Tapahtui kummia

Oli suuri harhaluulo, että pääsisimme eroon tutista ennen kuin uusi vauva tulee. Ensin tutti ei kelvannut, mutta niin se alkoi maistua yösyöttöjen lopettamisen jälkeen. Tuttia syödään vain unilla ja sen ansiosta olemme saaneet nauttia erittäin hyvistä yöunista.  Juuri nyt en todellakaan kykene tinkimään omista yöunistani, tarvitsen ihan jokaisen minuutin unta ja ihan jokaisen ehjän yön. Tutistaluopumissuunnitelma oli siis hylättävä omista mukavuussyistä. Toisaalta olen lopettanut imettämisen kohta seitsemän kuukautta sitten ja vielä viime viikolla olisi Juniori napannut maitolaitoksestani kiinni saunassa. Uskomatonta, miten se voi vieläkin muistaa! En siis usko, että tutti unohtuisi nopeasti, etenkin jos vauvallakin on tutti....

On tässä hetki jos toinen myös pohdittu, että pitäisi siirtää Juniori pois pinniksestä "isojen lasten sänkyyn". Hui, kun se kuulostaakin lopulliselta! Talossa on vain yksi pinnasänky ja olisi ihan suotavaa saada se vauvalle. Lähennymme myös koko ajan hetkeä, jolloin on todettava, että muksu kiipeää pinniksestä pois ja tipahtaa pää edellä lattialle. Kamala ajatus sekin.

Isimiehen vanhempien mökillä on ollut jemmassa isimiehen vanha päästävedettävä lastensänky. Taitaa olla ihan Muuramen. Kesällä se tuotiin mökiltä meille ja tuolla se on seisoskellut yläkerran nurkassa. Osoittautui ongelmalliseksi, kun siihen tarvittiinkin 75 senttiä leveä patja ja kaikki lastensänkyjen patjat ovat joko 70 tai 80 senttiä leveitä. Hieman kun vaivaa näki (okei, kerran googlasin), niin löysin sopivan levyisen lastenpatjan Vepsäläisen verkkokaupasta. Oli ihan sopuhintainen ja mikä parasta, ilmaisella kotiinkuljetuksella! Pari viikkoa sitten saapui patja ja ehkä melkein joka ilta olen murehtinut, että milloin sitä jaksaisi ruveta tuohon sängynvaihto-operaatioon. Sen lisäksi, että tarvitsen jokaikisen minuutin yöunta, eivät voimat todellakaan riitä taaperon kantamiseen takaisin sänkyyn iltaisin noin parikymmentä kertaa.

Ukki tuli meillä käymään ja tapahtui kummia.

Eilen illalla kun tulin kympin jälkeen kotiin, virkkoi isimies:

Arvaapa missä Juniori nukkuu?

Olisin veikannut meidän sänkyä tai jotain ihan mitä muuta tahansa.

Kannettiin pinnasänky pois ja laitettiin Juniori nukkumaan sinne isoon sänkyyn. Ukki köllötti sohvalla samassa huoneessa ja sinne se Juniori nukahti. Ei tullut kertaakaan pois sängystä.

Olin aivan hämmentynyt. En tiedä, olinko enemmän hämmentynyt isimiehen aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä vai siitä, että Juniori oli nukahtanut kiltisti uuteen sänkyyn. Olin nimittäin varautunut siihen, että sängynvaihdosta seuraa vähintään viikon kahden armoton iltaralli. Etenkin kun nukuttaminen on viime aikoina ollut taas siinä vaiheessa, että se kestää ja kestää ja kestää. Mutta niin se lapsi vain nukahti nopeasti ja nukkui omassa sängyssään 11 tunnin yöunet. Eikä edes tipahtanut. Varovaiset vanhemmat vuorasivat tietysti patjoilla kaiken lattiatilan sängyn reunoilta tai (no lähinnä minä vaadin niin). En silti tiedä kenestä olisin ylpein: isimiehestä, ukista vai Juniorista. Mutta niin se lapsi sinne simahti toisena iltana peräkkäin. Kehuahan tässä tilanteessa ei parane, sillä tilanne voi muuttua hetkellä millä hyvänsä.

Epäilemättä iltarallien aikakin vielä on.

Epäilemättä pääsemme myös tutistakin eroon - kun aika on sopiva.

Kurapukua testaillessa ja talvea odotellessa

Juuri kun tuossa pääsin pohtimasta, miten suurin osa lasten hankinnoista (kuten vaatteet) on yleensä äidin kontolla, niin mitä isät ostavat lapsilleen.

Niin. Mitä isät hankkivat lapselle/vauvalle?

Ennen vauvan syntymää isimies hankki juoksurattaat/pyöräperäkärryn, mikä oli meidän perheen ensimmäinen vauvahankinta, ja Prisman alennuksesta setin Brion junaradan palikoita. Lapsen syntymän jälkeen hän on hankkinut potkupyörän (juu sitäkin on jo sisällä testattu ja ankarasti rassattu) ja sadeasun.

Sattui nimittäin niin, että isimiehen edellisen opetusluokan, kutosen pojat halusivat keväällä muistaa opettajaansa Intersportin lahjakortilla. Isimies lähti shoppailemaan, sai kauan kaipaansa uudet uikkarit ja koska rahaa jäi, eikä hänellä ollut muita tarpeita, suuntasi hän lastenosastolle. Sain mieheltä innosta pursuavan puhelun, kuinka hän on löytänyt Juniorille mahtavan sadeasun. Sain tarkan kuvauksen puvusta, kokokyselyn ja vielä kuvankin WhatsAppin kautta. Ja vielä päivittelyn siitä, kuinka puku oli -50%:n alennuksessa. Ilahduin eleestä suunnattomasti ja sanoin, että senkun ostat, jos se sinusta on hyvä. Niin meille sitten saapui fleecevuorellinen kuratakki ja kurahousut, jotka ovat kyllä olleet kovassa käytössä. Isimies hymistelee tyytyväisenä, että eikö ollutkin hyvä hankinta ja minä nyökyttelen päätäni. Hyvä isi!

Kuva päivältä, jona fiksu äiti tajusi laittaa lapselleen kurahanskat.

Eräänä väsyneenä ja harmaana aamuna en jaksanut lähteä pihasta minnekään, joten Juniori otti kärryn ja lähdimme kiertämään korttelia. En ihan ollut varautunut niin perusteelliseen lätäkkökatselmukseen ja hanskat taisivat olla läpimärät jo ennen kuin pihasta pääsimme pois. Ja niitä lätäköitähän löytyi. Paljon. Joka puolelta. Ja niissä lorkkimistahan ei kannattanut kieltää, kun kerran oli melkein asialliset vaatteet, enkä olisi jaksanut kantaa lasta koko ajan rapakoista pois. Ei muuta kuin kärry parkkiin ja kahlaamaan jokaikiseen jorpakkoon. Viihdyimme hyvin. Ajattelin jälleen, kuinka kätevä kuivauskaappi lapsiperheessä olisikaan.

Paluumatkan oikoreitiltä löytyi vielä kaksi rapakkoa, jotka olivat painautuneet jonkin työkoneen renkaista. Joten juuri sillä sekunnilla, kun päätin ottaa puhelimella isimiehelle kuvan "testaamme kurapukua", kurapuku pääsikin todelliseen testiin. Mutakuopan pohja oli luonnollisesti epätasainen ja sinne se tyyppi tuiskahti. Kivaa oli siihen asti, kun housut hörppäsivät ja kumisaappaat hörppäsivät, ja kylmä vesi alkoi valua pitkin pikkutyyppiä kurapuvun sisällä. Toisin sanoen noin kolme sekunttia pyllähdyksen jälkeen. Nostin rapakosta loduttomasti itkevän, viemäriltä haisevan ja kirjaimellisesti vettä valuvan lapsen. Ja niin, kuinka en tajunnut tuota mitä-lie-likakaivoa tuossa vieressä.  Ja todettakoon, että mikään kurapuku ei olisi tässä tilanteessa pelastanut.

Hetki ennen kriittistä lätäkköä.

Hupsis. Pyllähdin.
Hetki enen kriittistä parkaisua, kun kylmä vesi tavoittaa  lämpimän ihon puvun alla.

Märkä huutava muksu rattaisiin, pikapikaa kotiin ja koko mies suihkuun. Oli muuten pestävä saippualla päästä varpaisiin koko lapsi, koska haju oli jotain sanoinkuvaamattoman ällöttävää. Kuivana säilyi vaatteista vain takin huppu ja pipo.

Toipuminen vaati lämpimän suihkun, kuivat vaatteet, villatakin ja yhden jakson Musarullaa.

Lapsen päiväuniaikaan minua odotti pesuhuoneeessa kuolleelta rotalta haiseva märkä klöntti vaatteita ja karsealta tuoksuvat kumisaappaat. Todistettavasti kura-asun voi pestä myös pesukoneessa, samoin saappaat voi pestä sisältä. Tungin saappaisiin sappisaippuaa ja hankasin tiskiharjalla. Toimi. Ei tiskata enää sillä harjalla keittiössä.

Saappaat olivat vielä seuraavanakin päivänä likomärät sisältä ja koska nämä kurjimuskelit vain jatkuvat, niin oli siirryttävä järeämpiin keinoihin. Jostain googlasin (tällä kertaa en kyllä myönnä, että se olisi ollut vauva.fi:n Aihe Vapaa -palsta, minne kaikki googlaukset vievät...), että märät kengät ja saappaat voi kuivata laittamalla saappaiden sisään herneitä tai riisiä, jotka imevät kosteuden. Jotenkin minusta tuntui, että minua huijataan, kun kippasin saappaat puolilleen herneitä. Mutta puolen vuorokauden jälkeen saappaat tosiaan olivat lähes kuivat ja seuraavana aamuna ihan kuivat. Että kaikkea sitä tosiaan oppii.

Joinakin päivinä tästä äitihommasta pitäisi saada jotain likaisen työn lisää. Isimiehelle terveisiä: Kurapuku on hyvä! Tästä kaikesta huolimatta. Kuva jäi lähettämättä.

Meinasin todeta, että minä niin odotan talvea. Mutta tänään sitten olikin aamulla pakkasta ja kohtasimme Juniorin kanssa pihalla uuden haasteen: miten välttää jäätyneen mattotelineen nuoleminen. Kannettuani lapsen ainakin viisi kertaa pois mattotelineen luota etupihan portaille jäähylle, tiedän niin, miten tämä tarina tulee vielä päättymään. Sitä paitsi samaa asiaa rakastin minäkin pienenä. Ihan vain pienesti mielessäni välähti kuva, kun lapsena kävin pyytämässä naapurin mummulta karkkia, soitin ensin ovikelloa ja vasta sitten nuolaisin jäisestä, metallisesta porraskaiteesta, koko kielellä tietysti.

ps. Ystäväni odottaa esikoistaan. Hänen miehensä oli myös tehnyt ensimmäisen vauvahankinnan: räkäimurin. Kyllä tulevat isät ovat ihastuttavan käytännöllisiä. Tähän loppuun tulisi sellainen sydän.

Poikien juttuja osa 2

Lapiohommia elokuussa.

Ruohonleikkuuhommia lokakuussa.

Rakennushommia lokakuussa.

Poikien juttuja osa 1

Ihmettelen, että osa yksi on jo nyt: 5 kuukautta, 2 viikkoa ja 1 päivä Pätkän syntymästä.

Aika pian syntymän jälkeen vauva erottaa äidin ja isin toisistaan tai ainakin äidin kaikista muista ihmisistä. Noin 3-4 kuukauden iässä Pätkä alkoi erottaa äidin ja isin muista ihmisistä ja alkoi ajoittain suhtautua epäilevästi muihin ihmisiin. Mutta on kerrassaan erikoista, että näin pieni ihminen jo erottaa, että äitiltä saa hyödykkeitä, kuten maitoa, ja isiltä huvia, kuten hyppyyttämistä, naurua, kiljumista, riehumista ja kaikkea muuta kivaa. Tästä johtuen äiti on välillä tylsä. Tosi tylsä. Eikä se auta asiaa, vaikka äiti tekisi samoja asioita kuin isi, koska äiti ei ole isi.

Näin siis tänään.

Isi päätti leikata nurmikon. Äiti päätti täyttää astianpesukoneen ja tyhjentää kauppakassin. Pätkä päätti kiljua lattialla. Tämän täytyy olla sitä huutolankutusta, mietin mielessäni, kun Pätkä hieroo naamaansa karjuen leikkimattoon ja punkee ja potkii jalkojaan lattialla. Äiti kääntää lapsen selälleen, tarjoaa lelua, juttuseuraa, mutta ei auta. Pätkä vetää kädet nyrkkiin ja tärisee ja huutaa koko pienen miehen voimalla naama punaisena ja silmät viiruina. Jaa. Nostan lapsen syliin ja ilme vähän kirkastuu. Mutta äitin kanssa sisällä on silti  s o  b o r i n g. Pätkä pälyilee takaovesta pihalle, koska sieltä kuuluu ruohonleikkurin ääni. Itkuhuuto muuttuu yninäksi ja ilme kirkastuu kirkastumistaa, mitä lähemmäs avonaista takaovea pääsemme. Voiko se tajuta, että isi on pihalla?

Lopputulos. Istutan Pätkän sitteriin terassille. Pätkä punkee itsensä pystyyn ja seuraa herkeämättä ruohoa leikkaavaa isiä tai tarkemmin sanottuna isin kirkkaan oranssia kypärää, joka loistaa pihalla. Muutama vilkaisu äitiin ja nyt sää voit kyllä jo mennä, tahtoisi sanoa hän. En kai voi jättää 5 kuukauden ikäistä kaveria istumaan yksin sitteriin korkealle, keskeneräiselle terassille? Mitähän naapuritkin siitä sanoisivat, selitän itselleni ja istahdan terassille pikkumiehen taakse.

Siinä se sitten napottaa. Kokonaista 35 minuuttia, mikä on pienen ihmisen maailmassa aika pitkä aika. Pieni iso mies. Ihan yksin ja ihan tyytyväisenä. Katsoo pörisevää ruohonleikkuria ja isiä. Äiti on ylimääräinen. Tämä on selvästi poikien juttu. Minua melkein kirpaisee. Mutta ei kuitenkaan. Onneksi on tuollainen isi. Tähän taloon on saatava lasten Peltorit ja pian!

Jotta näkisin paremmin.

Sieltä se isi tulee.

Täältä minä katselen.