Tartto, sinne ja takaisin

Luokanopettajat eivät tee työmatkoja. Ne voivat korkeintaan kerran vuodessa käydä Educa-messuilla Helsingissä ja siitä työnantaja korvaa ehkä puolikkaan VESOn (virkaehtosopimuksen mukainen koulutus - mikä sanahirviö). Messuille ei missään tapauksessa voi mennä perjantaina, koska tulee sijaisongelma ja muita ongelmia, vaan sinne mennään lauantaina ja VESOtkin tulee usein täyteen pakollisista lukuvuoden suunnittelupäivistä ja niin.

On siis kerrassaan mahtava juttu, että viime viikolla olimme viisi päivää Tartossa!
Huom. koko meidän perhe oli.

Meidän koululla on ystävyyskoulu Virossa ja koulut tekevät vuosittain oppilas- ja opettajavaihdot molempiin suuntiin. Syksyllä meidän koulussa oli vieraana kaksi opettajaa ja neljä kutosen oppilasta, nyt keväällä homma tehtiin sitten toisin päin. Matkaan lähti isimies ja englanninope ja megalomaanisen idean seurauksena molempien opettajien vaimot kera yksivuotiaiden naperoiden. Kuinka ollakaan olemme kaikki neljä samassa koulussa töissä. Reissuun liittyi paljon säätöä kuten lähes 30-henkisen nuoriso-orkesterin matka osittain samaan aikaan, mutta en nyt mene siihen.

Matka alkoi lupaavasti, kun lapsi valvoi (tietysti) reissua edeltävänä yönä kaksi ja puoli tuntia, kakkasi aamulla sekä omat että myöskin minun matkavaatteet, eväspatongit unohtuivat uuniin ja unohdin laittaa kellon soimaan/kertoa miehelle, että minutkin pitää herättää tarpeeksi ajoissa. Aamulla oli hitonmoinen kiire ja joka paikassa haisi kakka. Aloin myös ihmetellä, miksi joka puolella huushollia on kauheasti leivänmuruja - omatoiminen juniori oli kiivennyt tuolille, ottanut leipäpussista leivän ja mutusteli (murusteli) sitä, kun äiti keräsi tavaroita pää höyryten. Vielä Tartossa mietin, jäikö silitysrauta päälle - ei onneksi ollut jäänyt. Kaikki oli kunnossa, kun palasimme kotiin. Ainoastaan vessassa tervehti päälle jääneet valot.

Lähtöäaamuna kello yhdeksän sulloin siis juniorin autoon ja starttasimme kotioveltamme toisen äiti-ihmisen ja neiti yksveen kanssa. Ajoimme kaksi tuntia Helsinkiin, parkkeerasimme auton, suuntasimme terminaaliin ja tapasimme isimiehet ja oppilaat, pari tuntia laivalla, isimiehille ja oppilaille heipat, kärräsimme muksut läpi räntäsateen terminaalista juna-asemalla, pari tuntia junalla Tallinnasta Tarttoon, hengailua juna-asemalla ja bussilla kaupungin halki hotelliin. 11 tuntia ja neljä kulkuneuvoa myöhemmin taputimme itseämme olalle, sillä olimme päässeet perille. Kaikki hengissä ja hyvillä mielin.

Olen ilmiömäisen ällistynyt, kuinka hyvin matka meni. Kaikki pysyivät terveinä, lapset hyväntuulisina ja äideilläkin oli aikaa nauttia Tarton kahvilatarjonnasta. Onneksi mukana oli kaksi sopeutuvaista lasta ja yllättävän samanhenkistä äitiä. Isimiehet edustivat ja me osallistuimme ohjelmaan mahdollisuuksien ja päiväunien mukaan. Vuosikkaat klaarasivat jopa kaksi ravintolaillallista varsin esimerkillisesti ja ehkä muutkin seurueeesta selvisivät ilman lapsitraumoja. Useampana päivänä lähdimme hotellilta aamulla kympin aikaan ja saavuimme sinne illalla kympin aikaan ja nostimme nukkuvat lapset suoraan sänkyyn. Lapset jaksoivat kyllä tosi upeasti, ja me äidit olimme tietty pakahtua ylpeydestä (jos emme iltaisin olisi väsymyksestä kaatuneet suoraan sänkyyn). Täydet päivät, hyvät yöunet.

No mitä lapsiperhe tarvitsee mukaan: hyvät matkarattaat, sopivasti evästä, kärsivällisyyttä ja joustonvaraa suunnitelmiin sekä hyvää seuraa. Siitä muodostuu aika bueno reissu!

Juniori Raatihuoneen torilla.

Tämän reissun voimin sitä jaksaakin taas kevättä eteenpäin. Ulkona sataa räntää ja aurinko ei uhallakaan näyttäydy pilvien takaa. Vielä olisi muutama askel matkaa kevääseen...

Yksvee ja yks reissu

Juhlittiin Pätkän yksvee synttäreitä. Jotenkin se ei tunnu enää Pätkältä. Siitä on tullut tuollainen askeleita ottava lapsi-ihminen. En oikein tiedä, miksi sitä nykyisin kutsuisin. Ei pitänyt olla isot synttärit, mutta kyllä meillä ihan vieraita useampikin kävi. Parhautta oli kun serkkupoika 7kk tuli ensimmäistä kertaa kylään ja oikein yöksi asti. Minulle omat serkut ovat aina olleet tosi läheisiä ja toivoisin, että läheiset välit tulisivat myös omille lapsilleni omiin serkkuihinsa.

Netin kekseliäisyys yhdistettynä laiskaan leipuriäitiin.
Meillä ei oikein myöskään kukaan syö kakkua.
Lopputulos oli enemmän kuin onnistunut.

Yhden yön yli yksivuotias antoi hyvän muistutuksen siitä, millaista oli vuosi sitten. Vuosikas heräsi aamulla ehkä klo 5.30, nautti maidon ja alkoi kiljua. Kiljui selkä kaarella, naama punaisena, ilme irvistyksenä eikä se loppunut. Vuoden ja yhden yön vanha äiti ja isimies katsoivat hämmentyneinä toisiaan, eivätkä ollenkaan tienneet, mitä tuolle kiukkuavalle pienelle ihmiselle olisi pitänyt tehdä. Kun ei se enää itke noin. Onkohan se tulossa sairaaksi? En tiedä. No annetaanko särkylääkettä? Ehkä siihen sattuu. Ehkä sille tulee hampaita? (Kovin kulunut selitys meillä.) Eihän se ole enää koskaan tuollainen. Mutta ei se silti vaan nukahtanut. Ei millään, eikä se rauhoittunut kunnes: lopulta hain pakkasesta jäisiä vadelmia ja pling itku loppui. Sillä on nälkä! Kuinka me ei sitä tajuttu... Niin sitten suuntasimme aamupuuron keittoon klo 6.30, noin kaksi tuntia aikaisemmin kuin yleensä. Ehkä vuoden ikäisen energiantarve kasvaa ison pojan mittakaavaan yhden yön aikana. Eipä tajuttu sitäkään.

Synttäreiden jälkeen tehtiin hiihtolomareissu, eilen tultiin kotiin.

Matka Itä-Suomeen oli lyhyt, Kolin huipulle kaunis ja takaisin kotiin pitkä.

Suku on juuret, oma perhe siivet ja ystävyys yksinkertaisesti kallisarvoista.  Lopulta aika lyhyt reissu ja ehkä vähän liikaa ohjelmaa. Lapsi oli silminnähden riemuissaan kun pääsi taas kotiin: kiskoi 11 tunnin yöunet ja varmaan kolmen tunnin päikkärit. Kotona on koittanut arki, kun koko päivä on mennyt astioita tiskatessa. Astianpesukone sai sopivasti hermoromahduksen viimeisenä iltana ennen reissuun lähtöä tiskatessaan nuoren miehen synttäriastioita ja laski vedet lattialle. Onneksi koneessa meni jokin varo-ohjelma päälle ja vain osa vedestä lainehti lattialle. Näin yhden päivän tiskaamisen jälkeen voi todeta, että jo yhden lapsen lapsiperheessä tulee jäätävä määrä tiskiä...

Ehkä jollain lailla sitä tunsi itsekin tulleensa kotiin, kun haki tänä aamuna sämpylät läheisestä kotileipomosta ja leikkeleet paikallisesta palvaamosta. Aamupäivällä käveltiin torille ja syötiin muurikkalätyt. Ne on meidän paikkoja. Mutta kun me olla täältä. Välillä se olo hiipii. Mutta täällä on meidän koti ja täällä on hyvä. Kuitenkin.

Juhulahommia

Pääsin minäki vähän juhulimmaan. Käytiin uimakaverin yksvee synttäreillä. Minulla oli oikein juhulahousut (niissä on takataskutkin) ja nappipaita. Oli kyllä jännää. Kyllä minä kävelisinkin, jos joku taluttelis. Ihan itte en vielä uskalla. Onneksi konttaamalla pääsee nopiampaa. Äitikin on iloinen, kun on vähemmän vahtimista...