Sumuiset yöt

Minun pitäisi olla nukkumassa, koska kaikki muut tässä talossa nukkuvat ja minä olen se, joka saa unta kaikista vähiten. On nälkä. En ole ainoa, jota huikoo öisin, sillä perheen pikkutirppa ottaa myös huikat maitoa öisin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta sillä on nälkä. Ja tyttö on todella pieni. Jos Juniori oli pieni, niin pikkusisko näyttää olevan vielä pienempi. Nyt kun on hän salakavalasti lähtenyt liikkeelle, epäilen lapsen laihtuneen: vaivalla kasvatetut jalkamakkarat ovat hävinneet ja posketkin jotenkin kaventuneet. 

Kahdeksan ja puolen kuukauden kohdalla pikkusisko on saapunut vaiheeseen "nukun huonosti". Öisin sitä itkettää ja se havahtuu hereille ja tahtoo viereen ja mönkii ja kiemurtelee. Toisinaan yö on pitkä ja silti aamu tulee aina liian pian. Siksipä kipitän nopeasti peiton alle. Kalliita minuutteja nämä tähän aikaan ruokapöydässä vietetyt. Riprap, menoksi!

Vaietut lihakset ja vaiennut juoksu

Tuossa yks päivä istuin sohvalla ja totesin, että housunnappi kiristää. Vatsanahka venyi maksimaalisiin mittoihin raskausmahan myötä ja jotain sellaista vetelää nahkaa tuossa eturepussa on vielä havaittavissa. Mutta tämä kiristys ei kyllä johdu mahanahkasta, vaan ihan siitä, että housut todellakin kiristivät. Energiantarpeeni on ollut ihan huipuissaan imetysaikana ja minulla on ollut rehellinen nälkä koko ajan. 9 kuukauden pahoinvoinnin jälkeen olen nauttinut takaisin palanneesta ruokahalusta ja on ollut ihana syödä, kun tekee oikeaa ruokaa mieli. Valitettavasti imetys on myös laukaissut valtavan makeanhimon. Etenkin, jos on ollut kiire päivä, eikä ehdi itse syödä kunnolla, on ollut helppo popsia jotain epäterveellistä. Yllätyksekseni se on ollut suklaata. Minähän en tykkää suklaasta! Kai tästäkin voi syyttää niitä hormoneja, pahus.

Puoli vuotta synnytyksen jälkeen olin saman painoinen kuin ennen synnytystä, mutta sehän ei tarkoita, että olisin ollut saman mallinen. Malli on muuttunut ja esimerkiksi housut ovat jotenkin ihan väärän mallisia. Nyt paino näyttää nousseen muutaman kilon ja voin päätellä, että vauva-arki on taas piirun verran helpottunut. Kaikki mitä syö, ei selvästikään kulu. Joku voi sanoa, että mitä tuo rutisee muutamasta raskauskilosta. Todellinen motivaattori ei kuitenkaan ole se, miltä näyttää, vaan se, miltä tuntuu. Tuntuu pöhöttyneeltä, kun ei ole pitkään aikaan päässyt kunnolla liikkumaan. Tarvitsen liikkumista, jotta voin hyvin. Pitäisi päästä kunnolla liikkeelle.

Ennen raskautta pääsin hyvään vauhtiin juoksuharrastuksessa. Viimeisen juoksulenkin raskausaikana tein 29.6. Rovaniemi Marathonilla raskausviikolla 6+. Muistan sen siksi, koska juoksimme kympin kaveriporukassa polttareiden merkeissä. (Hyvä juoksutapahtuma, voin muuten suositella!) En edes juossut lujaa, mutta matka meni keskisykkeellä 182. Minun oli pakko jäädä porukasta jälkeen, koska syke oli todella korkea, enkä saanut sitä laskemaan edes kävelemällä. Painelin sitten kuitenkin loppuun asti, koska olo ei ollut huono. Vielä. Onneksi. Se olikin sitten aika lailla viimeinen kerta kun harrastin oikeaa liikuntaa raskausaikana. Sen jälkeen kova urheilusuoritus oli kävellä päivittäin postilaatikolle ja takaisin.

Arvoisessaan seurassa!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta 

Kohta mennään!
Kuva Rovaniemi Marathonin sivuilta

Kehoa rasittavaa liikuntaa tunsin pystyväni alkaa harrastaa vasta sen jälkeen, kun lapsen yösyönti ja valvomiset loppuivat. Sitä ennen keho oli aivan liian väsynyt. Yösyöttöjen loppumisesta on nyt kolmisen kuukautta ja lapsi nukkuu öisin hyvähkösti. Halleluja! Olen onnellisessa asemassa! Mutta eihän tämä liikuntajuttu nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Vaietut lihakset. Lantionpohjan lihakset. Niin mitkä lihakset? Miksi siitä ei pidetä suurempaa haloota neuvolassa? Tai ihan missä tahansa.

"Kovin moni aikuinen ei halua huudella julkisesti tai edes terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla, jos pissat lirahtavat housuun aivastaessa tai juostessa vauvan luo, joka on juuri työntämässä kuolaisia sormiaan pistorasiaan, puhumattakaan juoksulenkistä tai reippaammasta jumppatunnista. Heikkojen tai epävarmasti toimivien lantionpohjan lihasten aiheuttama virtsankarkailuongelma on kuitenkin täysin fysiologinen ja itse asiassa myös hyvin yleinen erityisesti synnyttäneillä naisilla." ( Äitiys liikuttaa -blogista)

Raskaus löystyttää lantionpohjan lihaksia. Synnytys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Imetys löystyttää lantionpohjan lihaksia. Muuttunut hormonitoiminta löystyttää lantionpohjan lihaksia. Pahuksen hormonit, taas. Lantionpohjan lihakset ovat yhdet ihmisen tärkeimmistä ryhtilihaksista (osana syviä lihaksia) ja treenaaminen kannattaisi aloittaa jo raskausaikana. Omani näyttävät olevan ihan susihuonossa kunnossa. Ensin juokseminen ei tullut kuuloonkaan ilman viiden litran pissaämpäriä jalkovälissä. Ei hyvä juttu. Reitti piti suunnitella niin, että matkalla pystyi poikkeamaan vessaan, ellei halunnut juosta kotiin märissä housuissa tai pyllöttää pissalla tuolla tien penkalla. Väitän, että tähän ongelmaan on törmännyt jokaikinen juoksua harrastanut synnyttänyt nainen. Synnyttäneet naiset eivät vain juokse. (Ne ottavat nopeita loikkia ja seisovat sen jälkeen hetken jalat ristissä, ettei keltainen kulta lirahda pöksyyn ja vilkuilevat sen jälkeen ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.) Mutta kun tästä ei oikein puhuta.

Sen jälkeen juoksemisessa kipeytyi alavatsa ja selästä säteilee lonkkiin liitoskipujen tavoin. Muoks. Jos siis tarkkoja ollaan niin raskauden ja ilmeisesti myös imetyksen aikainen hormonitoiminta (ystävämme relaksiini-hormoni) löystyttää ja pehmentää myös niveliä ja nivelsiteitä. Etenkin raskausaikana tämä yhdistettynä heikkoihin keskivartalon lihaksiin ja ryhtimuutoksiin aiheuttaa usein selkäsärkyä ja hermojen puristumista. Kuulostaa tutulta. On siis myönnettävä, että neuvolan täti oli oikeassa, kun sanoi, ettei juoksua suositella vuoteen synnytyksen jälkeen. Vaarana on kohdunlaskeuma, virtsarakon laskeuma ja mitä lie. Ymmärrän toki, että liikkeelle rohkaistaan synnytyksen jälkeen, koska niin moni ei liiku ollenkaan. Ja ymmärrän, että siinä toppuutellaan, koska himoliikkujat saavat paikkansa hajalle liian pikaisella treenauksella. Juoksussa pahinta on se, että se aiheuttaa iskevää painetta lantionpohjaan ja vielä pahempaa se, että liian aikaisen treenauksen negatiiviset seuraukset tulevat vasta useamman vuoden viiveellä. Erot ovat toki yksilöllisiä, mutta minä selvästi kuulun niihin, joiden pitää vielä himmailla. Tehdä jotain muuta? Kiukutella? Enkä mielestäni edes kiirehtinyt.

Terveisiä vesisateesta 2.1.2015

Joten takaisin lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten treenaukseen. Jatkan valitsemallani tiellä. Asiasta on ollut todella vaikea löytää hyvää ja toimivaa tietoa. Onneksi löysin Äitiys liikuttaa -blogin. Katso itse! Ei ehkä olisi hullumpaa käydä osteopaatilla tai edes uudestaan hierojalla, jotta selästä aukeaisi lukot. Muutenhan tässä hajottaa paikkansa lopullisesti.

Lapsi heräsi! Taidan ottaa palan suklaata ja mennä lämmittämään lapselle ruuan...

Kuviteltu massakausi

Kaksi kuukautta ja 75 grammaa painoa lisää. Minä kun luulin, että lapsella on massakausi! "Hyvin kasvaa", totesi neuvolan täti ilman sarkasmia äänessään. Kai se kasvaa kainaloista, mietin. Mutta onhan se aika kirppu.

Kaikki, mitä syödään, kuluu. Ja mehän syödään paljon: kaksi isoa lämmintä ateriaa, aamu- ja iltapuurot sekä vaihtelevasti välipalaa. Maitoa tyyppi tissuttelee 4-5 kertaa päivän aikana. Öisin maitotarjoilua ei ole. Ruokahaluttomuus ei ainakaan toistaiseksi ole ollut ongelma, koska ihan kaikki maistuu. Se on hyvä.

Liikettä on vain niin paljon. Se on hyvä. Siinäpä oppii, kun touhuaa. Portaat menee sujuvasti ylöspäin. Arkiportaat eli kaksi porrasta eteiseen ja makkariin päin menee sujuvasti myös alaspäin. Tukea vasten kävelemällä pääsee minne haluaa, mutta konttaamalla pääsee vielä niiiin paljon nopeampaa, tuumii hän.

Voisin ottaa vielä vähän lisää!

Äiti anna nopeammin! Olet liian hidas!

Oho! Jotain taisi tipahtaa!
 No syön sen sitten lattialta!

Kuukausi yösyöttöjen lopettamisesta

Tarkalleen ottaen kuukausi ja yksi viikko yösyöttöjen lopettamisesta.

Saldo:
Meillä nukutaan öisin.
Maitoa riittää päivisin.
Usko mukavaan arkeen on palannut.

Univelan huomaa oikeastaan vasta sitten, kun on taas mahdollista nukkua. Yösyöttöjen lopettamisen jälkeen nukuin jopa kolme viikkoa yläkerrassa ja hipsin aina alas syöttämään lapsen kuuden jälkeen. En voi tarpeeksi ylistää, kuinka ihana olikaan isimies, joka hoiti kaikki yöt työnsä ohella, ja sitten oli onneksi syysloma ja viikko isyyslomaa. Mutta noin ylipäätään vieroitus onnistui miehen ollessa töissä. Nykyaikaisesti mies laittoi aina aamuisin What's Appilla viestin, että nysse heräs. Kaksi kertaa nukuin, kun viesti tuli, muuten olin aina hereillä tai kevyessä unessa. Näin valtavasti unia, valvoin ja heräilin. Nukuin enemmän kuin pitkään aikaan, mutta nukuin todella huonosti. Tai ainakin tuntui, että sellainen syvä, sikeä ja levollinen uni puuttui kokonaan. Oli unisukat ja hiljaisuus ja oma rauha ja ei auttanut. Sitten oli kyllä myös kurkkukipu ja flunssakin. Kun palasin alakertaan (kyllä oma sänky on nannaa), nukuin ensimmäisen yön kuunnellen lapsen ääntelyä ja heräsin jokaiseen inahdukseen. Mutta lapsi käänsi kylkeään ja nukahti aina uudestaan! Toisen yön jälkeen aloin jo vähän relata ja niin se homma alkoi pikku hiljaa lutviutua.

Imetän lapsen iltaisin, lasken sänkyyn, toivotan hyvää yötä, sammutan valot ja poistun huoneesta. Jos itku alkaa ja yltyy, käy jompi kumpi vanhemmista korjaamassa lapsen asentoa tai etsimässä tutin ja poistuu huoneesta. Toisinaan lapsi nukahtaa heti, toisinaan laulaa hetken unilaulua ja toisinaan alkaa itkeä ja tarvitsee vielä vanhemman pikaisen käynnin. Lapsi kuitenkin hakee unta itse ja nukahtaa itsekseen. Nukahtamiseen menee yleensä 5-10 minuuttia, pisimmillään 20-30 minuuttia. Uskomatonta. Oven suussa palaa yövalo ja yleensä huoneeseen ei jäädä. Nyt kun lapsi on oppinut laskeutumaan seisomasta alas, on unille laitto helpottunut ja lapsi heiluu ja huojuu harvemmin sängyn laitaa vasten puolitokkurassa. Lapsi nukahtaa omaan sänkyyn ja nukkuu hyvillä mielin omassa sängyssä. Vielä pari kuukautta sitten en olisi ikinä uskonut. Öisin korjaillaan toisinaan asentoa ja etsitään tuttia. Heräämisiä on öisin keskimäärin 0-3.

Lopulta vieroittaminen yösyötöistä tapahtui helpommin ja nopeammin kuin osasin odottaa. Siihen tottuminen vei kuitenkin aikaa sekä äidillä että lapsella, oikeastaan sen 3-4 viikkoa. Kolmen viikon jälkeen minä aloin taas hoitaa öitä ja alussa senkin jälkeen, jos lapsi heräsi lähellä aamukuutta, oli miehen oltava se, joka tutin ojensi. Nyt sillä ei ole enää väliä. Lapsi nukkuu pääsääntöisesti 9 tuntia, jos hyvin käy niin 10. Unille mennään klo 21 ja herätään joskus klo 6-6.30. Hyvinä aamuina joskus 7. 30 asti. Mutta yleensä unta ei kerta kaikkiaan meinaa riittää yli sen 9 tunnin. Maitoa ei ole tarjolla ennen kuutta ja olemme pitäneet kiinni siitä, että lasta ei öisin nostettaisi sängystä pois. Olen myös huomannut, että jos lapsi nukahtaa ilman tuttia, nukkuu hän paremmin ja todennäköisesti ilman heräilyjä kuin tutin kanssa. Usein lapsi kaipaa illalla tutin, mutta siinä ei ole mitään logiikkaa, milloin hän ottaa tutin ja milloin ei, ja pullauttaako sen nukahdettuaan pois vai ei. Kaiholla muistelen aikaa, jolloin lapsi nukkui vieressä, mutta toisaalta en kyllä vaihtaisi tätäkään pois. Ihania ovat hetket aamulla, kun lapsi herää ja köllöttelee ja peuhaa meidän välissä. Öisin lapsi vaeltaa ja ryömii sängyssään laidasta laitaan ja päästä päähän, joten on helpotus, että hän nukkuu omassa sängyssä. On myös helpotus, kun lapsi osaa ja pystyy liikkumaan ja etsimään itse omia uniasentojaan.

Jännitin kovasti, kuinka maidon kanssa käy. Ensimmäisenä yönä kainalot lainehtivat maidosta, mutta sen jälkeen yöt helpottuivat. Maito väheni selvästi ja sen heruminen vei enemmän aikaa. Tarjosin rintaa sinnikkäästi siitä huolimatta ja vaikka joskus tuntui, että tissit on tyhjää täynnä, niin kyllä sieltä aina jotain tuli. Kolme viikkoa tuntui, että nyt se loppuu ja mietin, että oliko tämä virhe koko juttu. Mutta niin se maidontulo vain tasaantui lapsen tarpeisiin ja kun vain muistaa itse juoda, niin maitoa riittää. Sitä ei ole paljon yli, mutta se riittää erittäin hyvin ja vähän jääkin. Toisaalta, kun lapsella oli nälkä kelpasi hänelle sekä maito että kiinteät, joten maidon ja kiinteiden määrää oli helppo säädellä. Nyt päivisin imetyskertoja tulee yleensä 4-5 (aamulla, ennen aamupäiväunia, ennen iltapäiväunia/välipala, joskus klo18-19 välillä ja illalla), mikä on mielestäni paljon. Jostain syystä lapsi tahtoo syödä maidon usein illalla noin tunti ennen iltapuuroa ja koska se ei ole vaikuttanut puuron syöntiin olen antanut juoda, ja toisaalta jos ei juo, niin vaippa tuntuu tosi kuivalta iltaa kohti. Ehkä hän tankkaa yötä vasten. Lapsi ei osaa edelleenkään juoda nokkamukista, mutta juo pieniä määriä vettä snapsilasista hörppyyttämällä. En halua antaa korvikeita enää tässä vaiheessa, joten olen enemmän kuin tyytyväinen tilanteeseen. Kiinteitä menee pääsääntöiseti neljä ateriaa, välipala on useimmiten maitoa, joskus jotain muuta lisäksi, riippuu ihan päiväunien pituudesta. Aamuisin, aamupäivisin ja iltaisin lapsi selvästi tankkaa ja painoakin oli tullut kahdessa kuukaudessa suhteessa tuplasti se, mitä edellisellä kerralla, että ei se kyllä nälkää ole nähnyt. Onneksi.

Ai niin. Ja mun eläimellinen jano ja nälkä ovat hävinneet.

Pikku hiljaa alan myös ymmärtää, että pikkulapsiarki voi olla öitäkin myöten mukavaa ja ihmiset tästä tosiaan nauttivat. Mutta on lisättävä, että unia ei koskaan saa kehua liikaa, ettei ne vaan yhtäkkiä katoa.. Niin ja vaikka flunssasta olemme melkein jo selvinneet, niin se ensimmäinen hammas puuttuu edelleen ja sen vaikutus näihin öihin on näkemättä...

Se on loppu nyt...

...nimittäin yösyönti - sekä lapsen että äidin.

Olin kuvitellut jatkavani yösyöttöjä jonnekin 8-10 kuukauden ikään. Olin myös kuvitellut, että lapsi söisi 3-4 tunnin välein. Mutta ei se syönyt. Se aloitti pahimmillaan heräilyn tunti kaksi nukahtamisen jälkeen ja söi tiheimmillään tunnin välein. Tyypillisin yö oli, että lapsi heräsi kello 1 ja söi, heräsi kello 3 ja söi ja siitä sitten kerran tunnissa aamuun asti. Itkuisinakin aikoina Pätkä nukkui öisin hyvin eli vähintään yhden 4 tunnin jakson, joten en sitten millään voinut uskoa, että sillä olisi nälkä. 5,5 kuukauden iässä yösyönnit alkoivat pikku hiljaa räjähtää käsiin ja nyt sitä oli kestänyt jo kaksi kuukautta. Se on pitkä aika se, vaikka tiedän, että monet vauvat voivat tehdä sitä kauemminkin...Kun sitten sattui se yhden yön ihme, että lapsi nukkui tutti suussa yhdeksän tuntia, en senkään enempää voinut uskoa, että sillä olisi öisin nälkä niin usein. Se halusi nukkua tissi suussa. Tai oikeastaan se oli kehittänyt itselleen tissistä uniassosiaation eikä osannut nukahtaa ilman tissiä. Näin tulkitsin.

Kun lapsi söi päivisin 3-5 tunnin välein ja join päivän aikana 3-4 litraa vettä, ei tarvitse paljon arvuutella, kuinka kova jano oli öisin, kun syöntivälit olivat 1-2 tuntia. Käytännössä join vettä, ravasin vessassa, imetin ja nukkuakin olisi pitänyt ehtiä. Päivisin väsynyt en ollut pelkästään minä vaan myöskin lapsi. Silti lapsi tuntui tosi pieneltä ja minulla kävi sitä sääliksi, jos raukka parka ei saisi öisin mitään ruokaa. Mitä jos sillä oikeasti onkin nälkä?? Kun se kasvaakin vielä jollain -10 käyrällä, niin vienkö siltä sen vähäisenkin kasvun. En tiedä, oliko sillä öisin nälkä, mutta minulla oli. Makasin sängyssä ja ajattelin, että nyt pitäisi kyllä nousta syömään, mutta en jaksanut eväänikään räpäyttää ja nukahdin. En uskaltanut enää imettää kuin siltä puolelta, jossa lapsi on minun ja miehen välissä, koska en pysynyt hereillä niin kauan, jotta olisin voinut nostaa supernopean syöjän takaisin sänkyyn. Lapsi alkoi myös liikkua ja en pystynyt nukkumaan senkään vertaa kuin aikaisemmin, koska lapsi olisi saattanut löytyä aamulla vaikka sängyn jalkopäästä. Tai lattialta.

Yksi yö sitten klo 5 mies koputti minua olkapäähän ja sanoi, ihan ystävällisesti, että anna sille tissiä, se on hereillä. Olin syöttänyt tissuttelijan noin 20 minuuttia aikaisemmin ja päästäni kuului naks. Ilmoitin, että sillä ei ole nälkä ja maitoa ei tipu ennen aamua. Pyysin miestä ottamaan lapsen ja tekemään sille ihan mitä tahtoi. Lapsi kun ei syö tuttipullosta mitään, ovat yöt olleet käytännössä minun vastuullani. Minun ihana rakas mieheni vaihtoi paikkaa kanssani, antoi tuttia, vaihtoi lapsen asentoa kerta toisensa jälkeen ja niin me sitten esitimme nukkuvaa (varmaan kaikki vanhemmat ovat sortuneet tähän peliin..). Meni tunti ja lapsi nukahti ilman huutoa klo 6 aamulla ja nukkui klo 8.30 asti, mikä oli puolitoista tuntia pidempään kuin tavallisesti.

Siinä sitten päivän punnitsin, että nytkö tämä homma tuli tiensä päähän. Pohjat oli tehty ja lapsi oli kerran nukahtanut ilman rintaa. Tähän mennessä olin saanut lapsen nukahtamaan yöllä tutilla ehkä neljä kertaa koko 7 kuukauden aikana. Jostain syystä tunsin piston omassatunnossani ja kehittelin itselleni kamalan ahdistuksen siitä, kuinka kidutan lapseni irti yösyötöistä ja se varmaan saa elinikäikäisen trauman. Asiaa ei yhtään helpottanut, että eksyin facebookissa Imetyksen tuen keskustelupalstalle, jossa kukaan ei juuri harkitsekaan lopettavansa yöimetyksiä ennen vuoden ikää ja välillä tuntuu, että äitipisteitä kerätään sillä, kuka on valvonut eniten. Osa kysyy neuvoa siihen, kuinka neuvolassa voi perustella yöimetysten jatkamista. Osa kysyy neuvoa levottomiin öihin ja viestiketjut pursuavat lukemattomia kommentteja siitä, kuinka kaikilla on samanlaista ja se on joku vaihe. Toisaalta sanotaan, että jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee ja äidin on ajateltava itseään ja sitten taas rivien välissä leijuu hiljainen viesti siitä, kuinka yöimetyksiä kannattaa jatkaa silmäpussit polvissa roikkuen. Olen lukenut ja saanut palstalta monta hyvää ja kallista neuvoa, mutta en kertakaikkiaan allekirjoita heidän yösyöttöpolitiikkaa, mikä se sitten ikinä onkaan. Terve järkeni minussa teki mieli huutaa, että lopettakaa yöimetys, ei tuollaista tarvitse jaksaa ja ei se ole enää lapsenkaan etu, jos äiti on ihan zombie! (Toisaalta on kyllä lisättävä, että aina yösyöttöjen lopetus ei ole ratkaisu, eikä se aina lopeta lapsen yöheräämisiä.) Jonnekin jotain kommentoinkin oikeasti omaan rauhalliseen ja asialliseen tapaan, mutta kyllä ihmiset lukevat ja tulkitsevat juuri niin kuin itse haluavat. Kihinä päässäni vain yltyi ja ahdistus kasvoi. Miksi ihmeessä annan jonkun toisen määrittää, mikä on hyväksi minun lapselleni ja minulle? Enkö muka osaa itse tehdä omia päätöksiä? Nähtävästi en. No totta myös se, että me kaikki kestämme väsymystä erilailla ja jokainen määrittää itse omat rajansa. Minä en selvästikään kestä väsymystä kovin hyvin.

Sieltä keskusteluketjusta sitten poimin täysin tuntemattoman Äitiässän, jolla tuntui olevan järki päässä ja sydän paikallaan ja kokemusta samanlaisesta vauvan unipulmasta. Tulin kirjoittaneeksi, kertoneeksi ja kysyneeksi ja niin vyyhti meidän kohdalla alkoi aueta. Olen ikuisesti kiitollinen. Minulla on ystäviä, jotka ovat ehdottomasti halunneet lopettaa yöimetykset puolen vuoden kieppeillä ja ystäviä, jotka eivät missään tapauksessa ole niin halunneet tehdä. Jostain syystä oli helpottavaa jutella asiasta täysin vieraan ihmisen kanssa ja saada etäisyyttä, mutta päästä lähelle.

Samana iltana päätimme aloittaa unikoulun ja lopettaa yösyötöt. Imetin, nostin lapsen sänkyyn, annoin sille kerran tutin ja se nukkui koko yö heräten kolme kertaa yön aikana ja ottaen aina tutin suuhunsa. Käsittämätöntä. Siinä kävi juuri niin kuin ajattelinkin. Rakas poikani on niin suoraviivainen, että hän joko syö tai ei syö, joten hänen kohdallaan ei voinut edes ajatella, että syöttöjä olisi tiputettu yksi kerrallaan pois tms. Näinkö helppoa tämä on? Toisena iltana lapsen nukahtamiseen meni tyypillinen puoli tuntia ja noudatimme iltanukutuksessa pistäytymistekniikkaa. Lasta ei nostettu sängystä, mutta kun itku yltyi, huoneessa pistäydyttiin nopeasti ja vähäeleisesti tasaisin väliajoin, rauhoiteltiin lasta sanoin, annettiin tutti, korjattiin ehkä asentoa ja lähdettiin pois. Pistäytymisiä tehdään niin monta kuin tarve vaatii, mutta pyritään siihen, ettei lasta ei nosteta sängystä. Lapsi nukahti vähän välillä itkasten (ihme). Meni kaksi tuntia, lapsi heräsi ja sitten alkoi huutokonsertti. Yöllä kaikki on jotenkin erilaista, minusta lapsi huusi sydäntä raastavasti ja miehen mielestä ei edes henkensä kaupalla. Sylitellen, taputellen ja sanoin rauhoitellen lapsi nukahti 40 minuutin kuluttua uudestaan, otti vielä hörpyt vettä nokkamukista ja se oli siinä. Otti yöllä pari kertaa tutin ja nukkui aamuun asti. Minä tärisin ja tuntui, kuin sydämeni olisi revitty rinnasta ulos. Onneksi mies ei helposti säikähdä, vaan pysyi rauhallisena ja turvallisena. Viidestä kuuteen valvoin ja tuijotin lasta sängyssä, että hengittääkö se varmasti. Seuraavaksi yöksi kiipesin yläkertaan ja siellä olen nyt reilun viikon nukkunut. Huutoyön jälkeen lasta ei itse asiassa ole tarvinnut nostaa öisin sängystä, vaan hän on rauhoittunut omaan sänkyynsä ilman itkua ja huutoa ja nukahtanut uudestaan. Tutti on nyt ollut kova sana ja sen lapsi tarvitsee yleensä aina nukahtaakseen. Lapsi heräilee öisin 1-5 kertaa, mutta meillä ei ole ollut tarvetta vierottaa tutista, vaan sen ojennamme, kun lapsi herää. (IHME se syö tuttia!) Välillä lapsi nukahtaa itse tai löytää itse tutin. Kerran lapsi on herännyt klo 5, itkenyt, venkoillut ja nukahtanut lopulta tunnin päästä uudestaan. Alku on lupaava. Reilun viikon sisällä lapsi on ottanut melkoisen harppauksen liikkumaan oppimisessa ja siihen suhteutettuna öisin menee kyllä hyvin. Minä olen viikon verran nukkunut enemmän kuin aikoihin, kun mies on hoitanut KAIKKI yöt. Olen kyllä onnellisessa asemassa. Lapsi laitetaan sänkyyn klo 21, koska yleensä se nukkuu 9 tuntia, ja maitoa saa vasta klo 6.00 aamulla. Toivon, että pystyn nukkumaan, eikä heräily ala vaivata, niin kuin usein voi käydä. Aamua kohti nukun selvästi levottomammin ja heräilen. Yläkerrassa olen kuitenkin nukkunut siinä mielessä hyvin, ettei sinne kuulu lapsen ääni.

Meidän kohdalla yösyöttöjen lopettaminen näytti osuvan oikeaan aikaan. Lapsi ei näytä olevan moksiskaan yösyöttöjen lopettamisesta. Iltaisin se jopa odottaa, että isi tulee, antaa tutin ja toivottaa hyvää yötä. Kiinteiden määrät päivisin ovat lisääntyneet ja lapsi selvästi tankkaa aamulla ja illalla. Päivisin imetän niin paljon kuin kelpaa ja toivon, että voin jatkaa imetystä vielä hyvän aikaa. Yöimetykset pitävät tehokkaimmin yllä maitomäärää, mutta ainakin toistaiseksi minulla maito on riittänyt hyvin. Joka ilta käyn taskulampulla katsomassa, kuinka söpösti minun pieni vauvani nukkuu kuin toukka ja kiipeän sydän syrjälläni yläkertaan nukkumaan. Kyllä tämä on ollut niin paljon rankempaa äidille kuin lapselle. Ehkä kohta voin palata sängyn toiselle laidalle, mutten usko lapsen olevan valmis ottamaan tuttia yöllä minulta. Ainakaan vielä.

Jännä juttu

Jännä juttu.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se oppi oikean imuotteen.
Johan oli aikakin, voisi tuumata. Minä kuulun niihin, jotka olisivat voineet vuorotella miehen kanssa imetyksessä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Niin raskasta se alussa oli. Samalla kuitenkin huomasin, että imetys, joka oli pitkään kamalaa, olikin muuttunut matkan varrella ihanaksi. Niin ihanaksi ja rakkaaksi, että minua jo surettaa, että lapsi ei enää tarvitse minua niin paljon. Taidan olla hidas sopeutuja. Toisaalta on helpottavaa saada omaa vapautta takaisin.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se alkoi yhtäkkiä syömään tuttia. Se vain laittoi sen suuhunsa ja etenkin öisin se lutkuttaa sitä jopa onnellisena.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se alkoi nukkua päiväunia. Puen kaikki ulkovaatteet päälleni ja orientoidun kärsivällisyyttä vaativaan nukutukseen. Ja sitten. Työnnän vaunut ovesta ulos ja lapsi nukkuu. En uskonut tämänkään päivän koittavan.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se näyttää tykkäävän mennä iltaisin nukkumaan. Omaan sänkyyn.

Jos olen pitkään (ööö pari tuntia..) poissa kotoa, minulla tulee melkein kiire kotiin, ettei lapsi vain ehdi kasvaa liikaa poissaollessani.

Jännä juttu.

  

Maitobaari auki

Täysimetin 6 kuukautta. Kuuden kuukauden ikään mennessä olen antanut lapselleni vain raa'an porkkanan, jota hän on imeskellyt ja jolla hän hieronut kutisevia ikeniään.

Viikko sitten kylässä huomasin sanovani ääneen, kuinka olen imettänyt puoli vuotta, koska se on ollut niin helppoa. Häkellyin sanomisistani. Tämä imetyshomma on ollut kaikkea muuta kuin tissi vauvan suuhun ja menoksi. Enkä kyllä tajua, miten suustani pääsi sellainen rupisammakko, että se olisi ollut helppoa, sillä se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Imetyskipu, joka jonkin oppaan mukaan kestää muutamia päiviä, kesti lähes kolme kuukautta, sen jälkeen lapsen imuote alkoi olla inhimillinen. Maidon tasaantuminen kestää jonkin oppaan mukaan keskimäärin 6-7 viikkoa. No, se voi kestää myös noin kolme ja puoli kuukautta. Jonkin oppaan mukaan rintaraivareita esiintyy kausittain 3-4-kuukauden iässä, meillä ne alkoivat syntymästä ja kestivät kaksi kuukautta, jokaikinen ilta ja myös päivisin. Ja kyllä, minä olin se joka ensimmäisenä kotiyönä steriloi vauvan tuttipulloja keskellä yötä ja vauva karjui kuin hyeena toisessa huoneessa. On tullut opiskeltua suihkutisseistä ja rintakumeista ja tiehyttukoksista ja tissirasvoista ja rintapumpuista, joista minulla ei ollut pienentäkään aavistusta ennen vauvan syntymää. Nyt vauva on viikon oli puoli vuotta ja se on vedellyt pelkkää äidinmaitoa tuolla huonolla imuotteellaan puoli vuotta. Neuvolan tätikin tuumasi, että onhan tuo vauvan ylähuuli tosi pieni, kun kyselin, miten huuli voi edelleen kääntyä välillä sisäänpäin. No siihenkin on kyllä löytynyt syy, kun on opiskellut kaiken nettitiedon vaikkapa niistä suihkutisseistä. Näin jälkeenpäin en tajua, miten olen selvinnyt.

Olen imettänyt, koska maitoa on tullut. Olen imettänyt, koska lapsi on kuitenkin tullut tyytyväiseksi. Olen imettänyt, koska lapsi on kasvanut, pissavaippoja on tullut tasaisesti ja vaatekoot ovat jääneet pieniksi. Olen imettänyt, koska on todellä kätevää laittaa tissi lapsen suuhun keskellä yötä ennemmin kuin lähteä kolistelemaan keittiöön ja lämmittämään pulloa. Olen imettänyt, koska lapsi on rauhoittunut rinnalle ja se antaa minulle rauhan, kun katson lastani.

Olen nähnyt vaivaa. Olen tehnyt töitä. Mutta ei imettäminen tee kenestäkään hyvää äitiä tai imettämättä jättäminen huonoa äitiä. Ymmärrän täysin, miksi joku ei halua imettää. Imetys on ollut itkua, kipua, väsymystä, raivoa ja turhautumista. Mutta se on ollut myös iloa, naurua, hellyyttä, hassuttelua ja rauhaa. Se tulee niin iholla, että sitä on vaikea käsittää. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon tunteita imetys voi aiheuttaa. En liputa nyt sen puolesta, kuinka äidinmaito on lapselle parasta ravintoa. Uskon jokaisen äidin sen tietävän, mutta silti on monia tarinoita, miksi joku ei halua tai voi imettää. Pullolapset kasvavat ja ovat ihan yhtälailla onnellisia ja terveitä. Ja saavat ihan yhtälailla osakseen äidinrakkautta ja läheisyyttä.

Maitobaari on täällä edelleen auki tiuhaan, mutta kyllä tähänkin taloon nyt uusi järjestys on tulossa. Nimittäin nuo inhoamani soseet.

Olen imettänyt pitkään myös siksi, että saisin tätä soserumbaa ehkä lyhyemmäksi. Toivon kovasti, että yksivuotias söisi jo aika lailla kaikkea ja näiden sörsseleiden kanssa ei tarvitsisi niin kauan säätää. Viikko sitten aloimme maistella soseita ja nyt viikon harjoittelun jälkeen lapsi on suostunut aukaisemaan suunsa ensimmäisen kerran. Voisin siis myös todeta, että nostan hattua niille, jotka aloittavat nämä lusikkahommat jo aikaisemmin. Viitseliäisyyttä vaatii tämäkin.