Tiedättekö te...

... kumpi se on?
- Ai mikä?
- No se vauva?
- Aah, juu ei tiedetä.

Rakenneultra joskus kauan sitten ei ihan kohtaamisten suhteen mennyt putkeen. Maalaiset lähtivät kaupunkiin, eivät tajunneet joutuvansa aamuruuhkaan, olivat myöhässä 7 minuuttia, eivät ilmoittautuneet oikeassa kerroksessa, mistä johtuen eivät päässeet oikeaan huoneeseen (en tajua miksi, jos aikaa on varattu 40 minuuttia), eikä asiakastietoja kuulemma löytynyt viereisen huoneen koneelta (mikä oli vielä erikoisempaa tässä maailmanajassa) ja kun kätilön mielestä äiti laski housujaankin mahan päältä väärällä tavalla, olin kerta kaikkiaan pimahtaa ennen kuin olimme edes alkuun päässeet. Pitkän paapatuksen jälkeen siitä, kuinka koko päivän aikataulut nyt kusevat teidän takia ja ihmiset tulevat tänne kesken työpäivän tiukalla aikataululla, olisin todellakin lähtenyt kotia ja tullut toisen kerran uudestaan, ellemme olisi ajaneet ultraan noin 40 kilsaa, ellei lapselle olisi sovittu lapsenvahtia ja ellei isimiehen töihin olisi sovittu, että hän tulee myöhästymään. Mitään armoa emme saaneet edes pahoittelumme jälkeen eikä siitä, kun kerrroimme, että viime kerralla oli kyllä ajat ihan aamupäivästä jo myöhässä, meidänkin aika yli 40 minuuttia.  Että eiköhän tästä nyt selvitä. No ei meinattu selvitä. Ja on kuulemma tosi harvinaista, että ajat ovat niin paljon myöhässä. Mahdoinkohan edes muistaa oikein.

Mutta ei selvinnyt myöskään kumpi siellä köllii. No ei tämä nyt pojan merkkejä näytä, mutta on kyllä niin kasassa, että olisiko epäselvä tyttö. Vähän hitaampikin kyllä tajuaa, että jos lapsi on jalat läjässä ja kädet jalkojen välissä, niin se voi olla ihan yhtä hyvin epäselvä poika. Ei selvinnyt siis, jos minulta kysytään. Ennen ultraa minulle ei ollut väliä, isimiestä asia kiinnosti. Kun lähdimme, minua jäi vaivaamaan ja isimies oli asian suhteen ihan ok. Tupisin hormonihuuruissani automatkalla, että se on varmaan poika ja se kätilö yritti vain jymäyttää meitä, kun kerran myöhästyttiin. Murjotin ultran jälkeen varmaan viikon ja uhkasin lähettää kiukkuista asiakaspalautetta, kunnes kuulin neuvolassa, että sitä samaa palvelua jokainen siltä kätilöltä saa. Herää kysymys, miksi sellainen ihminen toimii sellaisessa ammatissa, jos empatikyky on täysin nolla, ja kun tietää, että sinne saapuvat tulevat vanhemmat (äidit) ovat muutenkin herkällä mielellä. Päätin jättää naisen murjottamaan omaa kurjuuttaan ja mikäli joskusjoskusjoskus hairahdun asioimaan siellä uudestaan, taidan vaatia eri kätilön. Jälkeenpäin ajateltuna onneksi en ollut matkassa esikoinen masussa ja kaikki oli kunnossa.

Juniorin vauvakamat ovat olleet tuolla kaapeissa jollain logiikalla sullottuna. Ne ovat siellä odottaneet läpikäymistä. Ja odottaneet. Ja odottaneet. En ole saanut käytyä niitä läpi, koska en tiedä, tuleeko tyttö vai poika. Näinkö sukupuolirajoittunut olen? Isimies on vakuuttunut, että tämä on tyttö ja minä olen vakuuttunut vain siitä, että tällä menolla lapsi syntyy vasemman jalan kautta, sillä siihen malliin se tällä hetkellä ryskyttää vasempaan nivuseen. Olisin kyllä kovasti tahtonut tietää, kumpi siellä on. Se ei ole tärkeää, mutta toisaalta tarve tietää on kuin jokin primitiivinen tunne, joka toisilla on vahvana puolesta ja toisilla vastaan. Ja juu, tiedän senkin, ettei se ole aina varmaa.

Edellisellä kierroksella olin iloinen, että Suomessa jaetaan äitiyspakkaus, kun en vain jaksanut hankkia vauvalle oikeastaan mitään. Aika vain meni ja työtkin veivät mukanaan. Onneksi saimme aika hyvin kaikkea käytettynä ja lahjana, ja lopulta tavaraa oli enemmän kuin tarvimme. Nyt alkaa viikon päästä äitiysloma ja tadaa, eka erä pikkuvaatteita on kaapissa! Olen kerrankin ajoissa! Viimeksi tässä vaiheessa en ollut edes aloittanut mitään!

Mutta niin. Laitoin kauniisti samaan pinoon vähän kaikenlaista. Aika neutraalisti tuo edellinenkin sankari on taidettu pukea. Jos nyt niin voi sanoa. Ja sitäkin kyllä luultiin joskus tytöksi (kertokaa, miten se on mahdollista uimahallissa lapsen ollessa ilman vaatteita ja ihan on kyllä pojan tuntomerkit) muistelee äiti, jota puolestaan luultiin pienenä pojaksi, koska sen äiti oli ostanut sille mustan toppahaalarin.

Valmistautumista toiseen lapseen osa 1

Uusi vauva on saanut
kaksi kantoliinaa,
kasan pikkuruisia kestoja ja villiksiä,
sisarusrattaat,
joitain ompelemiani vaatteita,
tummun tekemän toukkapussin.

Uusi vauva ei saa uutta äitiyspakkausta, vaan koska tämä talous tuntuu hukkuvan muutenkin vauvatavaraan, päätimme ottaa äitiysavustuksen rahana ja sijoittaa esikoiseen, joka oikeasti tarvitsee asioita.

Esikoinen on saanut kakkosen äitiysavustuksella
kaksi toppapukua,
isomman toppapussin vaunupäikkäreitä varten.

Miten muuten toisen lapsen tuloon valmistaudutaan?
Henkisesti olen palannut usein esikoisen vauva-aikaan ja jännityksellä odotan, mitä nyt on luvassa. Siksi olen päättänyt nyt tehdä asioita, joista nautin. Koska hetken aikaa minulla on hetkittäin aikaa tehdä mitä haluan. Tämä tarkoittaa sitä, että olen parhaani mukaan yrittänyt luopua äiti-ideaalista, jonka mukaan koti on aina siisti, ikkunat pestään keväällä ja syksyllä, piha on kunnossa, joka päivä syödään terveellistä kotiruokaa ja mitänäitänyton. Kohta olen taas kiinni pienessä tirriäisessä, joka ei todellakaan kysy, milloin minulle sopisi syödä tai käydä suihkussa.

Lohdullista, että odottavan aika on palkittu - nyt kun raskausviikko 30 on korkattu, voin hyvin. Nautin olostani niin paljon kuin olosuhteisiin nähden siitä voi nauttia. Kuluneella viikolla olen nauttinut yhden lapsen helppoudesta, valmiista ruuasta, valmisruuista (Jalostajan hernekeitto toimii ihan hyvin), kestovaippahifistelystä, kalliista take away- kahvista hiljaisessa autossa Juniorin vedellessä sikeitä, kampaajasta, ystävien seurasta, toisten äitien avusta, ompelusta ja jopa kaappien siivouksesta. Olen pyytänyt rohkeasti lapsenvahtiapua ja koska isimies on harrastanut työmatkapyöräilyä, on meillä Juniorin kanssa ollut auto käytössä ja mahdollisuus laajentaa reviiriä.

Pikku hiljaa sisälläni on jälleen herännyt pesänrakennusvietti ja tahtoisin kääntää jälleen kaikki kaapit ylösalaisin. Isimies ei ihan tätä ymmärrä, mutta nyökyttelee päätään ja sopeutuu. Onneksi en kuitenkaan niin hyvin voi, että jaksaisin määräänsä enemmän puuhastella. Silloin nostan koivet kattoon ja annan kaiken olla. Katsotaan huomenna uudestaan.

Nyt taidan loikkia kaikkien lattialla lojuvien lelujen yli, syödä pikaisesti iltapalaa ja sammua peiton alle isimiehen viereen.

Odotus vol. 2

Mikä siitä tekee erilaisen toisella kerralla?

Ykkösen ja kakkosen väliin jää ikäeroa himpun vaille kaksi vuotta. On mielenkiintoista, miten osan mielestä se on pieni ikäero ja toisten mielestä hyvä ikäero. Vaikea näin etukäteen sanoa, millainen ikäero se on, mutta sellainen se nyt tulee olemaan. Toisaalta jos lapsia haluaa enemmän kuin yhden, niin koen, ettei tässä kovin montaa vuotta voi jahkaillakaan, koska en ole enää mikään 25-vuotias. Toisaalta taas lähipiiriä seuranneena kyllä jokaisen lapsen niin etuoikeutettuna saa syliinsä, ettei se lasten ikäero aina vanhempien tahdosta ole kiinni. Meidän perheen tarinassa raskauspahoinvointi on ollut riippakivenä ja mietimme, jos tämä lapsi ei olisi nyt alkanut masussani kasvaa, niin olisiko asia siirtynyt ainakin vuodella eteenpäin, jotta ehkäjoskunmahdollisesti alkuraskaus olisi osunut isimiehen pitkään kesälomaan. No mene ja tiedä. En tiedä.Nyt kuitenkin osui.

Joka tapauksessa tämä ikäero on sellainen juostava väli. Odotusajan muuttaa hyvin erilaiseksi se, että kotona pyörii vilkas, liikunnallinen ja tahtova 1,5-vuotias, jonka on päästävä ulos ainakin kaksi kertaa päivässä ja joka syö viisi kertaa päivässä keskimäärin kolmen tunnin välein (miten ne voi oikeasti koko ajan syödä??). Raskauskiloja ei juurikaan ole kertynyt, koska koko päivä menee jalkojen päällä ja liikkeessä. Toisinaan onnistumme leikkimään leikkejä, kuten "Äiti makoilee tässä. Katopa, ku tässä äitin jalkojen päällä on hieno mäkinen autorata.", "Tuupa tänne sohvalle köllöttämään, niin luetaan kirjaa." tai "Tuo sinä hiekkalelut tänne, niin äiti istuu tässä valmiina."

Kun pahoinvointi loppui, ei raskauviikoissa ole enää pysynyt kärryillä. Viikon kuusitoista jälkeen olen ollut jossain vaiheessa ehkä kuukauden raskausviikolla 22. Esikoisen kohdallahan sitä muisti päivälleen missä mennään. Nyt vilkaisin kalenteriin ja yllätyin, että olen kohta aloittamassa raskauden viimeistä kolmannesta! Aika kuluu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, ettei raskaana meinaa ehtiä olla, kun on niin monta muuta huolehdittavaa asiaa (tai no yksi lapsi) ja hitaasti siksi, että toisella kerralla raskaudesta puuttuu ensimmäisen kerran hohto ja jännitys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu (mitä en tosin kyllä kauheasti viime kerralla kokenut, kun odotin vain, että lapsi syntyisi).

On helpottavaa ja yllättävää, että raskaudet tosiaan ovat erilaisia. On kyllä täysin käsittämätöntä, miten samojen ihmisten geeneistä, samassa mahassa kasvavat vauvat voivat silti saada aikaan niin erilaisia raskauksia. Toisella kerralla raskauspahoinvointi alkoi aikaisemmin, mutta onneksi loppui aikaisemmin eikä ollut niin raju. Ruokahalu palasi nopeammin eikä tässä raskaudessa ole tarvinnut olla neuroottisen tarkka syömisen kanssa, vaan ruokavälit voivat jopa hetkellisesti pidentyä. Edellisellä kerralla lapsi majaili ihan alhaalla vatsassa ja painoi lantioon paljon, sen lisäksi suurimpana pulmana oli yölliset suonenvedot, joihin vedin ainakin tupla-annosta magnesiumia. Tällä kerralla vauva majailee jälleen ihan alhaalla, ja lantiota ja selkää on alkanut särkeä aikaisemmin. Suonta ei vedä, mutta olen saanut jalkaani aivan törkeän ruman ja kipeän suonikohjun. Se jos mikä on katkeransuloista, kun 60+ äitini tutkii jalkojaan, ettei mulla ole kyllä vielä. No minun jalkani irvistää pahemmin kuin irvikissa ja sen lisäksi, että tunnen häpeää siitä, miltä jalka voikaan näyttää, poden huonoa huonoa omaatuntoa, että edes olen niin turhamainen, että asia kiusaa minua. Vielä rasittavampaa on kuitenkin se, kuinka kipeitä suonikohjut voivat olla. Kuin joku pieni mies (sellainen kuin niissä Olipa kerran elämä -sarjoissa on) sähköttäisi sitä suonta pitkin. Jestas. Kuulemma jalkojen ylhäällä pitäminen auttaisi, mutta missä välissä niitä ehtii ylhäällä pitämään. Juu ei kyllä missään. Tai oletteko nähneet äitiä, joka tekee kotiöitä jalat ylhäällä? Juu en minäkään. Jalat ovat muutenkin tosi väsyneet, ja aamulla kun herää ja nousee ylös, tuntuu siltä kuin olisi jo juossut kymppikilsan aamulenkin. Öisin olen saanut nukuttua, kun olen lotrannut jalkoihin litroittain Relaxantia. Vinkvink, sen on todettu auttavan myös lasten kasvukipuihin. Uskomaton rasva.

Tällä kerralla vatsassani ei mene minkäänlaista viivaa, kun edellisellä kerralla siinä oli tumma linea negra alhaalta ylös asti. En usko, että siitä voi tehdä mitään päätelmiä lapsen sukupuolen suhteen, koska tämä beibe majailaa mahassani poikittain! Sen vuoksi vatsa on nyt levinnyt myös hieman sivuiltakin. Molemmissa raskauksissa olen törmännyt mielialanvaihteluihin ja etenkin tässä jälkimmäisessä liikutus on ollut no, liikuttavaa. Valuin vettä kuin Niagaran putoukset, kun katsoin katsoin kesällä Carl Philipin ja Sofian häitä (Hei haloo!) ja lastensairaalan tukikonserttia. En myöskään tiennyt, että raskausaikana voivat luomet lisääntyä, ikenet olla jatkuvasti tulehtuneet tai näkö huonontua. Nyt tiedän senkin.Odotan siis kovasti, että nköni jälleen parantuu imetysaikana, kuten viimeksi. Raskausajan hormonit sekoittavat elimistöäni ja minun on ajoittain selvästi vaikea siihen mukautua. Jos oikein huono tuuri käy, niin myös yli 30 vuotta levossa olleet viisaudenhampaani päättävät puhjeta juuri nyt. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi niin sanotusti...

Tällä kerralla vauva on saanut jo jotain jemmaan vähän aikaisemmin. Meille on saapunut yksi uusi kantoliina, tuplarattaat ja kasa todella söpöjä new born -kokoisia kestovaippoja sekä villiksiä. Katsotaan, tuntuuko vaipat yhtä söpöiltä, kun niissä on kakkaa...no nähtäväksi jää. Henkisesti odotus on ollut helpompaa. Kun tuota pientä puliveivaria päivät seuraa, niin toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun se on niin valloittava, täynnä elämää, toivoa ja mahdollisuuksia. Onhan se nyt mieletön juttu, että elämäänsä saa tuollaisia pikkuihmisiä. Mutta silti. Kyllä ymmärrän niin senkin, miksi osa ei halua lapsia. Vuoden aikana talon rytmi on muuttunut ja kaikessa on otettava lapsi huomioon. Lapsi muuttaa minua, isimiestä ja meidän suhdetta. Halusi tai ei. huomaan, etten ole pikkuvauvaihminen, enkä taaperoihminen, vaan minusta on ihanaa, kun lapsi kasvaa. Silti koen toisinaan surua siitä, että kohta se ei enää kiipeä syliin, ei moiskauta räkäisiä pusuja keskelle suuta tai potki yöllä kylkiäni. Äh, kuinka lapsen kasvaminen voi olla yhtä aikaa kaunista ja kipeää.

Toisella kerralla sitä luulisi tietävän, mikä on edessä. Mutta silti sitä huomaa havahtuvansa päivittäin siihen, ettei ole pienintäkään hajua, mihin on ruvennut ja mitä tuleman pitää. Kakkonen pitää huolen, että hänetkin muistetaan ja hän muksii yksiössään tasaiseen tahtiin. Se on onnea se. Ja vielä on hyvin tilaakin. 

Pari sanaa raskauspahoinvoinnista ja Raskauspahoinvoinnista

Aihe, jota olen kurkkuani myöten täynnä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Nimittäin raskauspahoinvointi, tuo minussa roikkuva rasittava takiainen.

On eri asia voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa silloin tällöin, kuin voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa suvereenisti ihan kaikki.

Ensimmäisessä raskaudessa kärsin hyperemeesistä (juu lähde ei asiallisin, mut selväsanaisin). Lyhyesti suomennettuna hyperemeesi tarkoittaa poikkeuksellisen rajua pahoinvointia, oksentelua ja elimistön kuivumista. Harmi vain, ettei kukaan oikein tajunnut sitä: neuvolassa oli kesäsijainen, neuvolalääkäri oli hieman kivikasvo ja kaikista vähiten sen tajusin minä, to-be-mama. Nyykkariäitien kun pitää muutenkin opetella vähän kaikki kantapään kautta. En ollut koskaan ennen törmännyt oloon, jossa ei tarvitse kuin aukaista suu, niin ihan kaikki tulee pihalle monta kertaa päivässä, monta päivää putkeen muuttuen lopulta moneksi viikoksi ja kuukaudeksi ja vaihtuen lopulta seuraavaan kuukauteen. Lopulta neuvolalääkäri määräsi minulle pahoinvointiin tabletteina Primperania, mutta se oli kyllä suuri vitsi sekin, kun viikkojakin oli jo siinä vaiheessa 11 ja olin oksentanut yli kuukauden. Ensin en uskaltanut syödä koko tabletteja, koska a) vaikka paketissa luki, että ei tutkitusti aiheuta epämuodostumia, tuntui se jotenkin aika rajulta ja b)kun sitten aloin niitä popsia, oksensin myös kaikki tabletit. Joten siitä ei ollut sitten apua senkään vertaa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko lääkkeestä ollut jollekin apua! Soitin neuvolaan useamman kerran ja kerroin, että voin huonosti, mutta ilmeisesti en siltikään ollut tarpeeksi selväsanainen. Jotenkin ajatus tiputuksesta tuntui kamalalta, joten sinnittelin kotona vessan lattialla makoillen (VIRHE) ja ajattelin, että tästä ei voi selvitä hengissä ja miten kukaan voi ikinä haluta lapsia. Jotenkin vielä kamalammalta tuntui mennä jonottamaan päivästykseen lie kuinka moneksi tunniksi, kun minuutit kotonakin olivat niiiiin pitkiä.

Kun sitten lopulta tulin niin kipeäksi, etten enää päässyt sängystä ylös ja suuni alkoi muurautua öisin kuivuudesta kiinni, soitin jälleen neuvolaan ja sain suoraan lääkärin kautta ajan tippaan (toki tällöinkin jonotin vielä päivystyksessä puoltoista tuntia). Kun kuivuneista suonistani saatiin jokin kaivettua esille ja tippa valumaan, niin ah sitä helpotusta. Miksi, oi miksi en tullut noin KUUSI viikkoa aikaisemmin!? Siellä sitten makoilin päivän jos toisen paikallisten mummojen kanssa. Manta ei muistanut missä oli ja halusi karata kotiin, ja Lyyli heittäytyi aina sairastakin sairaammaksi, kun lääkäri ilmestyi paikalle. Ajattelin, että ehkä tämä tästä ja eipä minulla ole mitään hätää. Neuvolakortin mukaan pahoinvointi kesti pahana jonnekin 16 viikolle asti ja ehkä joskus viikon 20 jälkeen se alkoi helpottaa. Viikon 30 jälkeen aloin voida ja ihan hyvin ja äitiyslomalle jäädessä olin jo suht hyväkuntoinen. Pahoinvointi teki raskaudesta hämmentävää, todella ahdistavaa ja se tuntui vievän ilon koko odotuksesta. Kun joku toinen kertoi pyöräilleensä kymppi kilsan viikko ennen laskettua aikaa, käyneensä rantalomalla ulkomailla tai "en edes huomannut olevani raskaaana", olin kateudesta vihreä. Itse tunsin olevani vankina omassa ruumiissani. Vielä turhamaisemmaksi tunsin oloni siitä, että edes valitin asiasta, koska lapsella ei ollut missään vaiheessa hätää ja sisälläni kasvoi uusi ihminen, josta moni voi vain omalla kohdallaan haaveilla. Vähiten kaipasin ihmisten sääliä, voivottelua tai vähättelyä.

Joten ajatus toisesta raskaudesta oli vähintäänkin ahdistava. Kuitenkin toive toisesta lapsesta oli vähemmän ahdistava. Niin siinä sitten kävi, että vähän ennen kuin mies jäi sopivasti luksuspitkälle opettajan kesälomalleen, minä aloitin toisen 9 kuukautta kestävän maratonini. Jälleen voin todeta, että raskaus ei ole minun kehoani varten. Ennen plussausta loppui imetys yhtenä kauniina tiistaiaamuna, koska siitä tuli huono olo ja seuraavana päivänä kaupan kassajonossa haistoin, että edellisellä asiakkaalla on lehmiä, seuraava polttaa tupakkaa ja jossain lähellä joku ei ole käynyt pitkään aikaan suihkussa. Ei siis epäselvyyttä asiasta, että vatsassani kasvaa pieni papu.

Se, että sisälläni kasvaa pieni ihmisen alku, näyttää minun kohdallani tarkoittavan luopumista yhdestä jos toisesta asiasta: pääsääntöisesti ruokahalusta ja yleisestä jaksamisesta,mutta myös iltamenoista (jostain syystä pahoinvointi on taas pahinta iltaisin), kyläilyistä, juhlista, liikunnasta, saunomisesta, iltavalvomisesta, monista kotitöistä ja ja ja. Tämän raskauden kohdalla luovuttava on ilmeisesti myös nukkumisesta, sillä nyt olen lisäksi kärsinyt unettomuudesta, mikä on harmillista, sillä taapero nukkuu tällä hetkellä kuin tukki. Näissä olosuhteissa etenkin voi todeta, lasten saaminen on perheen yhteinen projekti. Jos emme olisi tässä asiassa yksimielisiä miehen kanssa, ei tästä kukaan selviäisi. Mieheltä vaaditaan kärsivällisyyttä, kun vaimo ei syö, ei nuku, eikä pääse lenkille, niin sillä kiristää hermo. Olen jälleen vankina omassa ruumiissani ja tolkutan itselleni, että tämä on väliaikaista, tämä on väliaiakaista. Sisälläni kasvaa vauva ja kaikki on hyvin. Viimeisen kahden kuukauden aikana mies on käytännössä laittanut kaikki ruuat, vaihtanut kaikki kakkavaipat, tehnyt ison osan kotitöistä, syöttänyt lapsen ja hoitanut lapsen yöheräilyt ja ison osan lapsen iltanukutuksista. Ja onneksi meillä on ollut apukäsiä. Minä olen harjoitellut nöyryyttä ja vielä vähän lisää nöyryyttä ja toistanut itselleni, että hyvän äidin ja vaimon mitta ei ole jaksamisessa. Tämä on väliaikaista, tämä on väliaikaista.

No summa summarum. Olen kuitenkin voinut paremmin. Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 5-11, sen jälkeen se on ollut aisoissa kohtuullisesti. Olen oikeasti selvinnyt kotona. Pystyn poistumaan aamupäivisin kotoa ja olen jopa käynyt kesälomareissuilla. Voin edelleen pahoin, mutta kuitenkin suurin osa ruuista pysyy sisällä. Parin viimeisen viikon aikana olen jopa voinut tehdä aamupäivisin kotitöitä ja olen ehkä laittanut kaksi kertaa ruokaa. Että kyllä tämä tästä. Tyyppi liikkuu mahassa, maha kasvaa ja ehkä painokin alkaa kohta nousta. Jo tällaisella pahoinvoinnin määrällä odottaminen on edes vähän innostavaa. Olen varovaisen toiveikas!