterveellistä. Yllätyksekseni se on ollut suklaata. Minähän en tykkää suklaasta! Kai tästäkin voi syyttää niitä hormoneja, pahus.

Puoli vuotta synnytyksen jälkeen olin saman painoinen kuin ennen synnytystä, mutta sehän ei tarkoita, että olisin ollut saman mallinen. Malli on muuttunut ja esimerkiksi housut ovat jotenkin ihan väärän mallisia. Nyt paino näyttää nousseen muutaman kilon ja voin päätellä, että vauva-arki on taas piirun verran helpottunut. Kaikki mitä syö, ei selvästikään kulu. Joku voi sanoa, että mitä tuo rutisee muutamasta raskauskilosta. Todellinen motivaattori ei kuitenkaan ole se, miltä näyttää, vaan se, miltä tuntuu. Tuntuu pöhöttyneeltä, kun ei ole pitkään aikaan päässyt kunnolla liikkumaan. Tarvitsen liikkumista, jotta voin hyvin. Pitäisi päästä kunnolla liikkeelle.

Ennen raskautta pääsin hyvään vauhtiin juoksuharrastuksessa. Viimeisen juoksulenkin raskausaikana tein 29.6. Rovaniemi Marathonilla raskausviikolla 6+. Muistan sen siksi, koska juoksimme kympin kaveriporukassa polttareiden merkeissä. (Hyvä juoksutapahtuma, voin muuten suositella!) En edes juossut lujaa, mutta matka meni keskisykkeellä 182. Minun oli pakko jäädä porukasta jälkeen, koska syke oli todella korkea, enkä saanut sitä laskemaan edes kävelemällä. Painelin sitten kuitenkin loppuun asti, koska olo ei ollut huono. Vielä. Onneksi. Se olikin sitten aika lailla viimeinen kerta kun harrastin oikeaa liikuntaa raskausaikana. Sen jälkeen kova urheilusuoritus oli kävellä päivittäin postilaatikolle ja takaisin.

Arvoisessaan seurassa!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta 

Kohta mennään!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta

Kehoa rasittavaa liikuntaa tunsin pystyväni alkaa harrastaa vasta sen jälkeen, kun lapsen yösyönti ja valvomiset loppuivat. Sitä ennen keho oli aivan liian väsynyt. Yösyöttöjen loppumisesta on nyt kolmisen kuukautta ja lapsi nukkuu öisin hyvähkösti. Halleluja! Olen onnellisessa asemassa! Mutta eihän tämä liikuntajuttu nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Vaietut lihakset. Lantionpohjan lihakset. Niin mitkä lihakset? Miksi siitä ei pidetä suurempaa haloota neuvolassa? Tai ihan missä tahansa.

"Kovin moni aikuinen ei halua huudella julkisesti tai edes terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla, jos pissat lirahtavat housuun aivastaessa tai juostessa vauvan luo, joka on juuri työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan, puhumattakaan juoksulenkistä tai reippaammasta jumppatunnista. Heikkojen tai epävarmasti toimivien lantionpohjan lihasten aiheuttama virtsankarkailuongelma on kuitenkin täysin fysiologinen ja itse asiassa myös hyvin yleinen erityisesti synnyttäneillä naisilla." ( Äitiys liikuttaa -blogista)

Raskaus löystyttää lantionpohjan lihaksia. Synnytys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Imetys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Muuttunut hormonitoiminta löystyttää lantionpohjan lihaksia. Pahuksen hormonit, taas. Lantionpohjan lihakset ovat yhdet ihmisen tärkeimmistä ryhtilihaksista (osana syviä lihaksia) ja treenaaminen kannattaisi aloittaa jo raskausaikana. Omani näyttävät olevan ihan susihuonossa kunnossa. Ensin juokseminen ei tullut kuuloonkaan ilman viiden litran pissaämpäriä jalkovälissä. Ei hyvä juttu. Reitti piti suunnitella niin, että matkalla pystyi poikkeamaan vessaan, ellei halunnut juosta kotiin märissä housuissa tai pyllöttää pissalla tuolla tien penkalla. Väitän, että tähän ongelmaan on törmännyt jokaikinen juoksua harrastanut synnyttänyt nainen. Synnyttäneet naiset eivät vain juokse. (Ne ottavat nopeita loikkia ja seisovat sen jälkeen hetken jalat ristissä, ettei keltainen kulta lirahda pöksyyn ja vilkuilevat sen jälkeen ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.) Mutta kun tästä ei oikein puhuta.

Sen jälkeen juoksemisessa kipeytyi alavatsa ja selästä säteilee lonkkiin liitoskipujen tavoin. Muoks. Jos siis tarkkoja ollaan niin raskauden ja ilmeisesti myös imetyksen aikainen hormonitoiminta (ystävämme relaksiini-hormoni) löystyttää ja pehmentää myös niveliä ja nivelsiteitä. Etenkin raskausaikana tämä yhdistettynä heikkoihin keskivartalon lihaksiin ja ryhtimuutoksiin aiheuttaa usein selkäsärkyä ja hermojen puristumista. Kuulostaa tutulta. On siis myönnettävä, että neuvolan täti oli oikeassa, kun sanoi, ettei juoksua suositella vuoteen synnytyksen jälkeen. Vaarana on kohdunlaskeuma, virtsarakon laskeuma ja mitä lie. Ymmärrän toki, että liikkeelle rohkaistaan synnytyksen jälkeen, koska niin moni ei liiku ollenkaan. Ja ymmärrän, että siinä toppuutellaan, koska himoliikkujat saavat paikkansa hajalle liian pikaisella treenauksella. Juoksussa pahinta on se, että se aiheuttaa iskevää painetta lantionpohjaan ja vielä pahempaa se, että liian aikaisen treenauksen negatiiviset seuraukset tulevat vasta useamman vuoden viiveellä. Erot ovat toki yksilöllisiä, mutta minä selvästi kuulun niihin, joiden pitää vielä himmailla. Tehdä jotain muuta? Kiukutella? Enkä mielestäni edes kiirehtinyt.

Terveisiä vesisateesta 2.1.2015

Joten takaisin lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten treenaukseen. Jatkan valitsemallani tiellä. Asiasta on ollut todella vaikea löytää hyvää ja toimivaa tietoa. Onneksi löysin Äitiys liikuttaa -blogin. Katso itse! Ei ehkä olisi hullumpaa käydä osteopaatilla tai edes uudestaan hierojalla, jotta selästä aukeaisi lukot. Muutenhan tässä hajottaa paikkansa lopullisesti.

Lapsi heräsi! Taidan ottaa palan suklaata ja mennä lämmittämään lapselle ruuan...