Väsymystä ja vielä vähän väsymystä

Se on melkein täällä. Nimittäin joulustressi.

Päätin aloittaa ajoissa ne vähäiset jouluvalmistelut, mitä olin suunnitellut eli toisien sanoen ompelut ja kummilasten joululahjat. Sitten kävikin toisin. Erään kerran kun suuntasimme avoimeen päiväkotiin, joka on kuulunut arkeemme enemmän tai vähemmän kuluneen puolentoista vuoden aikana, kuulinkin, että kunta lopettaa toiminnan joulun jälkeen säästösyistä. En taas tajua ollenkaan tätä kunnallista päätöksentekoa, kun valmisteilla olevia asioita ei infota etukäteen ollenkaan ja työntekijöillekin sanotaan, ettei saa kertoa, kun ei ole varmaa ja sitten vaan odotellaan, että asia kaikessa hiljaisuudessa valmistellaan. No tietysti, jos olisi lukenut kunnan tulevan vuoden taloussuunnitelman marraskuun alussa, olisi sen löytänyt sieltä sivulta 38. Mutta jos ei ehdi lukea edes päivän lehteä, niin tutustuminen taloussuunnitelmaan on utopiaa. Haluaisin niin nähdä kotiäidin, joka käyttää päiväkahviaikansa lukemalla budjettisuunnitelmia. Selvästi minä en ainakaan kuulu heihin. Kiukustuin. Avoin päiväkoti oli nimittäin edellisen kerran tauolla silloin kun Juniori syntyi. Olisin niin tarvinnut sitä silloin.

Sitten menikin viikkoa toista, kun piti hieman palautella mieliin tuota kunnallista päätöksentekoa ja alkaa tutustua noihin valtuuston ja hallituksen ja lautakuntien ja mitä-näitä-nyt-on -pöytäkirjoihin.   Tällaisilla äitiydyn pehmentämillä aivoilla se vei oman aikansa. Olisi tietysti ollut myös hyödyllistä ottaa yhteyttä johonkin kunnallispoliitikkoon, mutta jos ei tunne ketään ei tunne ketään. Mutta niin vain saimme äitijoukolla älähdettyä ja toivon mukaan keskustelua syntyi sen verran, että painostus auttoi. Ehkä, ehkä toiminta jatkunee kevään aikana jossain vaiheessa. Toivottavasti. Jäämme odottamaan. Mutta todettava silti, että kyllä tuollaine perinteinen paperinen paikallislehti sitten voi edelleeen olla tehokas informaatiokanava ja keskustelun herättelijä.

Olin tosi väsynyt, kun suuntasimme vajaaksi viikoksi Juniorin kanssa Kokkolaan mummulaan ja ajattelin, että onneksi saan muuta ajateltavaa ja hieman lepoa. No sainhan sitä muuta ajateltavaa, kun heti ensimmäisenä päivänä Juniori tuli kuumeeseen, eikä mihinkään sellaiseen no sillä on vähän lämpöä varmaan, vaan sellaiseen lapsi on vetelä kuin makarooni-kuumeeseen. Koko reissun ajan olimme sisällä, ei päästy minnekään eikä käyty missään. Hyvästi myös hyvät yöunet. Onneksi oli kuitenkin apukäsiä. Mutta kun kotiin päästiin, niin korkeassa kuumeessa oli myös isimies, joten kotona sitten olikin kaksi kuumeista miestä. Toinen niistä tosin alkoi osoittaa hyvin paljon virkeyden merkkejä ja keksi kaikki töllöntyöt, kun kuume vähänkin laski. Kun ei viikkoon pääse ulos, niin kyllä tuntuu siltä, että seinät kaatuu.

Yhtäkkiä huomaan, että ehkä noin kolme viikkoa on kulunut, joulupakettien viimeinen lähetyspäivämäärä lähestyy ja ehkä noin ei-mitään on valmiina. Joten kips, kaps kauppaan. Sen lisäksi, että olen väsyneempää väsyneempi, alan olla aika raskaana. Maha on yötä päivää ihan kivikova ja elämä on yhtä pitkää supistusta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kuluneen viikon aikana olen saanut riesakseni hemmetinmoiset kivut nivusissa, mikä ilmeisesti johtuu lantion löystymisestä. Kävellessä tuntuu kuin jalat irtoaisivat nivusista. Öisin kylkeä ei voi kääntää vahingossa vaan se vaatii jotain valtamerilaivan käännöstä muistuttavan operaation, jossa koko sänky heiluu. En tajua, miten näin söpö ja pieni maha voi olla näin kipeä. Painoa kun on tullut ehkä kuusi kiloa. Viime neuvolassa paino oli jopa laskenut (en tajua) ja mahakin sai moitteita pienuudestaan kun se ei kuulemma kasva tarpeeksi.

Vai pitäisikö sittenkin sanoa, että se on melkein täällä. Nimittäin raskausstressi.

Neljä viikkoa. Jaksaa, jaksaa. Olin niin toivonut, että päästäisiin seuraavan vuoden puolella ja nyt tuntuu, ettei sinne asti ikinä jaksa. Silti. Älä synny vielä.

Poikani ja Otto

-  Otto, hymnäiletkö sinä?
- Kyllä minä hymnäilen, Elli. Mä hymnään hymnin Ellistä, Tomista - ystävistä mun, parhaista omista.

Jostain syystä lapsi on täysin rakastunut lauantaiaamuna Pikku Kakkosesta tulevaan Dinotassuihin ja Ottoon. Otto on harkitseva ja hieman filosofinen dinosaurus, joka puhuu ajoittain runomitassa. Hänen parhaat ystävänsä ovat Elli, joka on hieman määräilevä ja tarmokas dino sekä Tomi, joka puhuu vain omaa epämääräistä mutinakieltään. Jostain syystä Juniori on suunnattoman viehtynyt nimenomaan siihen jaksoon, jossa Otto, Elli ja Tomi hyppivät pomppusienellä ja Otto joutuu puuhun. Sitten tulee iso dinosaurus, joka syö pomppusienen ja ytsävyksillä on vaikeuksia saada sieni takaisin ja Otto alas puusta. Sitä jaksoa on katsottu lu-ke-mat-to-mi-a kertoja.

Lauantaiaamuna Juniorin pieni maailmanjärjestys kokee hetkellisen romahtamisen, sillä jakso poistuu Areenasta. Ja ei, Dinotassuja ei ole olemassa DVD:nä eikä minään muunakaan tallenteena. Ainakaan en ole löytänyt. Sarja löytyi sattumalta, eikä sitä  harmillisesti ole tullut tallennettua. Mikään muu lastenohjelma tai piirretty ei Juniroia oikeastaan kiinnosta. Koska Juniori on ollut myös viikon kipeänä, on Dinotassuja - toisin sanoen niitä kahta jaksoa, jotka Areenassa ovat olleet - on katsottu uudestaan ja uudestaan. Kunnes äiti ei enää kestänyt. Niin siirryimme Youtuben tarjontaan ja aloimme katsoa jaksoja englanniksi ja venäjäksi, minkä seurauksena eräänä aamuna lapsi alkoi höpöttää aamupalalla jotain ihan siansaksaa.

Eikös kaikki hyvät vanhemmat anna lapsilleen kielikylpyjä?

Onneksi huomenna kuitenkin tulee uusi jakso ja toivon mukaan hyvä sellainen. Onneksi lapselle jää serkkupojan tuliaisina tuomat muovidinot. Oli vissin ihan Biltemasta löytynyt...

Saanko esitellä:
Vasemmalla on "ito" eli iso, joka syö pomppusienen.
Keskellä on "Otto", joka ei ole Otto, mutta on samanvärinen kuin Otto. Oikea Otto on hukassa.
Oikealla on samanvärinen dino kuin Elli, mutta se ei ole niin kiinnostava.

Ukkivapaa

Sain puhelun. Ukki soitti.

- Moi, onko teillä jotain erikoista?
- Eipä meillä mitään.
- Voisin tulla lapselle seuranpitäjäksi, niin saisit vähän omaa aikaa.

Hyvänen aika mitä luksusta.

Lapsi nautti silminnähden, kun näki jonkun muunkin kuin minun naamaa. Ja mitäs minä tein? No siivosin, pyykkäsin, laitoin talvivaatteita varastoon, tein pihatöitä, ompelin, lepäsin. Ukki nautti silminnähden, kun sai lukea kirjaa, syöttää, vaihtaa vaippaa ja ulkoilla naperon kanssa. Viikkoon mahtui paljon hymyä, iloa ja seuraa kaikille. Saatiin myös kevään pihatyöt alkuun: pensasaita kaadettua (apua kuinka avaraa!) ja oksat silputtua.

Kirsikkana kakussa isimies toi mukanaan töistä vatsataudin vol 2. ja niin sitten jälleen laatta lensi. Uskomatonta, kun edellisestä oli vain kolme viikkoa! Mutta ihana kun joku kävi kaupassa, syötti lapsen ja oli sen kans. Meillä vanhemmilla meni jälleen yksi päivä nukkuessa sohvan pohjalla...lapsi säästyi. Onneksi.

Kyllä isovanhemmat ovat aarteita.

Eräänlainen pääsiäisen kärsimystarina tämäkin

Oli siivottu ja lapsiperheen mittakaavassa oli siistiä.
Oli vieraat kylässä.
Oli ostettu lammasta ja nostettu liha sulamaan. Isolle porukalle.
Oli pääsiäissuunnitelmat valmiina.

Oli perjantain ja lauantain välinen yö ja heräsin outoon oloon.

Kävin vessassa ja olo muuttui entistä oudommaksi. Enpä ehtinyt kissaa sanoa, kun puhuin jo vinkuintiaa kaakeliastialle. Olin häkeltynyt. En muistanut kenenkään tutun sairastaneen tätä tautia viime aikoina. Istahdin kodinhoitohuoneen rappuselle. Mieskin heräsi, valitti huonoa oloa ja vinkuintia sai jatkokseen jonkin sortin örvellysenglannin. Voi, miksi tämä tulee aina öisin!? Siinä sitä sitte yrjösimme vuoron perään ja yritimme rauhoitella lasta, joka heräsi ja hätääntyi äkillisestä yötrafiikista.

Aamuun mennessä oli oksennettu vessan matto ja kodinhoitohuoneen matto ja muutamat yökkärit ja sen sellaista. Sanoimme vieraille, että juu kannattaa ehkä lähteä. Laitoimme viestin tutuille, että olis lammasta tarjolla. Kampesimme itsemme vessaan vuorotellen ja mietimme, että kuka tuon lapsen hoitaa. Sopivasti pääsiäinen ja kaksi pyhäpäivääkin ja voi tuska. Luulin univelan olevan kotiäidin pahin vihollinnen, mutta se onkin molempien vanhempien yhtäaikainen oksennustauti. Miten ihmeessä tästä selvitään? Kun ne isovanhemmatkin ovat kaukana.

Onneksi juniorin kummit ottivat lampaan paistettavaksi ja kävivät kaupassa. Sen jälkeen linnoittauduimme neljän seinän sisälle juhlimaan pääsiäistä. Ihan oli omat juhlat. Rullasin kaikki hankalasti pestävät matot (sellaisiakin meillä näyttää edelleen olevan) pois lattioilta, vuorasin lapsen sängyn pyyhkeillä ja yritimme vain selvitä. On raskasta hoitaa lasta, kun tuntuu, ettei jaksa eikä pysty eväänsäkään liikuttamaan. Lapsikin jotenkin aisti, että noilla on nyt joku hätänä ja linnottautui pariksi päiväksi kylkeen kiinni. Päiväunetkin minä-en-nuku-sylissä-enkä-sisällä -lapsemme nukkui kainalossa ja illalla nukahti meidän väliin. Kuin ihmeen kaupalla sain imetettyä lapsen silloin tällöin ja tauti pyyhkäisi lapsen yli hyvin kevyesti. Imetys ja oksennutauti yhtä aikaa on kyllä niin HC-kamaa, että toivottavasti ei enää koskaan. Mies pääsi nopeammin jaloilleen, mutta minusta tuntui, että minut imettiin ihan kuiviin ja ruoka alkoi maistua tosi hitaasti.

Hertsyykkeri sentään, että oli kamala pääsiäinen. Sitä on seurannut pitkä viikko, kun miehellä on paljon töitä ja iltamenoja ja itse olen ollut kotona kiukkuisen ja puolikuntoisen lapsen kanssa, puhettakaan, että itselläkin heitti päästä (mahasta) hyvän aikaa. Piiiitkiä päiviä, jotka vaan jaaaatkuuu ja jaaatkuuuuu.

Plaah

Olishan tuota ollut tarina jos toinenkin melkein valmiina julkaistavaksi, mutta.

Reilu viikko sitten keskiviikkoiltana klo 00.15 kuului pinniksestä ensin kovaa yskimistä ja yskimistä ja sitten kova puklausta muistuttava ääni.

Miksi, oi miksi ne aina oksentaa öisin?? 

Niin vietimme sitten yhden iltayön siivoten oksennusta: muistaakseni neljät yökkärit (yök, mikä sana), parit lakanat, meidän sängyn lakanat ja vielä meidän vanhempien yökkärit, vähän lattiaa ja hiuksia ja mitä näitä nyt on.

Siitä sitten siirryimme sujuvasti yskään ja kuumeeseen, ja parina seuraavana yönä pinniksestä löytyi tulikuuma, lähempänä 40-astetta hehkuva nuorimies. Sairaan lapsen rohisevan hengityksen kuunteleminen öisin on yksi raastavimmista tunteista maailmassa. Juuri kun olet nukahtamassa, mietit, vieläkö se hengittää. No sitten alkoikin ruokahaluttomuus ja inhottavat ikenet. Jos ne hampaat ei kohta tule läpi, rapsutan ne itse esiin. Vai olikohan tämä jo ennen oksentamista? Tällä hetkellä vuorossa on nuha ja jälkimainingit taloa tärisyttävästä yskästä.

Takana on lähes kaksi viikkoa valvottuja öitä, rikkinäisiä rytmittömiä päiviä ja äärimmäisen kitisevä lapsi, jolla menee hermot nanosekunnissa. Kaikki menot ovat peruuntuneet ja reilu viikko neljän seinän sisällä lapsen kanssa lähinnä kaksistaan on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Sairastaminen lapsiperheessä on niin syvältä. (Ja silti, olemme päässet niin vähällä.) Mutta en tiedä, kumpi on kettuuntuneempi tällä hetkellä minä vai lapsi. Lapsella on niiiin tylsää katsella samaa naamaa päivästä toiseen, se on niiiin pitkästynyt. Eilen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Seuraavaksi flunssaruletti onkin osunut minuun. Kotiäideillä ei tunnetusti ole sairaslomaa. Vaikka nenä valuisi kuin Niagaran putous, silmät verestää ja päässä hakkaa miljoona pientä vihreää miestä, äiti vaihtaa vaipat, tekee ruuan ja plaaplaa, kun mies on töissä. Lapsihan menee puolikuntoisenakin kuin höyryjuna paikasta toiseen. Myönnettävä on, että hermot on tiukalla ja huumorinkukat kuihtumispisteessä. Ne on näitä äitiyden hetkiä, jolloin olisin täysin valmis muuttamaan pariksi päiväksi kuuhun tai ihan mihin tahansa, missä ei kuulu se korvia vihlova ääääääääää, byäääää.