Tik, tak, tik, tak...

Yhdessä koossa. Uskomatonta.

Päivät joulusta uuteen vuoteeen ovat olleet p i t k i ä. Pötsi on pinkeä kuin pingispallo ja mieli kireä kuin viulunkieli. Paras joululahja on ollut kylässä olleet appivanhemmat ja sukulaiset, joiden ansiosta olen saanut nukkua ja ajoittain vetäytyä omaan pieneen maailmaani.

Tiedän, mitä on takana. En tiedä, mitä on edessä.

Siitä huolimatta - tervetuloa uusi vuosi, myös sinua on odotettu!

Ompeluksia

Joululomalla olen lähinnä nukkunut. Marras-joulukuun vaihteessa sain jotain ommeltua.

3-vuotislahjaksi toiselle tyttöselle tunika ja
 kummitytölle jouluksi hame ja paita.
Paidat OB 4/2014, Autumn Forest 104cm muokkauksin,
kellohame samasta lehdestä.

3-vee kummipojalle jouluksi fleecetakki.
OB 1/2015, Crocodile-huppari 104cm muokkauksin.

Toinen samanmoinen 3-vuotissynttärilahjaksi kummitytölle.

Juniorille perustrikoota, poikkeuksellisesti paljon sinistä.
Luottokaavalla OB 4/2014, Autumn Forest 92cm. 

On tuon netti kyllä kätevä. Kaikenmoista sieltä voi oppia, kun ohjeetkin löytyy usein kuvallisina. Kietaisubodeja (OB 6/2013, koot 50-62cm) olen ommellut useampia ja osa on mennyt jo lahjaksi eteenpäin. Meillekin pari bodya onneksi jäi. Yhteen kokeilin kääntöhihoja. Siitä löytyi nimittäin mainio kuvallinen ohje.  Ottobren kaava oli vain niin iso, että olisin saanut tehdä kaavamuokkaukset vieläkin pienempään kokoon.

Joitakin lahjaksi.

Muutama kotiin.
Noshin kameroista puuttuu vielä nepparit.

Sopivasti saa jämätilkut käyttöön.

Ne kääntöhihat

Merinovillasetti 50-56cm. 

 Vaippavillahousut takaa.
Löysin hyvän trikoohousun kaavan,
 jossa etukappale on yhdestä kappaleesta ja takakappaleessa on kiila tilaa antamassa.
OB 1/2012, Little Houses, muistaakseni lahkeita pidensin.
Oli aikamoista aivojumppaa saada housuista kaksinkertaiset ja käännettävät! 

Tilasin aikoja sitten Karnaluksilta metrivetoketjua, johon lukot pitikin ujuttaa itse. Ai miten? No onneksi joku muu oli pähkäillyt samaa. Isimiehen suosiollisella avustuksella saatiin lukot paikoilleen. Toisin sanoen isimies sai, minulla ei riittänyt kärsivällisyys. Vetoketjua kaipaili nimittäin villahaalari, joka jäänee viimeiseksi ompelutyöksi ennen vauvan syntymää...

OB 6/2015, Bunny 56cm

Tuijottelin pukua polleana kokonaisen illan, koska se onnistui niin hyvin. Lukuunottamatta sitä, että vetoketjun suojapala piti ommella kolme kertaa. Toisen kerran jälkeen tajusin jälleen googlata ohjeen, kun alkoi hermo mennä. Voi pojat, kun tulikin siisti tällä ohjeella!

Myös vetoketjun toisen päähän pykäsin suojalapun.

Sanoin isimiehelle, että sydämeni itkee verta, mikäli vauva ei mahdu villapukuun, mutta isimies lohdutti, että todennäköisesti tyyppi häviää siihen aluksi.

Isimiehen entisöintihommia

Isimies aloitti puolitoista vuotta sitten entisöintiharrastuksen kansalaisopiston kautta. Näitä on puuhasteltu pikku hiljaa jaksamisen ja muiden hommien ohessa.

Puutuolit

Ostettiin kolme vuotta sitten Tori.fi:n kautta kaksi lenuavaa puutuolia. 50 euroa kahdesta heikkokuntoisesta tuolista oli sopiva hinta. Viime vuonna tuolipari pääsi käsittelyyn, kun Isimies aloitti kansalaisopistolla entisöintiharrastuksen. Kurssilla selvisi, että kyseessä on kaksi jugend-tyylistä koivusta tehtyä talonpoikaistuolia, todennäköisesti 1920-1930 luvulta. Molempia tuoleja oli aikanaan korjattu nauloilla ja ruuveilla, jotka olivat rikkoneet tuoleja entisestään. Puutuolin pitää päästä elämään ja siksi naulat sopivat rakenteeseen huonosti. Molemmat tuolit piti purkaa osiin. Palasina oli helpompaa liimata tuolin osien halkeamat sekä poistaa vanhat maalikerrokset. Maalikerros lähti parhaiten puukolla rapsuttamalla ja lopuksi tuolit hiottiin. Tuoleja oli käytetty myös remonttihommissa, mistä kertoi muutamat sahan jäljet ja maaliläikät. Sahan jäljet ja naulojen kuopat saatiin pois puukitillä. Vanhojen maalikerrosten alta löytyi tuolin alkuperäinen tumma pähkinänsävyinen petsaus, joka päätettiin palauttaa. Petsauksen suojaksi laitettiin viisi kerrosta sellakkaa.

Tuolin selkäosa osina.

Vasemmalla tuoli korjattuna, mutta käsittelyä odottamassa.
Oikealla näkyy hieman toista tuolia hankintakunnossaan.

Oikealla oleva tuoli on petsattuna, mutta odottaa lakkausta.
Vasemman puoleinen tuoli valmiina.

Molemmat tuolit päätyivät yläkerran makkariin.

Paripulpetti

Isimiehen iltaharrastuksiin kuuluu vanhojen huonekalujen selailu eri foorumeilla netissä. Paripulpettia oli jo kateltu hetken aikaa ja hinnatkin oli aika hyvin selvillä. Ainoastaan alkuperäiskuntoisten hintoja on vaikea arvioida, koska niitä on tosi vähän tarjolla. Valkoiseksi entisöidyt, hyväkuntoiset paripulpetit liikkuvat noin 150+ euron hinnoissa; vanhoilla kirkkailla lattiamaaleilla maalatut pulpetit liikkuvat noin satasen kieppeillä kunnosta riippuen. Jonkun verran tarjolla on myös kunnostettuja, heleillä väreillä maalattuja pulpetteja.

Meillä kävi hyvä tuuri, sillä tämä yksilö löytyi paikalliselta nettikirppikseltä. Alun perin pulpetti oli ostettu paikallisen kyläkoulun jäämistön huutokaupasta. Meitä edeltävä omistaja oli ajatellut kunnostaa sen omille lapsilleen ja pulpettia oli alettu entisöidä 20 vuotta sitten. Maalit oli skrapattu pois kansi- ja istuinlevyistä ja sen jälkeen pulpetti oli seissyt lämpimässä varastossa odottamassa uutta maalipintaa. Parikymmentä vuotta se oli siellä odottanut, lapsetkin olivat kasvaneet isoiksi ja niin pulpetti alkoi etsiä uutta kotia. Meille se saapui erittäin hyväkuntoisena alle satasella. 

Entisöintiprojektina tämä oli helppo, koska raskas pohjatyö oli tehty ja isimiehelle jäi tehtäväksi enää hiominen ja pintakäsittely. Koska jalkaosat olivat kauniisti patinoituneet, ei niille nähty tarpeelliseksi tehdä mitään. Koska pulpetti on hankittu Juniorille piirrustuspöydäksi, päätettiin sen kuluvat osat pintakäsitellä Osmo Color -puuvahalla. Pulpetin kansilevy on koivua ja hiottuna se oli hyvin paljon vaaleampi kuin pulpetin muut osat, joten vahan väri valittiin patinoituja osia vastaavaksi. Vahan väri on pähkinä. 

Pulpetti hankintakunnossaan

Pulpetti heti vahauksen jälkeen kuivumassa

Pulpetti löysi paikkansa keittiöstä.
Lukuisista varoituksista ja demonstraatioista huolimatta
sormet jäivät kannen väliin jo ensimmäisenä iltana.
Toki sen jälkeen kannen kopsuttelun kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.
Tätä nykyä pulpetti on yksi Juniorin lempipaikoista
ja pulpetin päälle Juniori on kasannut erinäisiä tärkeitä tavaroitaan.

Puusohva

Seuraavaksi etsintälistalle valikoitui puusohva, joka sopisi aittaan. Vaatimuksena oli se, että sohvassa on kansilevy ja että sohvassa pystyisi ehkä nukkumaan. Jälleen varsin kelpoyksilö löytyi Tori.fi:n kautta ja ihan omalta paikkakunnalta. Hankintahinta oli sohvan kuntoon nähden hieman korkea, mutta tyyliltään sohva oli sopiva ja sitä ei tarvinnut hakea kaukaa.

Tämän sohvan hauska yksityiskohta oli se, että toisessa käsinojassa oli säilytetty veneen perämoottoria, minkä seurauksena käsinoja oli pitänyt jossain vaiheessa uusia ja siksi se on erivärinen kuin muu sohva. Sohvasta näkee, että se on ollut aikoinaan kovassa käytössä ja jossain vaiheessa se on siirretty huilimaan tarpeettomana navetan ylisille.

Alkuperäisessä asussa sohva on ootrattu poltetun umbran sävyiseksi, myöhemmin sohva on maalattu lattiamaaleilla ensin turkoosiksi ja sitten harmaaksi. Tällä hetkellä maalit on skrapattu ja isimies on päässyt hiontahommiin. Sohvan kuusipuisen kansilevyn tukipuut ovat menneet jossain vaiheessa halki ja ne on korvattu mäntylaudoilla, jotka on kaiken lisäksi kiinnitetty liian pitkillä kipsilevyruuveilla. Vanhat tukipuut korvataan uusilla, jotka valmistetaan vanhasta kuusilaudasta.

Sohva hankintakuntoisena 

Sohva levitettynä

Selkänojan koristeita

Käsinojan koristeita

Skrapaus melkein valmis

Astetta retrompaa unta

Isimies tuli surulliseksi, kun yksi hänen lempparitäkkipusseistaan (toim.huom. täkkipussi = pussilakana) alkoi ratketa saumoista ja vähän muualtakin. Ilmoitin, että tätä ei kyllä rakas mieheni pysty enää mitenkään korjaamaan. Ehdotin, josko täkkipussin voisi saksia palasiksi ja ommella siitä junioriversion Juniorille. Isältä pojalle, ajatus hyväksytty. Vihreä on vanhaa Marimekkoa ja napakassa kunnossa edelleen. Lankasuoraan kun revin uudet kappaleet, niin sain kaksi täysin samankokoista. Ei ollut venynyt eikä vanunut mihinkään. Uskomatonta. 

Niinpä kaivoin muutkin aarteet kaapista. Sininen on pikkuveljeni vanha lemppari, pumpulinpehmeä ja epäilen, että siitä voi jalat mennä läpi, jos kovasti pyörii. Kuskasin sen kerran kotoaa, koska epäilen, ettei se täytä enää pikkuveljen ja hänen vaimokkeen lakanastandardeja. Keltainen löytyi erään kerran mummulan autotallista ja se on muuttanut jo pari muuttoa odottaen sopivaa käyttöhetkeä. Tämä pariskunta kun nukkuu yhden ison peiton alla, ovat nuo yksöistäkkipussit jääneet lähinnä vierasvaraksi.

Vihreä ja sininen valmistuivat jo. Nähtäväksi jää tuleeko tuo keltainenkin Juniorille vai tuleeko siitä täkkipussi pienemmässä koossa seuraavalle tirriäiselle.

Nainen, raskaus ja autolla ajamisen jalo taito

Tiistai-iltana suuntasin Tampereelle niihin ainoisiin pikkujouluihin, jotka tärkeysjärjestyksessään pääsivät kalenteriini. Ajattelin kyllä, että mitähän tästäkin tulee, kun tuntuu, et maha roikkuu polvissa ja vauva tunkee läpi mahasta oikealta ja vasemmalta. No viimeinen meno ennen joulua. Ihana päästä syömään rauhassa hyvään ravintolaan ystäväporukalla. Oli lapsenvahti ja kaikki.

Noin 200 metriä ennen määränpäätä, viimeisissä liikennevaloissa, vauva otti mahassa vauhtia, ponkaisi kaikella voimallaan ja survoi päänsä jonnekin, minne sitä ei olisi kannattanut survoa. En tiedä, mitä tapahtui, huomasin vain, että en ehdi jarruttaa ajoissa. Tumps. Kuinka ollakaan. Ajoin edellä olevan auton perään.

Kirosin. Kirosin kuin pieni piru ja ajattelin, että alan ulvoa juuri tässä ja nyt. Nousin pallomahani kanssa autosta ja yritin näyttää mahdollisimman vähän säälittävältä ja mahdollisimman paljon täysjärkiseltä.

Vastassani oli ystävällinen mies, jolle kerroin, että näin kävi. Ei mitään mahkuja, että olisin ehtinyt tehdä mitään. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään. Kuulin tarinan heidän pienestä pojastaan ja sain osakseni ehkä liikaakin myötätuntoa. Ainakin äärimmäisen kohteliasta ja asiallista kohtelua.

Jatkoin matkaa ja auto parkkiin. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että autoon tuli lommo ja vakuutusmaksut nousee. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. TAAS. Isimiehellä oli tietysti jotain työjuttuja ja soitin panikkipuhelun ystävälle. Hädässä ystävä tunnetaan. Pienen painostuksen seurauksena sai hän minut vakuuttuneeksi, että mutka äitiyspolilla ei olisi hullumpi ratkaisu. Ja autonkin voi kuulemma korjata, se ei ole vakavaa. Sinnikkäistä vastamutinoistani huolimatta starttasi hän autonsa ja ajoi yli 50 kilometria tullakseeni seurakseni, etten vain jätä menemättä. Aina välillä ihmettelen, mistä ympärilleni on siunaantunut tällaisia ystäviä. Sillä aikaa suuntasin ravintolaan, ehdin syödä oman pääruokani (oli muuten taivaallista) muiden nauttiessa alkuruokaa, sitten jätin muut juhlistamaan joulua ja suuntasin ystäväni kanssa äitiyspolille.

En muista, vetäisikö turvavyö. Minusta se ei edes vetäissyt, koska edessä oleva auto oli jo pysähtynyt liikennevaloihin ja olin valumassa sen perään jonoon maksimissaan 10km/h vauhdilla. Vauvasta otettiin sykkeet ja sen jälkeen lääkäri ultrasi. Reilun kolmen tunnin reissu odotuksineen ja aikaa vaihtaa ystävän kanssa rauhassa kuulumisia kerrankin ilman lapsia. Paikka ei tietysti ollut otollisin, mutta meni se niinkin. Vauvan sykkeet hyvät ja ultrassa ei mitään poikkeavaa. Kellon lähestyessä yhtätoista järkytyskin alkoi muuttua väsymyksen myötä helpotukseksi ja asteen verran nauruhysterian puolelle. Jotenkin koko tilanne oli vain niin absurdi.

Niin TAAS. Edellisen kerran kolaroin meidän auton ollesssani raskaana ihan viimeisillä viikoilla. Onnistuin peruuttamaan koulun pihalla rehtorin autoon, joka tietysti oli kallein auto koko parkkipaikalla. Kyllä, minulla oli vaikeuksia selittää isimiehelle, miten en erottanut mustaa autoa valkoisesta taustasta. Silloin syy oli kyllä ihan kokonaan minun. 20 päivää kolaroinnista syntyi Juniori. Tällä samalla kaavalla laskettuna kakkonen syntyy 4.1. Jäämme seuraamaan tilannetta. Mielenkiintoista oli myös se, että saman päivän aikana toinen lääkäri toteaa, että lapsi on tosi pieni ja toinen, että vähän viikkojaan isompi. Minä en usko kumpaakaan. Ainoa, mistä he olivat samaa mieltä oli se, että lapsivettä on tavallista vähemmän. Tämä selittää sen, että lapsen liikkeet tuntuvat todella selvästi. Sen uskon minäkin. Tai ainakin lapsella on luiset kantapäät ja kova pää.

Raskaana olevan naisen epäloogisesta ajatuksenjuoksusta kertonee se, että olin koko illan huolestuneempi autosta kuin vauvasta. Selvästi se on mielen keino suojata itseään joltain, mikä tuntuisi vielä kamalammalta. Totuus on kuitenkin sen, että raskaana ollessani olen onnistunut ryssimään ihan totaalisesti meidän liikennevakuutuksen bonukset. Kahdesti. Pääasia on tietysti, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Mutta silti.

Kyllä se vaan niin on, että raskaana oleva nainen on maailman epäluotettavin olento. Ja tämä ei ole mikään läppä. Sen huomaa jokainen mies viimeistään siinä vaiheessa kun kyseesä on oma vaimo. Ja minä en niin aja enää autolla ennen synnytystä.

Suklaacappucinoa ja tonttuhommia

Juniorihan on siis ihan vakuuttunut, että joulumerkissä oleva tonttu on äiti. Näin nopeastiko se totuus tulee ilmi? mietin minä. Kääks.

Hörppy kuumaa ja täytynee ottaa Muumimamma avuksi, että se vuosisadan influenssa hyppäisi jostain käsittämättömästä syystä minun ylitseni. Nyt ei kyllä niin ehtis sairastaa. Terveisiä vaan Kokkolaan tummulle, joka puolestaan potee Juniorin jälkeensä jättämää varsinaista kaatoflunssaa.. Oli varmaan tosi kiva kun käytiin!

Vika lääkärineuvola tsekattu ja syy väsymykseenkin selvisi, kun hemoglobiini on ottanut laskusuunnan. Vauva on myös erittäin hyvin lähtökuopissaan. Jopa liiankin hyvin, jos minulta kysytään. Minulta ei kysytä, mutta lääkäritäti ehdotti kyllä, jos rouva hieman alkais himmailla, kun aika pieneltä vaikuttaa tyyppi vatsassa. No minähän himmailen ja alan kääriä näitä meidän perheen joulumuistamisia postiin!

Väsymystä ja vielä vähän väsymystä

Se on melkein täällä. Nimittäin joulustressi.

Päätin aloittaa ajoissa ne vähäiset jouluvalmistelut, mitä olin suunnitellut eli toisien sanoen ompelut ja kummilasten joululahjat. Sitten kävikin toisin. Erään kerran kun suuntasimme avoimeen päiväkotiin, joka on kuulunut arkeemme enemmän tai vähemmän kuluneen puolentoista vuoden aikana, kuulinkin, että kunta lopettaa toiminnan joulun jälkeen säästösyistä. En taas tajua ollenkaan tätä kunnallista päätöksentekoa, kun valmisteilla olevia asioita ei infota etukäteen ollenkaan ja työntekijöillekin sanotaan, ettei saa kertoa, kun ei ole varmaa ja sitten vaan odotellaan, että asia kaikessa hiljaisuudessa valmistellaan. No tietysti, jos olisi lukenut kunnan tulevan vuoden taloussuunnitelman marraskuun alussa, olisi sen löytänyt sieltä sivulta 38. Mutta jos ei ehdi lukea edes päivän lehteä, niin tutustuminen taloussuunnitelmaan on utopiaa. Haluaisin niin nähdä kotiäidin, joka käyttää päiväkahviaikansa lukemalla budjettisuunnitelmia. Selvästi minä en ainakaan kuulu heihin. Kiukustuin. Avoin päiväkoti oli nimittäin edellisen kerran tauolla silloin kun Juniori syntyi. Olisin niin tarvinnut sitä silloin.

Sitten menikin viikkoa toista, kun piti hieman palautella mieliin tuota kunnallista päätöksentekoa ja alkaa tutustua noihin valtuuston ja hallituksen ja lautakuntien ja mitä-näitä-nyt-on -pöytäkirjoihin.   Tällaisilla äitiydyn pehmentämillä aivoilla se vei oman aikansa. Olisi tietysti ollut myös hyödyllistä ottaa yhteyttä johonkin kunnallispoliitikkoon, mutta jos ei tunne ketään ei tunne ketään. Mutta niin vain saimme äitijoukolla älähdettyä ja toivon mukaan keskustelua syntyi sen verran, että painostus auttoi. Ehkä, ehkä toiminta jatkunee kevään aikana jossain vaiheessa. Toivottavasti. Jäämme odottamaan. Mutta todettava silti, että kyllä tuollaine perinteinen paperinen paikallislehti sitten voi edelleeen olla tehokas informaatiokanava ja keskustelun herättelijä.

Olin tosi väsynyt, kun suuntasimme vajaaksi viikoksi Juniorin kanssa Kokkolaan mummulaan ja ajattelin, että onneksi saan muuta ajateltavaa ja hieman lepoa. No sainhan sitä muuta ajateltavaa, kun heti ensimmäisenä päivänä Juniori tuli kuumeeseen, eikä mihinkään sellaiseen no sillä on vähän lämpöä varmaan, vaan sellaiseen lapsi on vetelä kuin makarooni-kuumeeseen. Koko reissun ajan olimme sisällä, ei päästy minnekään eikä käyty missään. Hyvästi myös hyvät yöunet. Onneksi oli kuitenkin apukäsiä. Mutta kun kotiin päästiin, niin korkeassa kuumeessa oli myös isimies, joten kotona sitten olikin kaksi kuumeista miestä. Toinen niistä tosin alkoi osoittaa hyvin paljon virkeyden merkkejä ja keksi kaikki töllöntyöt, kun kuume vähänkin laski. Kun ei viikkoon pääse ulos, niin kyllä tuntuu siltä, että seinät kaatuu.

Yhtäkkiä huomaan, että ehkä noin kolme viikkoa on kulunut, joulupakettien viimeinen lähetyspäivämäärä lähestyy ja ehkä noin ei-mitään on valmiina. Joten kips, kaps kauppaan. Sen lisäksi, että olen väsyneempää väsyneempi, alan olla aika raskaana. Maha on yötä päivää ihan kivikova ja elämä on yhtä pitkää supistusta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kuluneen viikon aikana olen saanut riesakseni hemmetinmoiset kivut nivusissa, mikä ilmeisesti johtuu lantion löystymisestä. Kävellessä tuntuu kuin jalat irtoaisivat nivusista. Öisin kylkeä ei voi kääntää vahingossa vaan se vaatii jotain valtamerilaivan käännöstä muistuttavan operaation, jossa koko sänky heiluu. En tajua, miten näin söpö ja pieni maha voi olla näin kipeä. Painoa kun on tullut ehkä kuusi kiloa. Viime neuvolassa paino oli jopa laskenut (en tajua) ja mahakin sai moitteita pienuudestaan kun se ei kuulemma kasva tarpeeksi.

Vai pitäisikö sittenkin sanoa, että se on melkein täällä. Nimittäin raskausstressi.

Neljä viikkoa. Jaksaa, jaksaa. Olin niin toivonut, että päästäisiin seuraavan vuoden puolella ja nyt tuntuu, ettei sinne asti ikinä jaksa. Silti. Älä synny vielä.

Poikani ja Otto

-  Otto, hymnäiletkö sinä?
- Kyllä minä hymnäilen, Elli. Mä hymnään hymnin Ellistä, Tomista - ystävistä mun, parhaista omista.

Jostain syystä lapsi on täysin rakastunut lauantaiaamuna Pikku Kakkosesta tulevaan Dinotassuihin ja Ottoon. Otto on harkitseva ja hieman filosofinen dinosaurus, joka puhuu ajoittain runomitassa. Hänen parhaat ystävänsä ovat Elli, joka on hieman määräilevä ja tarmokas dino sekä Tomi, joka puhuu vain omaa epämääräistä mutinakieltään. Jostain syystä Juniori on suunnattoman viehtynyt nimenomaan siihen jaksoon, jossa Otto, Elli ja Tomi hyppivät pomppusienellä ja Otto joutuu puuhun. Sitten tulee iso dinosaurus, joka syö pomppusienen ja ytsävyksillä on vaikeuksia saada sieni takaisin ja Otto alas puusta. Sitä jaksoa on katsottu lu-ke-mat-to-mi-a kertoja.

Lauantaiaamuna Juniorin pieni maailmanjärjestys kokee hetkellisen romahtamisen, sillä jakso poistuu Areenasta. Ja ei, Dinotassuja ei ole olemassa DVD:nä eikä minään muunakaan tallenteena. Ainakaan en ole löytänyt. Sarja löytyi sattumalta, eikä sitä  harmillisesti ole tullut tallennettua. Mikään muu lastenohjelma tai piirretty ei Juniroia oikeastaan kiinnosta. Koska Juniori on ollut myös viikon kipeänä, on Dinotassuja - toisin sanoen niitä kahta jaksoa, jotka Areenassa ovat olleet - on katsottu uudestaan ja uudestaan. Kunnes äiti ei enää kestänyt. Niin siirryimme Youtuben tarjontaan ja aloimme katsoa jaksoja englanniksi ja venäjäksi, minkä seurauksena eräänä aamuna lapsi alkoi höpöttää aamupalalla jotain ihan siansaksaa.

Eikös kaikki hyvät vanhemmat anna lapsilleen kielikylpyjä?

Onneksi huomenna kuitenkin tulee uusi jakso ja toivon mukaan hyvä sellainen. Onneksi lapselle jää serkkupojan tuliaisina tuomat muovidinot. Oli vissin ihan Biltemasta löytynyt...

Saanko esitellä:
Vasemmalla on "ito" eli iso, joka syö pomppusienen.
Keskellä on "Otto", joka ei ole Otto, mutta on samanvärinen kuin Otto. Oikea Otto on hukassa.
Oikealla on samanvärinen dino kuin Elli, mutta se ei ole niin kiinnostava.

Mitä vauva tarvitsee?

Sitäpä sitä miettii moni esikoistaan odottava. Kaupat pullistelevat vauvakrääsää ja nyykkarivanhemmat yritetään saada vakuuttuneiksi, kuinka vauvasi ei selviä ilman sitä ja tätä hilavitkutinta. 

Oikeasti vauva ei tarvitse juuri mitään tavaraa.

Vauva tarvitsee vaippoja ja epämääräisen kasan vaatteita.

Jonkun sortin rattaat on kätevät ja turvakaukaloon kannattaa kyllä panostaa etenkin, jos liikkuu paljon autolla tai pitkiä matkoja.

Sitten jos oikein hifistellä alkaa, niin edellisellä kerralla meillä villavaatteet oli aika pop. Lahjaksi saadusta Ruskovillan villasilkkisestä kypärälakista muodostui vauvan turvalakki ja myöhemmin nettikirpprilta löytämäni Ruskovillan unipussi oli ehdoton öiden rauhoittaja. Myös lahjaksi saatu Weledan vaipparasva osoittautui ihmetehokkaaksi aineeksi. Lainaan saatua Baby Björnin sitteriä ei turhaan kehuttu toimivaksi, vaikkei sekään mikään vauva-ajan välttämättömyys ollut, olisi se vauva keikkunut varmaan jossain muussakin sitterissä sen minkä keikkui. Isimies muistaa oikeastaan vain räkäimurin ja nenäsuihkeen, ylläri! :D 

Meidän arjen kriittisimmät helpottajat taisivat kuitenkin olla työkaverin kautta kirpparilta kotitutunut trikoinen kantoliina, kantoliinalainaamosta lainassa ollut kantoreppu, pikkuserkulta lainassa ollut kapalointiliina ja isimiehen koulusta lainaama jumppapallo. Päivittäin käytössä ovat olleet radiopuhelimet itkareina, koska lapsi nukkuu edelleen sitkeästi päiväunet ulkona. 

Ja näissäkin tavaroissa toisen tarpeellinen on toisen turhake.

Mutta oikeasti.

Vauva tarvitsee vain vaippoja ja epämääräisen kasan vaatteita.

Nyt kun kaivoin Juniorin vauvakamat kaapista totesin, ettei meidän uusi vauva taida tarvita mitään. Se ei oikeasti tarvitse mitään. Osan vaatteista olen lahjoittanut eteenpäin, osan myynyt ja vaikka nyt lähtee taas uusi satsi uuteen kotiin, niin epäilen, ettei tämä vauva siltikään ehdi käyttää näitä kaikkia vaatteita.

Mitä äiti tarvitsee?

Kaivoin esille taas vesipullon, jonka rakas mieheni minulle edellisellä kierroksella hommasi. Siinä vesi pysyi viileänä ja se oli minulla aina mukana. Se oli huippu arjen helpottaja, koska imettäessä oli jano. Aina. Mikäli äidillä maitolaitos vain paisuus ja paisuu, suosittelen myös oikeasti hyviä imetysliivejä, eikä mitään henkkamaukkarimpuloita.

Mutta jos unohdetaan kaikki rintapumppu-, vältä-raskausarvet-öljy- ja pukama-asiat, ei äiti tarvitse muuta kuin
1. unta
2. ruokaa
3. vertaistukea
4. toisinaan hieman auttavia käsiä

Tällä kierroksella ajattelin olla kaukaa viisas ja tehdä pakkaseen ruokaa valmiiksi.

ps. Niin ja Peltoritkin olis ollu kyllä jossain vaiheessa aika kätevät.

Tiedättekö te...

... kumpi se on?
- Ai mikä?
- No se vauva?
- Aah, juu ei tiedetä.

Rakenneultra joskus kauan sitten ei ihan kohtaamisten suhteen mennyt putkeen. Maalaiset lähtivät kaupunkiin, eivät tajunneet joutuvansa aamuruuhkaan, olivat myöhässä 7 minuuttia, eivät ilmoittautuneet oikeassa kerroksessa, mistä johtuen eivät päässeet oikeaan huoneeseen (en tajua miksi, jos aikaa on varattu 40 minuuttia), eikä asiakastietoja kuulemma löytynyt viereisen huoneen koneelta (mikä oli vielä erikoisempaa tässä maailmanajassa) ja kun kätilön mielestä äiti laski housujaankin mahan päältä väärällä tavalla, olin kerta kaikkiaan pimahtaa ennen kuin olimme edes alkuun päässeet. Pitkän paapatuksen jälkeen siitä, kuinka koko päivän aikataulut nyt kusevat teidän takia ja ihmiset tulevat tänne kesken työpäivän tiukalla aikataululla, olisin todellakin lähtenyt kotia ja tullut toisen kerran uudestaan, ellemme olisi ajaneet ultraan noin 40 kilsaa, ellei lapselle olisi sovittu lapsenvahtia ja ellei isimiehen töihin olisi sovittu, että hän tulee myöhästymään. Mitään armoa emme saaneet edes pahoittelumme jälkeen eikä siitä, kun kerrroimme, että viime kerralla oli kyllä ajat ihan aamupäivästä jo myöhässä, meidänkin aika yli 40 minuuttia.  Että eiköhän tästä nyt selvitä. No ei meinattu selvitä. Ja on kuulemma tosi harvinaista, että ajat ovat niin paljon myöhässä. Mahdoinkohan edes muistaa oikein.

Mutta ei selvinnyt myöskään kumpi siellä köllii. No ei tämä nyt pojan merkkejä näytä, mutta on kyllä niin kasassa, että olisiko epäselvä tyttö. Vähän hitaampikin kyllä tajuaa, että jos lapsi on jalat läjässä ja kädet jalkojen välissä, niin se voi olla ihan yhtä hyvin epäselvä poika. Ei selvinnyt siis, jos minulta kysytään. Ennen ultraa minulle ei ollut väliä, isimiestä asia kiinnosti. Kun lähdimme, minua jäi vaivaamaan ja isimies oli asian suhteen ihan ok. Tupisin hormonihuuruissani automatkalla, että se on varmaan poika ja se kätilö yritti vain jymäyttää meitä, kun kerran myöhästyttiin. Murjotin ultran jälkeen varmaan viikon ja uhkasin lähettää kiukkuista asiakaspalautetta, kunnes kuulin neuvolassa, että sitä samaa palvelua jokainen siltä kätilöltä saa. Herää kysymys, miksi sellainen ihminen toimii sellaisessa ammatissa, jos empatikyky on täysin nolla, ja kun tietää, että sinne saapuvat tulevat vanhemmat (äidit) ovat muutenkin herkällä mielellä. Päätin jättää naisen murjottamaan omaa kurjuuttaan ja mikäli joskusjoskusjoskus hairahdun asioimaan siellä uudestaan, taidan vaatia eri kätilön. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi en ollut matkassa esikoinen masussa ja kaikki oli kunnossa.

Juniorin vauvakamat ovat olleet tuolla kaapeissa jollain logiikalla sullottuna. Ne ovat siellä odottaneet läpikäymistä. Ja odottaneet. Ja odottaneet. En ole saanut käytyä niitä läpi, koska en tiedä, tuleeko tyttö vai poika. Näinkö sukupuolirajoittunut olen? Isimies on vakuuttunut, että tämä on tyttö ja minä olen vakuuttunut vain siitä, että tällä menolla lapsi syntyy vasemman jalan kautta, sillä siihen malliin se tällä hetkellä ryskyttää vasempaan nivuseen. Olisin kyllä kovasti tahtonut tietää, kumpi siellä on. Se ei ole tärkeää, mutta toisaalta tarve tietää on kuin jokin primitiivinen tunne, joka toisilla on vahvana puolesta ja toisilla vastaan. Ja juu, tiedän senkin, ettei se ole aina varmaa.

Edellisellä kierroksella olin iloinen, että Suomessa jaetaan äitiyspakkaus, kun en vain jaksanut hankkia vauvalle oikeastaan mitään. Aika vain meni ja työtkin veivät mukanaan. Onneksi saimme aika hyvin kaikkea käytettynä ja lahjana, ja lopulta tavaraa oli enemmän kuin tarvimme. Nyt alkaa viikon päästä äitiysloma ja tadaa, eka erä pikkuvaatteita on kaapissa! Olen kerrankin ajoissa! Viimeksi tässä vaiheessa en ollut edes aloittanut mitään!

Mutta niin. Laitoin kauniisti samaan pinoon vähän kaikenlaista. Aika neutraalisti tuo edellinenkin sankari on taidettu pukea. Jos nyt niin voi sanoa. Ja sitäkin kyllä luultiin joskus tytöksi (kertokaa, miten se on mahdollista uimahallissa lapsen ollessa ilman vaatteita ja ihan on kyllä pojan tuntomerkit) muistelee äiti, jota puolestaan luultiin pienenä pojaksi, koska sen äiti oli ostanut sille mustan toppahaalarin.

Lunta, unta ja kangasvaltakunta

Anoppi iski varsinaiseen kultasuoneen. Hän tietää, etten tahdo mitään synttärilahjoja, kun talo hukkuu tavaraan muutenkin. Joten varovasti hän ehdotti, voisiko hän ostaa minulle kangasta. Kaiken lisäksi hän lähetti ukin melkein viikoksi lapsenvahdiksi, että voin ommella. Olin pakahtua liikutuksesta, kun tällainen tarjous lyötiin pöytään. Sain viikon aikana ommeltua kolme vauvalahjaa, kaksi synttärilahjaa, yhden joululahjana ja Juniorille kaksi paitaa. Osa kankaista oli valmiiksi leikattuina ja uudet kankaat odottelevat suurimmaksi osaksi vielä tuossa pesukoneen päällä. Vielä ehtii ennen vauvan syntymää, vielä ehtii...parasta kuitenkin oli Juniorin pohjaton riemu, kun ukki oli kylässä.

Muuten lapsi on oikeasti ihanassa iässä. Hän on hyvintuulinen, touhukas, vitsikäs ja juttelee paljon omilla sanoillaan. Hän kiipeilee, keikkuu, hyppii, temppuilee, mutta on onneksi liikkeissään huomattavasti vähemmän hazardi kuin reiluna vuosikkaana. Myös ei-kausi on ilmeisesti kokenu hetkellisen inflaation. Nautin tästä.

Kangasjemmarilla on taas lähetnyt vähän homma lapasesta. 

Vatsa alkaa olla pallo. Se kiristää iltaisin ja se kiristää aamuisin, kun pitää kiskoa karkuun juoksevalle lapselle ulkovaatteet päällä. Juniori tahtoo kyllä ulos, muttei tahdo vaatteita. Äiti puolestaan tahtoo. Toinen potkii mahan ulkopuolella ja toinen mahan sisäpuolella. Vanhempi lopettaa välittömästi, kun ulko-ovi aukeaa, nuorempi jatkaa hikkaamalla vähintään puolituntia. En tajua, miten olen viime raskaudessa voinut vetää viiden kilsan lenkkejä päivittäin pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Käsittämätöntä. Nyt olen kokonaisuudessaan voinut paremmin, mutta päivittäin supistelee kyllä niin paljon, ettei tee mieli liikkua yhtään ylimääräistä. Tämä Tirriäinen on jumittunut tuonne mahan vasemmalla puolelle, eikä liikahda sieltä oikeastaan pois ollenkaan. Yöunet ovat alkaneet muuttua kevyemmiksi ja mietin ajoittain, milloinhan minä saan taas tässä talossa unta. Isimies nukkuu kuin tukki ja Juniorikin pääsääntöisesti hyvin.

Olen virittänyt parit jouluvalot ikkunaan ja nautin lumesta niin kauan kuin sitä riittää. Säätiedotusten mukaan se sulaa pois viimeistään torstaina. Siihen asti kuvittelen talven kestävän pienen ikuisuuden.

Tapahtui kummia

Oli suuri harhaluulo, että pääsisimme eroon tutista ennen kuin uusi vauva tulee. Ensin tutti ei kelvannut, mutta niin se alkoi maistua yösyöttöjen lopettamisen jälkeen. Tuttia syödään vain unilla ja sen ansiosta olemme saaneet nauttia erittäin hyvistä yöunista.  Juuri nyt en todellakaan kykene tinkimään omista yöunistani, tarvitsen ihan jokaisen minuutin unta ja ihan jokaisen ehjän yön. Tutistaluopumissuunnitelma oli siis hylättävä omista mukavuussyistä. Toisaalta olen lopettanut imettämisen kohta seitsemän kuukautta sitten ja vielä viime viikolla olisi Juniori napannut maitolaitoksestani kiinni saunassa. Uskomatonta, miten se voi vieläkin muistaa! En siis usko, että tutti unohtuisi nopeasti, etenkin jos vauvallakin on tutti....

On tässä hetki jos toinen myös pohdittu, että pitäisi siirtää Juniori pois pinniksestä "isojen lasten sänkyyn". Hui, kun se kuulostaakin lopulliselta! Talossa on vain yksi pinnasänky ja olisi ihan suotavaa saada se vauvalle. Lähennymme myös koko ajan hetkeä, jolloin on todettava, että muksu kiipeää pinniksestä pois ja tipahtaa pää edellä lattialle. Kamala ajatus sekin.

Isimiehen vanhempien mökillä on ollut jemmassa isimiehen vanha päästävedettävä lastensänky. Taitaa olla ihan Muuramen. Kesällä se tuotiin mökiltä meille ja tuolla se on seisoskellut yläkerran nurkassa. Osoittautui ongelmalliseksi, kun siihen tarvittiinkin 75 senttiä leveä patja ja kaikki lastensänkyjen patjat ovat joko 70 tai 80 senttiä leveitä. Hieman kun vaivaa näki (okei, kerran googlasin), niin löysin sopivan levyisen lastenpatjan Vepsäläisen verkkokaupasta. Oli ihan sopuhintainen ja mikä parasta, ilmaisella kotiinkuljetuksella! Pari viikkoa sitten saapui patja ja ehkä melkein joka ilta olen murehtinut, että milloin sitä jaksaisi ruveta tuohon sängynvaihto-operaatioon. Sen lisäksi, että tarvitsen jokaikisen minuutin yöunta, eivät voimat todellakaan riitä taaperon kantamiseen takaisin sänkyyn iltaisin noin parikymmentä kertaa.

Ukki tuli meillä käymään ja tapahtui kummia.

Eilen illalla kun tulin kympin jälkeen kotiin, virkkoi isimies:

Arvaapa missä Juniori nukkuu?

Olisin veikannut meidän sänkyä tai jotain ihan mitä muuta tahansa.

Kannettiin pinnasänky pois ja laitettiin Juniori nukkumaan sinne isoon sänkyyn. Ukki köllötti sohvalla samassa huoneessa ja sinne se Juniori nukahti. Ei tullut kertaakaan pois sängystä.

Olin aivan hämmentynyt. En tiedä, olinko enemmän hämmentynyt isimiehen aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä vai siitä, että Juniori oli nukahtanut kiltisti uuteen sänkyyn. Olin nimittäin varautunut siihen, että sängynvaihdosta seuraa vähintään viikon kahden armoton iltaralli. Etenkin kun nukuttaminen on viime aikoina ollut taas siinä vaiheessa, että se kestää ja kestää ja kestää. Mutta niin se lapsi vain nukahti nopeasti ja nukkui omassa sängyssään 11 tunnin yöunet. Eikä edes tipahtanut. Varovaiset vanhemmat vuorasivat tietysti patjoilla kaiken lattiatilan sängyn reunoilta tai (no lähinnä minä vaadin niin). En silti tiedä kenestä olisin ylpein: isimiehestä, ukista vai Juniorista. Mutta niin se lapsi sinne simahti toisena iltana peräkkäin. Kehuahan tässä tilanteessa ei parane, sillä tilanne voi muuttua hetkellä millä hyvänsä.

Epäilemättä iltarallien aikakin vielä on.

Epäilemättä pääsemme myös tutistakin eroon - kun aika on sopiva.

Kurapukua testaillessa ja talvea odotellessa

Juuri kun tuossa pääsin pohtimasta, miten suurin osa lasten hankinnoista (kuten vaatteet) on yleensä äidin kontolla, niin mitä isät ostavat lapsilleen.

Niin. Mitä isät hankkivat lapselle/vauvalle?

Ennen vauvan syntymää isimies hankki juoksurattaat/pyöräperäkärryn, mikä oli meidän perheen ensimmäinen vauvahankinta, ja Prisman alennuksesta setin Brion junaradan palikoita. Lapsen syntymän jälkeen hän on hankkinut potkupyörän (juu sitäkin on jo sisällä testattu ja ankarasti rassattu) ja sadeasun.

Sattui nimittäin niin, että isimiehen edellisen opetusluokan, kutosen pojat halusivat keväällä muistaa opettajaansa Intersportin lahjakortilla. Isimies lähti shoppailemaan, sai kauan kaipaansa uudet uikkarit ja koska rahaa jäi, eikä hänellä ollut muita tarpeita, suuntasi hän lastenosastolle. Sain mieheltä innosta pursuavan puhelun, kuinka hän on löytänyt Juniorille mahtavan sadeasun. Sain tarkan kuvauksen puvusta, kokokyselyn ja vielä kuvankin WhatsAppin kautta. Ja vielä päivittelyn siitä, kuinka puku oli -50%:n alennuksessa. Ilahduin eleestä suunnattomasti ja sanoin, että senkun ostat, jos se sinusta on hyvä. Niin meille sitten saapui fleecevuorellinen kuratakki ja kurahousut, jotka ovat kyllä olleet kovassa käytössä. Isimies hymistelee tyytyväisenä, että eikö ollutkin hyvä hankinta ja minä nyökyttelen päätäni. Hyvä isi!

Kuva päivältä, jona fiksu äiti tajusi laittaa lapselleen kurahanskat.

Eräänä väsyneenä ja harmaana aamuna en jaksanut lähteä pihasta minnekään, joten Juniori otti kärryn ja lähdimme kiertämään korttelia. En ihan ollut varautunut niin perusteelliseen lätäkkökatselmukseen ja hanskat taisivat olla läpimärät jo ennen kuin pihasta pääsimme pois. Ja niitä lätäköitähän löytyi. Paljon. Joka puolelta. Ja niissä lorkkimistahan ei kannattanut kieltää, kun kerran oli melkein asialliset vaatteet, enkä olisi jaksanut kantaa lasta koko ajan rapakoista pois. Ei muuta kuin kärry parkkiin ja kahlaamaan jokaikiseen jorpakkoon. Viihdyimme hyvin. Ajattelin jälleen, kuinka kätevä kuivauskaappi lapsiperheessä olisikaan.

Paluumatkan oikoreitiltä löytyi vielä kaksi rapakkoa, jotka olivat painautuneet jonkin työkoneen renkaista. Joten juuri sillä sekunnilla, kun päätin ottaa puhelimella isimiehelle kuvan "testaamme kurapukua", kurapuku pääsikin todelliseen testiin. Mutakuopan pohja oli luonnollisesti epätasainen ja sinne se tyyppi tuiskahti. Kivaa oli siihen asti, kun housut hörppäsivät ja kumisaappaat hörppäsivät, ja kylmä vesi alkoi valua pitkin pikkutyyppiä kurapuvun sisällä. Toisin sanoen noin kolme sekunttia pyllähdyksen jälkeen. Nostin rapakosta loduttomasti itkevän, viemäriltä haisevan ja kirjaimellisesti vettä valuvan lapsen. Ja niin, kuinka en tajunnut tuota mitä-lie-likakaivoa tuossa vieressä.  Ja todettakoon, että mikään kurapuku ei olisi tässä tilanteessa pelastanut.

Hetki ennen kriittistä lätäkköä.

Hupsis. Pyllähdin.
Hetki enen kriittistä parkaisua, kun kylmä vesi tavoittaa  lämpimän ihon puvun alla.

Märkä huutava muksu rattaisiin, pikapikaa kotiin ja koko mies suihkuun. Oli muuten pestävä saippualla päästä varpaisiin koko lapsi, koska haju oli jotain sanoinkuvaamattoman ällöttävää. Kuivana säilyi vaatteista vain takin huppu ja pipo.

Toipuminen vaati lämpimän suihkun, kuivat vaatteet, villatakin ja yhden jakson Musarullaa.

Lapsen päiväuniaikaan minua odotti pesuhuoneeessa kuolleelta rotalta haiseva märkä klöntti vaatteita ja karsealta tuoksuvat kumisaappaat. Todistettavasti kura-asun voi pestä myös pesukoneessa, samoin saappaat voi pestä sisältä. Tungin saappaisiin sappisaippuaa ja hankasin tiskiharjalla. Toimi. Ei tiskata enää sillä harjalla keittiössä.

Saappaat olivat vielä seuraavanakin päivänä likomärät sisältä ja koska nämä kurjimuskelit vain jatkuvat, niin oli siirryttävä järeämpiin keinoihin. Jostain googlasin (tällä kertaa en kyllä myönnä, että se olisi ollut vauva.fi:n Aihe Vapaa -palsta, minne kaikki googlaukset vievät...), että märät kengät ja saappaat voi kuivata laittamalla saappaiden sisään herneitä tai riisiä, jotka imevät kosteuden. Jotenkin minusta tuntui, että minua huijataan, kun kippasin saappaat puolilleen herneitä. Mutta puolen vuorokauden jälkeen saappaat tosiaan olivat lähes kuivat ja seuraavana aamuna ihan kuivat. Että kaikkea sitä tosiaan oppii.

Joinakin päivinä tästä äitihommasta pitäisi saada jotain likaisen työn lisää. Isimiehelle terveisiä: Kurapuku on hyvä! Tästä kaikesta huolimatta. Kuva jäi lähettämättä.

Meinasin todeta, että minä niin odotan talvea. Mutta tänään sitten olikin aamulla pakkasta ja kohtasimme Juniorin kanssa pihalla uuden haasteen: miten välttää jäätyneen mattotelineen nuoleminen. Kannettuani lapsen ainakin viisi kertaa pois mattotelineen luota etupihan portaille jäähylle, tiedän niin, miten tämä tarina tulee vielä päättymään. Sitä paitsi samaa asiaa rakastin minäkin pienenä. Ihan vain pienesti mielessäni välähti kuva, kun lapsena kävin pyytämässä naapurin mummulta karkkia, soitin ensin ovikelloa ja vasta sitten nuolaisin jäisestä, metallisesta porraskaiteesta, koko kielellä tietysti.

ps. Ystäväni odottaa esikoistaan. Hänen miehensä oli myös tehnyt ensimmäisen vauvahankinnan: räkäimurin. Kyllä tulevat isät ovat ihastuttavan käytännöllisiä. Tähän loppuun tulisi sellainen sydän.

Metatyötä ja talvivaatteita

Luin jokin aika sitten Jenny Lehtisen mainion kolumnin Metatyö räjäyttää äidin pään.

En voinut kuin nauraa. Kyllä. Vaikka asia välillä väsyttää ja jopa itkettää jo reilun vuodenkin jälkeen. Lukekaa kolumni hyvät äidit - ja isät.

Olin juuri tyhjentänyt melkein viikon jumppakassissa olleen vesipullon; löysin sohvan alta edellisen päivän pissaisen kestovaipan; olin pauhannut miehelle, että hän voisi viedä itse likaiset vaatteensa likavaatekoriin ja mies oli aamulla kysellyt, missä mahtaa olla se hänen "arkipiponsa" (ei löytynyt, mutta löysin sen seuraavana päivänä työhanskakorista).

Miksi äitien pitää aina tietää kaikki?

Välillä on tosi rasittavaa, kun niin moni asia pitää ennakoida, että arki sujuu. Tai ei ole pakko, mutta sitten on hyväksyttävä kiukkuinen ja nälkäinen lapsi, jatkuva kiire ja hieman kireähö tunnelma. Meidän perheessä vanhemmuus on hyvin tasa-arvoista ja molemmat tekee aika lailla kaikkia kotiasioita. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minua on siunattu erittäin hajamielisellä miehellä, vaikkakin maailman parhaalla ja rakkaimmalla. Ei isimies aina erota, mikä on lapsen yöpaita, eikä sillä ole ehkä pienintäkään hajua lapsen kengänkoosta tai haalarinkoosta. Vai onkohan? Toisaalta minä olen kotona ja vastaan aika pitkälti lapsen vaatettamisesta ja syöttämisestä.

Yksi ennakoitava asia on aina seuraavan vuodenajan vaatteet. Pääsi nimittäin käymään niin, että toppahaalari olikin liian pieni ja loppukesällä alesta ostamani talvikengät uhkaavat jäädä liian pieniksi, vaikka ostin kaksi kokoa isommat kuin jalka silloin oli. Haalarin hankkiminenkin on osoittautunut astetta vaikeammaksi, kun koot heittelevät, miten sattuu. Jos lapsella on nyt käytössä Lassien 74-senttinen haalari (uskomatonta, mutta kyllä), Reiman 80-senttinen on liian pieni ja lapsi käyttää vaatekokoa 86, niin minkäkokoinen haalari sille pitääkään ostaa. Liian pieni on liian pieni ja liian isossa ei voi liikkua. Meille on tullut haalareita kirpparilta, kavereilta ja uutena, mutta olisi kyllä hyvä, että puku olisi erittäin säänkestävä, kun ulkona ollaan paljon. Ja tuleeko talvi, jolloin lämpötila on +5'c vai -20'c? Jos rahaa olisi kuin roskaa, niin sitähän voisi ostaa ihan mitä haluaa, juuri silloin kun haluaa. Mutta tällaisten tavallisten talliaisten kannattaisi ostaa haalari edes jonkinmoisesta alennuksesta, koska talvivaatteet ovat oikeasti kalliita ja jos jää liiaksi venailemaan, niin sopivat koot menee siihen mennessä, kun pakkaset tulee.

Koska ensimmäiset pakkaset tulivat ennen kuin Reiman varastontyhjennykset, meille saapui tutuilta Popin 86-senttinen haalari. Se osoittautui hyväksi, mutta ehkä juuri kriittisen kokoiseksi, ettei mahdukaan koko talvea. Niinpä meille tuli käytettynä myös toinen Popin haalari koossa 92, joka oli uudenveroinen. Se oli ostettu lapselle "kakkoshaalariksi" ja käytetty harkiten. En oikeastaan ymmärrä, miksi joku ostaa hyvän ja kalliin vaatteen, mutta ei sitten käytä sitä. Onhan sillä jälleenmyyntiarvoa, mutta silti vaatteen arvosta saa vain ehkä juuri ja juuri puolet takaisin, ja useita kymppejä on niin sanotusti roikkunut hengarilla koko talven. Ja ihan mielenkiintoisena yksityiskohtana: Reiman haalareissa tuntuu usein olevan tosi isot lahkeensuut ja ne eivät pysy kenkien päällä. Reiman haalareissa tuntuu myös lämpö katoavan käytettynä, että niitä ei kyllä juuri käytettynä kannata ostaa. Tai jos ostaa, niin en kyllä montaa kymppiä maksaisi.

Kenkien kohdalla sattuikin sitten hyvä tuuri, kun kirpparilla oli kahdet eri kokoiset, mutta hyväkuntoiset "loskarit", joten ostin molemmat, kun ei lapsen kengänkoosta ollut oikein mitään selkoa. Totesin myös, että tarvitsen lapselle kengät, jotka saan mahani kanssa kiskottua pukemista vastustavan lapsen jalkaan mahdollisimman nopeasti. Joten tervetuloa Sorellit ja Molot keikkumaan eteiseemme! Lakin kanssa kävi myös hyvä tuuri, kun satuin Reiman varastontyhjennyksiin päivänä, jolloin kaikki lakit olivat vitosen. Jees, se oli varsin käypä hinta 30 euron talvilakeista! Ostin siis heti pari erikokoista. Hanskat osoittautuivatkin ongelmallisiksi, kun sormia palelee koko ajan ja lapsella on ilmeisesti superpienet kädet. Ostamani hanskat olivat niin isot, että isimieskin naureskeli, että minkälaisen lapiokouran kuvittelit lapsellasi olevan...Hanskat kannattanee ostaa aina uutena ja on koomista, että hyvät talvihanskat maksavat saman verran kuin uutena alennuksesta ostettu välikausihaalari...

Kyllä toisen lapsen kohdalla pääsee niin paljon helpommalla, kun sille voi lykätä kaikki edellisen vanhat! Kuvittelen ainakin.

Mutta niin. Se salakavala metatyö. Piti sanomani, että jumppa (lapsen kutsuma pumppa, missä hän hyppää eli yppää ja tekee temppuja eli pemppuja) on lapsen ja isimiehen yhteinen harrastus. Olen yrittänyt pestä siitä käteni kokonaan. Sen lisäksi, että on suotavaa, että että isällä ja pojalla on jokin yhteinen juttu, mihin äiti ei sotkeennu ollenkaan, on myös suotavaa, että isimies saa toimia projektipäällikkönä jossain jutussa. Minä huolehdin, että lapsi on nukkunut päiväunet ja saanut ruuan tarpeeksi ajoissa, isimies pakkaa ja purkaa jumppakassin ja huolehtii mukaan jumppapassin, joka on melkein joka viikko hukassa. Kyllä sillekin pian oma paikkansa löytynee... On myös ihanaa, että isimies on ilmoittanut halukkuudesta olla lasten kanssa kotona, joten kun vain saamme elettyä toisenkin lapsen kanssa aikaa hieman eteenpäin, luovutan tämän perheen arjen projektipäällikköyden enemmän kuin mielelläni isimiehelle.

Isänpäivän viettoa 2015

Toissa kesänä kävimme mummun siskon Hilja-mummun tiluksilla. Hiljan kuolemasta on jo aikaa ja pienen mökin ympärillä kasvoi paljon heinää. Mökki taitaa homehtua niille sijoilleen, mutta isimies kuitenkin siisti talon ympäristön ja piharakennukset isäni kanssa raivaussahallaan, ettei kosteus niihin niin rajusti pääsisi iskemään. Isäni oli maininnut epämääräisin sanakääntein, että siellä varastossa on niitä Repan vanhoja huonekaluja, että niille pitäis kyllä tehdä jotain. Rintaperillisten puuttuessa nämä olivat jääneet totaaliseen unholaan. Repa on nimittäin kuollut ennen minun syntymääni eli yli 30 vuotta sitten... Kuivassa, hirsirakenteisessa varastossa huonekalut olivat kuitenkin säilyneet hyvin, sillä tämäkin sohva oli ihan ehjä, ja tuuletuksen jälkeen ei ole kyllä haissut yhtään ummehtuneelle. 

Tänä kesänä pihaa käytiin siistimässä uudestaan ja samalla sohva saapui meille. Ensin se seisoi tuossa autokatoksessa ja sitten pari kuukautta tuolla takahuoneessa. Sohva on itseasiassa ollut Repan sänky. Pieniä olivat ihmiset ennen (toki sukulaiseni näyttävät olevan lyhyitä kyllä edelleenkin), sohvalla kun on pituutta 170cm. Vihdoin saimme aikaiseksi tilattua siihen patjat ja sohva pääsi olohuoneeseen.  Eniten minua ilahduttaa, että sohvalla on jälleen käyttöä eikä se seiso yksin, surullisena ja hyljättynä pimeässä varastossa. Tavara on turha, jos ei sillä ole käyttöä tai jos se on niin hieno, ettei sitä saa käyttää. Juniori valikoi sohvan heti suosikkipaikakseen, lastasi sen täyteeen kirjoja ja isimies alkoi haaveilla, kuinka sohvalla on hyvä ottaa päiväunet... Levitettynä sohvalle tulee leveyttä metrin verran, toiminee siis myös varasänkynä.

Raidallisten kokoontumiajot!

Jemmasta sattui löytymään sopivaa raidallista kangasta, joka sopii sohvan päälliseksi kuin nakutettu. Isimies hymisteli tyytyväisenä, että taloon saadaan talonpoikaishenkeä ja alkoi haaveilla jälleen ikuisuussuunnitelmasta, että joskus meillä on lautalattiat. Sohvan väri on alkuperäinen ja menee ihan ok, kun ei nyt ole aikaa sitä sen enempää tuunatakaan. Alla oleva maalikerros on heleää mintunvihreää, joka paljastuu kyllä, jos Juniori jatkaa hampaillaan maalin rapsuttelua.

Operaatio Pelastakaa puronvarren pensasaita pääsi sittenkin taas jonkinmoiseen päätökseen, kun jonkin hetkellisen viirahduksen seurauksena päätin keskiviikkona kyykkiä ja kiskoa kaikki heinät pensaiden juurelta. Lähtivät tosi kivasti ja helposti, kun olivat kuolleet pystyyn. Kitukasvuinen pensas alkaa viimein osoittaa elonmerkkejä ja tuuheutta, kun sen kanssa on ollut napit vastakkain useampana vuonna. Ei mitään favourite-hommaa, mutta motivoi kummasti, kun pensaat rajaavat pihaa tuohon puroon, johon pihamme päättyy. Helpottaa kummasti vahtimista, kun aita tuuheutuu...

Keskiviikon jälkeen elämä onkin ollut sitten yhtä pitkää supistusta yötä päivää tähän asti ja pitänee hieman himmailla. Ennen isänpäivää meillä ei jaksettu siivota ja Juniorin päiväuniaika käytettiin eilen Rouva Ministerin vanhojen jaksojen katsomiseen. Koukuttava sarja meinaan! Keittiön pöytä käännettiin toiseen suuntaan ja Juniorin syöttötuoli vaihtoi paikkaa, jos sillä saataisiin eliminoitua pahimmat murut vain keitttiön puolelle, tällä hetkellä kun ne ovat levinneet olohuoneeseen asti. Lahjojakaan ei ostettu, kun isimies päätti sijoittaa kunnolliseen pyöräilyasuun nyt kun aloitti työmatkapyöräilyn. Koska osa työmatkasta (17km sivuunsa) menee kolmostien laitaa, niin sanoin, että mulle on ihan sama mitä kunnollisilla heijastimilla varustettu puku maksaa, että sellaista kehiin, että varmasti näkyy. Ja nyt näkyy ilmeisen hyvin! Huokaisen hieman helpotuksesta.

Kakkuakaan ei tehty, kun kukaan ei oikein tykkää kakusta ja isänpäivälounaaksikin nautittiin eilistä intialaista, jota porukalla puuhastelimme. Tuli niin hyvää ja Juniorin kiskoi tulista pöperöä hyvillä mielin ekstrajugurtin kera.

Kana oli sovellettu tästä. Ja naan-leipä tästä. Suosittelen!

Pikkutyyppien kanssa leipomisessa on tosiaan se hyvä puoli,
että kaikki onneksi paistetaan ennen syömistä.
On meinaan sellaista räpeltämistä.

Sai isi sentään kortin. Juniori piirsi ja äiti vahvisti viivoja vähän sieltä täältä. Kannessa isin kuva ja sisällä paljon autoja. Parasta juhlaa kun on koko viikonloppu oltu vaan kotona ja yhdessä.

Mainittava myös, että äiti sai jonkinmoisen isänpäivälahjan kun lähes kahden vuoden ehdottelun jälkeen isin puuhastelukengät sai kuulemma lopulta heittää pois.

Meidän perheessä kynttilöiden kanssa säätää juurikin isimies, ja aitan eteen ilmestyi eilen illalla kynttilälyhty. Hilja-mummun luota löytyneet maitotonkka ja suksetkin näyttivät löytäneen paikkansa. 

Illalla pitänee viritellä skype-yhteydet ja onnitella vielä ukkia ja pappaa. 

Pieniä iloja

Kauppaan on tullut porkkanoita. Sellaisia multaisia irtoporkkanoita, joita saa napsia pussiin kuin irtokarkkeja konsanaan. Ne täytyy tietysti laittaa sellaiseen paperiseen pussiin, joka rapisee mukavasti käsissä. Herkullisia porkkanoita, maukkaita ja meheviä. Pese, kuori ja pureskele. Ai että. Vesi tulee kielelle.

Aitan pohjakehikko tervattiin. Tekisi mieli kyykkiä aitan alla ja tuoksutella pohjakehikkoa. Onneksi välillä tuulee sopivasta suunnasta, etteivät naapurit luule, että rouva (pallo) on jäänyt jumiin aitan alle, vaan aitan vieressä voi myös hengailla huomaamattomasti ja nuuskutella aittaan päin. Vähän samaan tunnelmaan pääsee, kun saunoo ja sekoittaa löylyveteen tervan tuoksua. Ai että. On se vaan autuutta.

Voisin ehkä nukkua varastossa. Koneiden, öljyjen, bensan, ruuvien ja muttereiden tuoksu on huumaava. Voisin nuuhkia varastoja, varastomyymälöitä ja huoltoasemia todennäköisesti niin kauan, että taintuisin kirjaimellisesti siitä tuoksusta. Ai että. Pitäisiköhän lähteä tankkaamaan auto..

Ei mulla muuta.
Popsikaa porkkanoita. Ne on hyviä!

Aitta sai katon

Hieman oli käsitöitä tässä hommassa. Vanhat kattotiilet hylättiin, koska ne olisivat tuoneet painoa tosi paljon lisää. Lisäksi betonitiiltien käyttöikä on noin 50 vuotta, joten tiilet alkoivat olla jo vanhoja ja päätimme uusiokäyttää ne haaveissa olevan puutarhavajan katossa. Koska hirsien välit saivat eristeeksi pellavaa, niin uuteen kattoon lisättiin tuulensuojalevyt. Kattomateriaaliakin pähkäiltiin tovi ja lopulta päädyimme perinteiseen kolmiorimahuopakatteeseen. Varsinaisesta aitan siirrosta voi lukea täältä.

Lautaa meni reilut 400 metriä, kymmeniä metrejä huoparullia (tätä ei kuulemma voisi ilmoittaa näin, mutta kuulostaa kivalta), nauloja yli tuhat, työtunteja paljon. Alun perin katto oli tarkoitus tehdä viikonlopussa. Lopulta siihen kului viikonlopun lisäksi yksi jos toinenkin viikonloppu ja useita tunteja työpäivien jälkeen. Onneksi ukki oli apuna, muuten olisi varmaan katto vieläkin kesken.

Kuvat puhukoon puolestaan. Hieno siitä tuli. 

Katto sisältä. Sisäkatto jää ensi kesään. 

 Talvi saa tulla. Ensi kesänä päästäänkin tutustumaan punamultamaalin keittämiseen. Siitäpä vasta soppa syntyykin!