keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Joulu 2014

Vietettiin joulu ja uusi vuosi mummulassa Pohjanmaalla

Koitapa vaan kuvata. Minä karkaan!
Lempihommissa.
Tummu päästi lähemmäs astianpesukonehommia kuin äiti.
Enomiehen kanssa koottiin vanha Brion junarata.
Isimieskin auttoi ratahommissa.
Vanhat Duplotkin palautuivat lainasta mummulaan.  
Koittakaa vaan koota...
...minä ainakin kiipeän...
...ja kiipeän huipulle asti...
...ja sitten istahdan tähän päälle.
Tällainen siitä kuitenkin tuli. Kiitos isimiehen ja enomiehen.
Äiti ja tummu tähtisädetikkujen lumoissa uuden vuoden aattona.


torstai 25. joulukuuta 2014

Joulupäivä

Joulupäivän rauha,
sininen hetki, 
nukkuva lapsi.




Joulun sanomakin kirkastuu eri lailla, 
kun ihmettelee omaa pientä poikaa.

Hyvää Jeesuksen syntymäpäivää.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jännä juttu (Oikeasti ei kyllä yhtään jännä.)

Eritevaroitus. Älä pilaa joulumieltäsi.

Ystäväni saa ensimmäisen lapsensa vuoden alussa. Minua huvitti suunnattomasti hänen kertomuksensa miehestään, joka tarkkana ja hygieenisenä miehenä vielä harjoittelee tätä eritehommiin suhtautumista. Mies oli nimittäin astunut koirankakkaan ja kauhuissaan steriloinut kenkänsä sen jälkeen. Voi kaupunkilaiset, sanon minä. (Myös ehkä toinen pikkuveljistäni voisi tehdä näin...) Mutta niin. Onhan se kakka ällöttävää. Kerroin ystävälleni, että kyllä siinä elämys koittaa, kun lapsi vääntää ensimmäiset niskap*skat ja kakka lentää vessan kaakeleihin ja mies alkaa pohtia, kuinka sen saa hinkattua pois niistä kaakeleiden
s a u m o i s t a  JA lapsi tuottaa samalla lisää tavaraa takapuoli töristen. Mutta ihme kyllä - oman lapsen eritteet ovat jotenkin vähemmän ällöttävämpiä kuin kaverin lapsen eritteet, vaikkei se oman lapsenkaan kakka kyllä mitään kultaa ole.

Yksi asia, minkä lapsen tulo nimittäin muuttaa, on puheenaiheet eritteistä tai ainakin niiden frekvenssi keskusteluissa. Ennen lapsen tuloa harvemmin juttelimme mieheni kanssa kakasta tai ylipäätään toisen vatsantoiminnasta tai rään koostumuksesta. Vauvan myötä olemme siirtyneet sujuvasti (halusimme tai emme) erite- ja kakkaklaaniin ja etenkin alussa päivittäisin kuulumisten vaihtamiseen kuului kertaus vauvan päivän kakkarytmistä. Oli nimittäin yllättävää, kuinka myös vanhemman jaksaminen näyttää pyörivän sen ympärillä, kuinka lapsen vatsa toimii. Jos se ei toimi, on elo yhtä itkua ja hammastenkiristystä - myös vanhemmilla.

Vastasyntyneen kakka on sellaista tervamaista mustaa mönjää ja se muuttuu imetyksen myötä oikeastaan ihan mihin vain väriin vihreästä oranssiin, ruskeaan ja vihreään. Mutta se ei juurikaan haise. Se on kyllä vetelää ja ennen kuin lapsi saa makkaroita reisiin tai mahaan, kakka valuu joka paikasta vaipasta ja minnekään ei voi lähteä ilman vähintään viittä vaippaa ja ainakin kahta vaatekertaa. On myös täysin normaalia, että lapsi kakkaa kymmenen kertaa päivässä tai pari kertaa viikossa. Kovin limainen ja vihreä tai erittäin haiseva kakka kertoo, että lapsen maha on jostain ehkä sekaisin. Ystäväni voi kuitenkin lohduttaa miestään, että se lapsen ensimmäinen tervakakka on steriiliä ja hajutonta. Oikeastaan senhän voisi vaikkaa laittaa purkkiin ja kirjahyllyyn, mikäs siinä...

Kakka on onneksi aihe, joka myös väistyy lapsen kasvamisen myötä. Nyt kiinteisiin siirryttyä lapsen kakka etsii koostumustaan ja kakan haju on kyllä kertakaikkisen karmea. Nyt 10 kuukauden ikäisen lapsen kohdalla kakasta puhutaan taas vähemmän mitä vastasyntyneen kohdalla. Aiheeseen palattaneen jälleen pottailun yhteydessä. Silti aika sujut sitä näyttää olevan kaikenlaisten eritteiden kanssa tässä vaiheessa. Tutuksi on tulleet pissa ja kakka ja puklu ja oksennus ja räkä.

Eräänä aamuna sattui seuraavaa. Lapsella on kova yskä ja etenkin aamuisin herättyään hän köhii ja köhii. Olin mennyt vessaan, hmm...omille asioilleni, ja mies syöttää lapselle aamupuuroa ja huutaa keittiöstä:

- Voi ei, se oksentaa! Tätä tulee tosi paljo! 
- Jaa, vastaan minä.
- Onpa erikoista! Haluakko nähä?
- No en oikiastaan! Onhan näitä nyt nähty, mietin.
- Tätä vaan tulee! Millä tämä pyyhitään?
- No ota vaikka sen päältä se kankainen ruokalappu, pyyhi sillä ja laitetaan se sitten pesuun!

Kun tulen vessasta keittiöön, löydän lapsen paikalta todella ällöttävän ruokalapun liimautuneena pöytään kiinni.

- Öö...miksi ihmeessä tää lappu on vielä täällä? kysyn ihmeissäni.
- No kato nyt sitä! Se on tosi jännää. 

Nostan limaisen oksennusrätin pöydältä ja alta paljastuu valkoisen vihertävää limaa.

- No eikö susta oon tosi jännää, että siinä oksennuksessa on vaan maitoa ja limaa, mutta ei ollenkaan puuroa, vaikka se söi sitä, kun oksensi! Minne se puuro meni? Jännä juttu, halusin näyttää sen sulle.

Jännä aamu meillä. Mitäs teille muille?

perjantai 19. joulukuuta 2014

Toisinaan...

...voit tulla yllätetyksi.

Käännä selkäsi ja keskity hetki omiin juttuihisi.
Hetken hiljaisuus ja takaasi alkaa kuulua kattilan kolinaa.
Käänny ympäri, hillitse hermosi ja varo, ettet kiljaise liian lujaa.

Hämmentävää, kun tunnet olevasi tyhmempi kuin lapsesi (jo tässä vaiheessa).
Kuinka se voikin olla noin ovela?

Sankarin tiedot
ikä: 9 kuukautta, 2 viikkoa, 3 päivää
pituus: 69,8cm, venytettynä 71cm
paino: 7525g

Hei mama, miten olis puurohommat?





Terveisiä joulupukille - Täällä on oltu kiltteinä!

torstai 18. joulukuuta 2014

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Kotiäidin aikaisten aamujen riemuja on aamu-tv. Jos ja kun herää kukonlaulun aikaan, on pakko laittaa välillä telkkari päälle, että pysyy hereillä ja ajatus käynnistyy. Näytän olevan niin perinteinen, että tykkään jopa enemmän Ylen aamu-tv:stä kuin maikkarin Huomenta Suomesta. Tänään haastateltiin yhtä mun idoleista Kirsi Kunnasta, joka täytti muutama päivä sitten 90 vuotta. Oi, mikä herkullinen henkilökuvan siipale aamutuimaan!

Totta turisi Kunnas. Kirjoitettu kieli, sanat, kirjat ja lukeminen tekee hyvää aivoille. Se haastaa eri lailla kuin älypuhelimet ja media. Nykyään on todella rasittavaa, kun ihmiset ovat usein vain puoliksi läsnä. Puhelimet, läppärit, ipadit ja netti on ruokapöydässä ja nukkumaan mennessä ja herätessä ja telkkaria katsoessa ja se niin kiehuttaa. Rajat lipsuu helposti, jos ei niistä pidä kiinni ja kyllä, myönnän itsekin juovani päiväkahvin usein läppärin kanssa, jos lapsi nukkuu. Mutta silti se on rasittavaa. Se vaan niin kiehuttaa, jos toinen ottaa koneen vaikka ruokapöytään. Ehkä se kärjistyy nyt entisestään, koska päivällä itse syö usein yksin (tai lapsen kanssa itse kiireessä tai lapsen roikkuessa jaloissa tai...), niin päivällisaikaan sitä kaipaisi toisen läsnäoloa ruokapöydän toisella puolella. Mutta totta sekin, että kun välillä aikaa on niin vähän itselle, että jos haluaa lukea uutisotsikot JA syödä, niin se on usein tehtävä yhtä aikaa. Ja koska lehtiä ei tule, on otsikot luettava koneelta.

No anyway. Pidän kirjoista. Pidän sanoista. Siksi on ollut todella riemastuttavaa, että lapsi tykkää kirjoista. Niitä ei ole tarvinnut tyrkyttää, vaan se oikeasti tykkää niistä. Aamu alkaa usein nojatuolissa kirjaa lukemalla, päivällä tutkitaan kirjoja ja niitä luetaan usein illalla uudestaan. Sama kirja voidaan lukea monta kertaa peräkkäin. Aikuisen näkökulmasta kirjojen lukeminen lapselle on juu mukavaa, mutta välillä se on ainakin vielä tässä vaiheessa niin puuduttavaa, koska no vauvakirjat eivät tarjoa aikusielle mitään suuria haasteta. Kun on 10 kertaa lukenut, että Ankka ui, niin kyllä ainakin rehellisyyden nimissä minua puuduttaa ja paljon. Kun olimme lukeneet varmaan kuukauden yhtä ja samaa kirjaa joka päivä monta kertaa, hilpasin kirjastoon ja toin kasan kirjoja, jos joku toinen niistä olisi mieleinen. Kun lapsia on vain yksi ja päivät ovat rauhallisia, on kyllä ihanaa, että kirjoille on oikeasti aikaa, kun ne nyt kerran kiinnostavat.

Niinpä siis Kirsi Kunnaksen innostamana vinkkaan meidän kohta kymmekuisen kirjasuosikit. Kuvat näytti tarkentuneen mattoon, kun otin kiireessä. No jaa, viesti välittynee... Itse huomasin tykkääväni runo- ja riimikirjoista, koska niitä jaksaa lukea monta kertaa ja ennen nimeämisvaihetta lapsi näyttää tykkäävän kuunnella voimakkaita äänteitä, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Sivujen kääntäminen on lapsesta mitä suurinta viihdettä.

Lahjaksi saatu Leena Junnilan Lits läts lätäkkö!
Ehkä yksi nerokkaimmista vauvakirjoista!
Ensimmäinen kirja, joka kiinnosti
ja tätä meillä on luettu todella paljon 6-7 kuukauden iästä alkaen.
Isot ja selkeät kuvat ja rytmikkäät riimit kiinnostavat.
Mummin ja ukin ostama mustavalkoinen Hei, matkaan! oli seuraava suosikkikirja.
Yllättävää, että mustavalkoinen kirja kiinnosti, mutta näin olivat kirjakaupassakin väittäneet.
Tässä kiinnostaa eri kulkuneuvojen äänien jäljittely. Alkoi kiinnostaa ehkä 7 kk iästä eteenpäin.
Kirjastosta löytyi Kirsi Kunnaksen Hei Hikkori tikkori toikki on myös riimimuotoinen.
Tämä on tän hetken suosikki. Ollut jo pitkään.
Etenkin kirjan sivujen reiät ja niistä kurkkaaminen ja sivujen kääntäminen kiinnostavat.
Ukilta saatu Maatilan eläimiä - Missä on äitini? on muodostunut toiseksi tämän hetken suosikiksi.
Löytyy lehmät, hepat ja possut. Oikea emä etsitään jokaiseen kuvaan kiekosta pyörittämällä.
Se ei vielä kiinnosta, mutta eläimet ja eläinten äänet kylläkin.





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kuviteltu massakausi

Kaksi kuukautta ja 75 grammaa painoa lisää. Minä kun luulin, että lapsella on massakausi! "Hyvin kasvaa", totesi neuvolan täti ilman sarkasmia äänessään. Kai se kasvaa kainaloista, mietin. Mutta onhan se aika kirppu.

Kaikki, mitä syödään, kuluu. Ja mehän syödään paljon: kaksi isoa lämmintä ateriaa, aamu- ja iltapuurot sekä vaihtelevasti välipalaa. Maitoa tyyppi tissuttelee 4-5 kertaa päivän aikana. Öisin maitotarjoilua ei ole. Ruokahaluttomuus ei ainakaan toistaiseksi ole ollut ongelma, koska ihan kaikki maistuu. Se on hyvä.

Liikettä on vain niin paljon. Se on hyvä. Siinäpä oppii, kun touhuaa. Portaat menee sujuvasti ylöspäin. Arkiportaat eli kaksi porrasta eteiseen ja makkariin päin menee sujuvasti myös alaspäin. Tukea vasten kävelemällä pääsee minne haluaa, mutta konttaamalla pääsee vielä niiiin paljon nopeampaa, tuumii hän.

Voisin ottaa vielä vähän lisää!
Äiti anna nopeammin! Olet liian hidas!
Oho! Jotain taisi tipahtaa!
 No syön sen sitten lattialta!



tiistai 9. joulukuuta 2014

Lumoava hetki

Muistan vielä erittäin hyvin, kuinka meillä taisteltiin päiväunien kanssa ensimmäiset puoli vuotta. Nyt olemme saaneet elää useamman kuukauden seesteistä päiväuniaikaa. Lapsi vaunuihin, vaunut ulos ja hän nukahtaa itse. Unet ovat olleet 1,5-3 tuntia kerrallaan. Se on paljon, jos minulta kysytään!

Vannomatta paras. Nyt nimittäin näyttää siltä, että rytmit ovat taas muuttumassa. Pitäisi aina sanoa, että joo meillä syödään ja nukutaan tosi huonosti ja ollaan koko ajan sairaana, niin kaikki sujuu paljon paremmin ja mikään ei muutu. Tämä kuvasarja on viime viikolta.

Monsteri ennen unia.
Tein vähän monsterihommia.
Harvinaista herkkua, ei meillä silti koskaan näin nukahdeta.
Uni voitti monsterin maidon jälkeen.
Äiti puki univetelän monsterin ja nosti vaunuihin.

torstai 4. joulukuuta 2014

Lapsiperhe ja koira

Meillä ei ole koiraa.
Meille ei tule koiraa.
Meillä pitäisi olla koira.

Lapsen kanssa syöminen on taitolaji. Ajoita lapsen ruoka niin, että se on valmiina (lämmitä eilistä) ennen kuin lapsella on kiljuva nälkä. Syötä lapsi ja valmistele oma ruokasi niin, että hyvällä tuurilla voit syödä lapsen kanssa yhtä aikaa tai edes niin, että lapsen lopetellessa sinä aloitat. Kun lapsi sylkee viimeisiä ruokapaloja ulos suustaan tai kalastelee pöydältä viimeisiä liukkaita puolukoita, sinulla on hetki aikaa popsia oma ruokasi. Juujuu, olkoon kuinka muodikasta tahansa, meillä syöttäminen toimii edelleen paremmin kuin kokonaisvaltainen sormiruokailu eli ei oikein suju tuo ihan yhtä aikaa syöminen.

Mutta se sotku. Ei tarvita edes sormiruokailua osoittamaan, kuinka järkyttävän siivon pieni tirppa saa aikaan ruokapöydässä. Yhden ruokailun aikana.

Jos olisi koira, se istuisi silmät suurina, kuola suusta valuen ja häntä heiluen odottaen pöydältä tippuvia armopaloja. Ja niitähän riittäisi.

Nyt ruokailun jälkeen lattialla istuu äiti, mikä on syöttötuolissa istuvan lapsen mielestä hauskinta maailmassa. Lapsi sen sijaan istuu tuolissaan silmät ilosta vilkkuen, kuola (tai ruoka) suusta valuen ja pieniä jalkojaan heiluttaen ja heittelee armopaloja. Ja niitähän riittää. Kerää äiti vielä vähän lisää! Vaihtoehtoisesti lapsen voi nostaa istumaan alas syöttötuolin viereen ja hän syö tyytyväisenä kaiken, mitä on sinne heittänyt. Myös tämän olen todennyt hyvin toimivaksi. Että mihin sitä koiraa oikeastaan tarvitaan... juuri hetki sitten hylätyt ruokapalat kun näyttävät olevan suurinta herkkua lattialta noukittuna.

Että ehkä meille ei tule sitä koiraa. Aamulla nimittäin löysin vaunujen renkaista kuivunutta koiranp*skaa ja koska vaunuja oli rullailtu eteisen maton päällä, niin tämä asia harmitti jopa enemmän kuin lapsen ylilyhyet päiväunet. On aika inhaa rapsuttaa kuivaa scheissea niistä renkaista yhtä aikaa, kun lapsi karjuu tuttia, vaikka sitä likaista rapsutustyötä ei olisikaan tehnyt sormin.

Mutta palatakseni asiaan. Tuota koiran sitäjust melkein vielä rasittavampaa puhdistettavaa on puuro - tuo liimojen ikiaikainen esi-isä, jota myös kauraliisteriksi kutsuttaneen. Se tarttuu hiuksiin, pöytään, tuoliin, lattiaan ja jos sen sinne unohtuu jättämään, se säilynee siellä sukupolvilta toisille. Kouluissa kun aina valitetaan, kuinka huonoja nämä puikkoliimat on ja kun nyt ostettiin niitä kalliita, niin älkää nyt ainkaan niitä oppilaiden pulpettiin antako ja katsokaa, että kaikki korkit on kiinni ja uusia puikkoliimoja ette ainakaan tänä vuonna saa.. Niin arvon blogiani seuraavat opettajakollegat, keittäkääpä kattilallinen kaurapuuroa! Kyllä sillä yhdet jos toiset paperiaskartelut saa liimattua ja säästääpä kaupunki niissä liimoissa pennin jos toisenkin. Itse ainakin harkitsin liimaavani rakkaan rikkoutuneen puurolautaseni sillä itsellään - puurolla. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos se ei pysy.

Eli ongelmaksi jää edelleen se tahmaava puuro. Sitä lapsi ei syö lattialta. Jospa sittenkin: söisköhän koirat puuroa? Sitähän saisi luumusoseella ja mustikoilla ja puolukoilla ja mangolla jajaja...