Tasan ei käy unentarve

Kahden lapsen arki muuttui kertaheitolla astetta rasittavammaksi, kun toinen ei nuku yöllä ja toinen ei nuku päivällä - toinen tarvitsisi unta yöllä ja toinen päivällä. Tai vähintään minä tarvitsisin joskus unta. Tai edes hetken rauhaa. Huokaisen silti helpotuksesta, kun vauvavuosi vol. 2 on saavuttanut jo 9 kuukauden rajapyykin.

Pikkusisko liikkuu, tekee hampaita, puree ja heräilee öisin. Kuka noista alle vuosikkaista ottaa selvää, mikä niitä milloinkin valvottaa. Isoveli puolestaan päätti, ettei nuku päiväunia. Palaan tunnemuistoissa jälleen esikoisen vauvavuoteen, kun näen tuon taaperoksi ehtineen lapseni kiukkuavan päivisin liian vähien unien vuoksi. Pakkonukuttaa ei voi, mutta kun on tarpeeksi monta päivää nukkumatta, niin mitkään yöunet eivät paikkaa lapsen väsymystä. Aamulla, kun lapsi herää ja häntä alkaa väsyttää jo tunnin päästä, ja kun mikään ei suju, niin iltaan on tooodella pitkä matka. Asiaa ei helpota sekään, jos lapsi sattuu nukahtamaan vaikka puoli viiden aikaan autoon tai sohvalle tai kiikkuun tai ihan mihin tahansa. Sitten kukutaan vielä hereillä puoli yhdentoista aikaan, yö jää vajaaksi ja taas aamulla sama ralli. Erikoista on myös se, että kun päiväunet jäävät pois, ei Juniori mene illalla merkittävästi aikaisemmin nukkumaan, vaan nukkuu toivon mukaan aamusta pidempään. Laulan halleluja, jos saan aamulla nukkua kahdeksaan.

Kun jokainen nukkuu joskus on ihan hyvä mantra, mutta olisi myös todella optimaalista saada lapset nukkumaan samaan aikaan (etenkin öisin), että saisi itsekin nukuttua. Ihmeellisesti sitä on tottunut pätkinäisiin yöuniin, mutta kun pätkää on pätkän perään, alkaa jossain vaiheessa itselläkin pinna kiristyä. Ja vaikka vauva nukkuisi kuinka hyvin tahansa, alkaa yhdeksän kuukauden kohdalla olla ihan kivasti jo pätkää takana. Jos univelkaisen taaperon pinna on millimetrin mittainen niin on kyllä äidinkin. Oman väsymyksen huomaa myös siitä, että kahvista on tullut ongelma. Kun sitä juo vähänkin liian myöhään (mikä näyttää valitettavasti olevan jo klo 14) tai jos samana päivänä juo kahvia ja teetä, näyttää kahvi vahvistavan teen kofeiinia ja ei itse pysty nukkumaan yöllä. Kun kahvia ei saa, särkee päätä ja väsyttää entistä enemmän.

Juniorin päiväunien loppumisen myötä päivistä on tullut pitkäpiimäistä kaaosta, jolloin kaikki kotityöt jää tekemättä, mitään asioita ei ehdi eikä jaksa hoitaa ja mikäli äidin viihdytyssirkus ei ole auki aamusta iltaan, tyhjentää juniori kaapit, pursottaa hammastahnat, "kastelee"kukat, säätää ompelukoneen, "maksaa" tietokoneella laskut ja syö tyrnit pakkasesta. Ai risooko? No kyllä risoo. Joku ehdotti, että jos lapsi vaikka tekisi päivällä hetken rauhassa palapeliä. Voin kertoa, ettei tee.
Nämä ovat päiviä, jolloin päivähoidon hinta tuntuu edulliselta.

"Minä äiti käynnistän auton ja haen paketin postista.  Minä olin täällä kookeella laittamassa avaimia."

Minun oma aikana meni tappiin juuri nyt. Kiitos ja palataan taas. Voi olla, että meillä ei kukaan aja kohta autolla, eikä auo kyllä mitään muutakaan ovia, mikäli kaikki avaimet ovat kadoksissa. Väsyneenä näytän olevan täysin kykenemätön pysymään vilkkaan poikani perässä.

Joulupäivä

Joulupäivän rauha,

sininen hetki, 

nukkuva lapsi.

Joulun sanomakin kirkastuu eri lailla, 

kun ihmettelee omaa pientä poikaa.

Hyvää Jeesuksen syntymäpäivää.

Pojat ja valokuvaus

Avoimen päiväkodin kerhossa kehuttiin kovasti kuntaan saapuvaa valokuvaajaa. Kuvat ovat kuulemma olleet paljon onnistuneempia kuin kuvaamossa. No pitihän tämä tämmöinen kuvaus sitten testata.

On muuten aika hazardia tuo pienen pojan kanssa kuvaukseen valmistautuminen. Mistä se tietääkin, että nyt olisi oiva tilaisuus ottaa mojovia osumia vaikka ohimoon tai nenään tai huuleen.

Aamulla päätti hän tulla ne kaksi kodinhoitohuoneen porrasta pää edellä alas. Onneksi tuli mahalasku. Tähän on varmasti turha sanoa, että aina ennen se on pysähtynyt sinne portaiden yläpäähän. Sitten vaipanvaihto ja kaveri seisomaan pesukoneen luukun luokse. Vaippa pois ja kun käänsin selkäni ja otin uuden vaipan, lorotteli hän tyytyväisenä desitolkulla keltaista kultaa kaakelilattialla, pari steppausta ja viuh kun lattia olikin kivan liukas. Ehdin juuri ottaa kädestä kiinni, ennen komeaa kumahdusta sille samaiselle kaakelilattialla.

Onneksi kuvaus oli aamupäivästä, selvisimme ilman kolhuja kuvauspaikalle asti ja ehkä kuvissa on vähän hymyäkin. Nähtäväksi jää, tuleeko kuvista paljon onnistuneempia kuin kuvaamossa. Tosin aivan kuin meillä sellaisestakaan olisi kokemusta.

Poikien juttuja osa 2

Lapiohommia elokuussa.

Ruohonleikkuuhommia lokakuussa.

Rakennushommia lokakuussa.

Uudet vanhat vaatteet

Jopa kliseisesti voisi sanoa, että lapset kasvavat nopeasti.

Yleensä kasvamisen huomaa vaipasta. Kun vaippa valskaa kerta toisensa jälkeen, sitä yhtäkkiä tajuaa, että vika ei ole vaipan laittajassa, vaan vaippa on liian pieni! Nyt kun lapselle tulee laitettu usein kesto, tämä vaippa-aspekti suhteessa lapsen kasvuun on hieman hämärtynyt.

Tässä eilen aamulla katselin Pätkää, kun se ryömi lattialla ja yhtäkkiä tajusin, että sillähän on ihan liian pienet vaatteet. Bodyn kaula-aukko venyi missä lie navassa asti ja muistin, että näppärit olivatkin aika tiukat. Housun lahkeet ylsivät häthätää nilkkoihin ja kirrasivat jotenkin oudosti takamuksesta. Kurkkasin bodya, se oli kokoa 68cm ja housut näyttivät olevan 62cm.

Niin, juurihan ostin ison kasan 74cm vaatteita, muistelin ja lähdin tutkailemaan, mihin olin jemmannut lapsen uudet vaatteet.

Kyseessähän on uudet vanhat vaatteet, sillä suurin osa meidän vaatteista on saatu käytettynä, ne ovat lainassa tai olen ostanut ne kirpparilta. Ihan uusia uusia vaatteita olemme ostaneet tosi vähän ja ne on pääasiassa saatu lahjaksi. Uusilla lastenvaatteilla saa rahastettua paljon ja samaan aikaan käytettynä liikkuu lähes uudenveroista vaatetta edullisesti. Kuukausi takaperin ostin nimittäin nettikirppikseltä kaksi muovikassillista poikien 74cm:n vaatteita, kympillä. Melkein nolotti, kun kävin kassit hakemassa, kun myyjä tuumasi, että laittaa vielä muutamat pieneksi käyneet vaatteet pojan kaapista mukaan. Mukana oli ehkä kolmet sukat, villasukat, kolme yöpaitaa, tossut, seitsemän bodya, kymmenen pitkähihaista, yli kymmenet housut ja pari collegehaalaria. Osa vaatteista oli luonnollisesti paljonkin käytettyjä, mutta mukana oli myös täysin uudenkarheita ja käyttämättömiä vaatteita. Osan laitoin heti kiertoon uudestaan ja osan nostin kaappiin odottamaan, että lapsi kasvaa. Nyt se on ilmeisesti kasvanut ja pitkien helteiden jälkeen huomaan, että lapsi on itse asiassa tainnut hypätä yhden vaatekoon yli.

Korkkaamattomat Adidaksen pöksyt: 25-27 senttiä.
Yritin ottaa kuvan, mutta jätkä lähti ryömimään kohti kameraa. 

Erinomaisessa kunnossa oleva body: 3e.

Kummitädin tarjoamat sukat: 0e.
On muuten tois hankala saada kuva lapsen sukista, kun jalat heiluu niin paljon.
Toinen sukka näyttää karanneenkin.

Nämä joutavat jemmaan tai eteenpäin:
Toisilta kummeilta saadut Tutan housut ja
Pätkän isotädiltä saatu traktoribody, sukista ei havaintoa.

Poikien juttuja osa 1

Ihmettelen, että osa yksi on jo nyt: 5 kuukautta, 2 viikkoa ja 1 päivä Pätkän syntymästä.

Aika pian syntymän jälkeen vauva erottaa äidin ja isin toisistaan tai ainakin äidin kaikista muista ihmisistä. Noin 3-4 kuukauden iässä Pätkä alkoi erottaa äidin ja isin muista ihmisistä ja alkoi ajoittain suhtautua epäilevästi muihin ihmisiin. Mutta on kerrassaan erikoista, että näin pieni ihminen jo erottaa, että äitiltä saa hyödykkeitä, kuten maitoa, ja isiltä huvia, kuten hyppyyttämistä, naurua, kiljumista, riehumista ja kaikkea muuta kivaa. Tästä johtuen äiti on välillä tylsä. Tosi tylsä. Eikä se auta asiaa, vaikka äiti tekisi samoja asioita kuin isi, koska äiti ei ole isi.

Näin siis tänään.

Isi päätti leikata nurmikon. Äiti päätti täyttää astianpesukoneen ja tyhjentää kauppakassin. Pätkä päätti kiljua lattialla. Tämän täytyy olla sitä huutolankutusta, mietin mielessäni, kun Pätkä hieroo naamaansa karjuen leikkimattoon ja punkee ja potkii jalkojaan lattialla. Äiti kääntää lapsen selälleen, tarjoaa lelua, juttuseuraa, mutta ei auta. Pätkä vetää kädet nyrkkiin ja tärisee ja huutaa koko pienen miehen voimalla naama punaisena ja silmät viiruina. Jaa. Nostan lapsen syliin ja ilme vähän kirkastuu. Mutta äitin kanssa sisällä on silti  s o  b o r i n g. Pätkä pälyilee takaovesta pihalle, koska sieltä kuuluu ruohonleikkurin ääni. Itkuhuuto muuttuu yninäksi ja ilme kirkastuu kirkastumistaa, mitä lähemmäs avonaista takaovea pääsemme. Voiko se tajuta, että isi on pihalla?

Lopputulos. Istutan Pätkän sitteriin terassille. Pätkä punkee itsensä pystyyn ja seuraa herkeämättä ruohoa leikkaavaa isiä tai tarkemmin sanottuna isin kirkkaan oranssia kypärää, joka loistaa pihalla. Muutama vilkaisu äitiin ja nyt sää voit kyllä jo mennä, tahtoisi sanoa hän. En kai voi jättää 5 kuukauden ikäistä kaveria istumaan yksin sitteriin korkealle, keskeneräiselle terassille? Mitähän naapuritkin siitä sanoisivat, selitän itselleni ja istahdan terassille pikkumiehen taakse.

Siinä se sitten napottaa. Kokonaista 35 minuuttia, mikä on pienen ihmisen maailmassa aika pitkä aika. Pieni iso mies. Ihan yksin ja ihan tyytyväisenä. Katsoo pörisevää ruohonleikkuria ja isiä. Äiti on ylimääräinen. Tämä on selvästi poikien juttu. Minua melkein kirpaisee. Mutta ei kuitenkaan. Onneksi on tuollainen isi. Tähän taloon on saatava lasten Peltorit ja pian!

Jotta näkisin paremmin.

Sieltä se isi tulee.

Täältä minä katselen.