Päivät kuin pikajuna

Päivät etenee kuin pikajuna: Ei niin kuin VR:n vanha, hidas ja lonksuva vaan sellainen kuin siinä Meksikon pikajuna -laulussa - nopea ja täynnä yllättäviä käänteitä.

1. kuukausi
Vauva nukkuu paljon, koko ajan ja joka paikassa: Parhaiten siellä missä isoveli puuhastelee ja sitä paremmin mitä enemmän vaatetta on päällä. Jopa sellainen harvinaisuus pääsi käymään, että pikkusisko nukahti itsekseen illalla omaan sänkyynsä. Saimme myös nauttia vielä harvainaisemmasta ihmeestä - keskiyön pimeinä tunteina vanhempien sängyssä tyytyväisenä pötköttävästä lapsesta. Tyttö oli kuin pieni nukke!

Isoveli piti kiireisenä: Toimintaa paljon, koko ajan ja taukoamattomana. Auton korjausta ja pullaakin  leivottiin. Hiiva oli vanhaa ja jauhot loppui kesken, mutta hyviä niistä pullista tuli. Huom. Isimies leipoi. Se on meidän perheessä se, joka ehdottaa, et "Pitäiskö leipoa pullaa?"

Löysin noin kolme kuukautta sitten kirjoitetun blogin alun:

"Juniori on alkanut kutsua itseään etunimellä ja puhua 3-5 sanan lauseita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää esikoistani, joka tekee kaiken 150 lasissa, eikä pysähdy hetkeksikään. Hänet on pidettävä toimeliaana, muuten luvassa on jatkuvia töllöntöitä. Olen jälleen miettinyt, miten kodista saisi paikan, jossa on mahdollisiman vähän kiellettäviä asioita, koska hyvin selväksi on käynyt, että ensisijaisesti kieltämällä tätä lasta ei kasvateta. Mitä enemmän joutuu kieltää, sitä enemmän kielletyt asiat häntä kiehtovat. Siitä huolimatta kaikkea ei vain saa tehdä. Energia olisi pakko ohjata positiivisen kautta johonkin muuhun tekemiseen. Hän kyllä tietää hienosti, mitä ei saa tehdä ja luettelee niitä sujuvasti.

Vauva ukkuu, ei saa kiipee. Vauva nukkuu, ei saa kiivetä koppaan. Kiipeän kuitenkin.
Ei saa paiaa appulaa. Pesukoneen nappulaa ei saa painaa. Painan kuitenkin.
Ei piippaa. Ei saa paiaa mikkoa. Ei saa painaa mikron nappulaa, jos mikro ei piippaa. Painan kuitenkin.
Ei saa pestä. Pissaa. Hyi. Vessaharjaa ei saa ottaa. Äiti tai isi pesee pöntön.
Ei saa aukee. Uuko tosi kyyä. Ulko-ovea ei saa aukaista, ulkona on tosi kylmä. Aukaisen kuitenkin.
Ei saa pöyä eikkiä. Pippuu. Pää. Pipi. Otta. Ei saa pöydällä leikkiä, tippuu ja päähän tulee otsaan pipi. Kiipeän kuitenkin.

Kun olen kahden lapsen kanssa yksin kotona ja niinä pieninä hetkinä, kun molemmat tarvitsevat minua yhtä aikaa, tipahdan äitikuoppaan. Yritän parhaani mukaan kiivetä sieltä ylös ilman totaalista hermojen menettämistä, vaikka ajattelen, että on sulaa hulluuttaa saada lapsia näin pienellä ikäerolla. Tarvitseva vastasyntynyt ja rajojaan kokeileva esikoinen asettavat haasteita. Sinä aikana kun saan vauvalle vaihdettua vaipan, ehdin nähdä vilauksen esikoisesta, joka huikkaa vessasta, että "Oi ei, että attialle, tui sokkua, A pessee!" (Voi ei, vettä lattialla, tuli sotkua, A pesee!). Toisessa kainalossa roikkuu huuliaan lipova pikkusisko ja toisessa kainalossa esikoinen, jonka kädet on pestävä, koska hän on jälleen leikkinyt vessaharjalla. Ja kun sisko aloittaa korviavihlovan nälkäkiukun, hakee isoveli jakkaran, kantaa sen pesuhuoneeseen, rämppää ulko-oven auki ja alkaa huudella ovesta pihalle . Ei enää epäselvyyttä, miksi äidit ovat multitaskauksen mestareita. Minä en selvästikään ole. Mutta ehkä minullakin on mahdollisuus oppia. "

Samaan aikaan vauvan kohdalla tilanne oli kolmen viikon iässä tämä: Itkua, parkua, karjuntaa.

Jätin ruokavaliostani pois maitotuotteet, kananmunan ja ruisleivän. Neljän viikon kohdalla tilanne oli tämä. 

2. kuukausi

Toisen kuukauden aikana tilanne alkoi jo vähän rauhoittua. Isoveli säätää ja vauvaa on pidettävä silmällä. Se ei köllöttele lattialle. Se on lähes aina sylissä tai sitterissä. Isoveli on niin innokas imettäjä, että pelkään sen liiskaavaan pikkusiskon, kun käännän selkäni. Isoveli kantaa ystävällisesti kaikki pehmot pikkusiskon luokse, ettei sillä tule paha mieli. Äitiyden multihuipentuma on saada kaksi lasta nukkumaan päiväunia yhtä aikaa. Ihmeellistä kyllä, kumpikaan ei herää toisen itkuun. Matkarattaista on luovuttava, koska isoveli kippasi niillä ympäri, eikä niihin uskaltanut enää pikkusiskoa jättää. Vauva nukkuu vieläkin ekstrimaalisia aamupäikkäreitä. Himoitsen kuin hullu jugurttia ja rahkaa. 

3. kuukausi

Tehtiin eka reissu mummulaan Kokkolaan. Korkattiin sukset ja jopa äiti ehti hiihtää pari kertaa jalkapallokentän ympäri. 

Kotona alkoi kevät ja lumi alkoi sulaa. Puronsuulla havaittiin maaliskuun alussa yrjövä lumiukko.

Pari viikkoa myöhemmin maaliskuun puolessa välissä päästiin kurahommiin. Lumiukkokin alkoi olla aika rivo.

Pikkusiskon päiväunipätkät ovat lyhentyneet, mutta ovat silti pidempiä kuin isoveljen aikoinaan. Ja tällaisistä päivätorkkujistahan minulla kyllä on kokemusta. Yöt sujuu kohtuullisen hyvin. Liiaksi ei parane kehua, ettei tilanne muutu. Pikkusisko jokeltaa, kiljahtelee, hymyilee, tarttuu leluun ja on hereillä kovin seurallinen. Minä olen opetellut ompelemaan jalka sitteriä keikutellen tai lapsi kantoliinassa. Kaikki itselle tuleva on kesken, liekö valmistuu edes imetysajaksi..parit lahjat olen ehtinyt ommella..ehkä joskus taas.

Mutta ei tullut koliikkia. Tekisi mieleni sanoa, että tämä vauvanhoito on kuin lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Se voi siis olla erilaista eri kerroilla. Nyt kun vauva on jo kolme kuukautta, alan olla jo aika taitava multitaskaaja. Ainakin toisinaan. Kyllä sekin siis tästä.

Yritän päivitellä blogia paremmin ja lyhemmin. Nyt mennään taas.

Perusasioiden äärellä

Tällä kerralla 3 viikkoa ja 2 päivää näyttää olevan kipukynnys, missä vaiheessa tähän perheeseen rantautuivat vatsanväänteet. Olin niin unohtanut, että elämä vastasyntyneen kanssa on elämistä  perusasioiden äärellä: unta, ruokaa, lämpöä ja turvaa - ja mahantoimintaa. Kun kakka ei kulje, se ei kulje ja sitten sitä väännetään.

Pikkusiskon huutoääni on täsmälleen samanlainen kuin isoveljellä aikanaan. Toistaiseksi hän aloittaa myöhemmin ja lopettaa aikaisemmin sekä rauhoittuu helpommin. Vannomatta paras. Kieltämättä huutoääni herättelee tehokkaasti tunnemuistista muistoja esikoisen ekoilta kuukausilta. Iltaisin hengitän rauhassa ja tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi. Niin kauan kuin selviämme parin tunnin iltalevottomuudella, on se pientä kuuden tunnin suoraan huutokonserttiin. On myös käsittämätöntä, että isoveli ei herää pikkusiskon karjuntaan. Siunattu lapsi, siunatuilla unenlahjoilla. Joten kakka, voisitko kulkea liukkaammin pikkusiskon masussa? Kiitos.

Ensimmäinen ja toinen lapsi.

Mikä on muuttunut?

Aika kuluu niin paljon nopeampaa. Vaikka isimies on kotona, ei meillä kukaan kerkeä siivota tai pestä pyykkiä. On kuitenkin syöty hyvin, ulkoiltu, leikitty ja nukuttu. Ensimmäisen kohdalla sitä stressasi enemmän kotitöistä ja siitä, että kotona olisi siistiä ja plaaplaa. Toisen kohdalla ei ehdi, eikä jaksa. Kun perheessä on ollut vauva, joka ei nuku, niin toisen kohdalla sitä ottaa ilon irti siitä, kun se nukkuu. Ihan missä vain.

Tämä ehtii odottaa.

Nämäkin ehtii odottaa.
Meidän kodinhoitohuoneessa kuivuu sohva.
Miltä teillä näyttää?

Tämä ei ehdi odottaa.
Se kasvaa koko ajan ja kohta ei enää halua nukkua sylissä!
Isoveljen päikkäriaikaan saan nukkua ihan rauhassa tässä.

On hetkiä, jolloin mikään ei ole tärkeämpää kuin tarjota syli.

Luopumisen tuskaa

Hei hei sivupiiskat. Se oli menoa nyt.

Lapsella on ollut todella erikoiset hiukset. Ensin pään päällä ei kasvanut mitään ja tyyppi muistutti vanhaa miestä. Todella vanhaa miestä. No sitten hiukset alkoivat kasvaa. Paljon. Sivusta. Mietittiin jo, että onko lapsi sielultaan juutalainen. Niistä sivupiiskoista olis nimittäin saanut todella käheet ortodoksijuutalaisten otsakiehkurat.

Viikko sitten ne leikattiin. Se oli vähän välttämätöntä, kun lapsi alkoi hieroa hiuksiin toistuvasti ruokaa. Hiukset jäivät myös bodyn nappien väliin ja vaikeasta pukemisesta alkoi tulla vielä vaikeampaa. Mutta olihan ne söpöt, persoonalliset, erilaiset. Tekivät Ukkelista Ukkelin. Olkoonkin vain hiukset, niin kaipaan niitä.

Enpä olisi ikinä uskonut, että silmän on näin vaikea tottua. Lapsi on todella eri näköinen, tietysti edestäpäin vielä enemmän kuin takaa tai sivusta. Ja sillä on korvat.

Ai niin. Ja itse hiustenleikkaus sujui esimerkillisesti. Oli niin hieno parturintuoli, ettei mitään rajaa: traktorin penkki ja ohjauspyörä ja kaikki. Kyllä kelpas.

Plaah

Olishan tuota ollut tarina jos toinenkin melkein valmiina julkaistavaksi, mutta.

Reilu viikko sitten keskiviikkoiltana klo 00.15 kuului pinniksestä ensin kovaa yskimistä ja yskimistä ja sitten kova puklausta muistuttava ääni.

Miksi, oi miksi ne aina oksentaa öisin?? 

Niin vietimme sitten yhden iltayön siivoten oksennusta: muistaakseni neljät yökkärit (yök, mikä sana), parit lakanat, meidän sängyn lakanat ja vielä meidän vanhempien yökkärit, vähän lattiaa ja hiuksia ja mitä näitä nyt on.

Siitä sitten siirryimme sujuvasti yskään ja kuumeeseen, ja parina seuraavana yönä pinniksestä löytyi tulikuuma, lähempänä 40-astetta hehkuva nuorimies. Sairaan lapsen rohisevan hengityksen kuunteleminen öisin on yksi raastavimmista tunteista maailmassa. Juuri kun olet nukahtamassa, mietit, vieläkö se hengittää. No sitten alkoikin ruokahaluttomuus ja inhottavat ikenet. Jos ne hampaat ei kohta tule läpi, rapsutan ne itse esiin. Vai olikohan tämä jo ennen oksentamista? Tällä hetkellä vuorossa on nuha ja jälkimainingit taloa tärisyttävästä yskästä.

Takana on lähes kaksi viikkoa valvottuja öitä, rikkinäisiä rytmittömiä päiviä ja äärimmäisen kitisevä lapsi, jolla menee hermot nanosekunnissa. Kaikki menot ovat peruuntuneet ja reilu viikko neljän seinän sisällä lapsen kanssa lähinnä kaksistaan on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Sairastaminen lapsiperheessä on niin syvältä. (Ja silti, olemme päässet niin vähällä.) Mutta en tiedä, kumpi on kettuuntuneempi tällä hetkellä minä vai lapsi. Lapsella on niiiin tylsää katsella samaa naamaa päivästä toiseen, se on niiiin pitkästynyt. Eilen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Seuraavaksi flunssaruletti onkin osunut minuun. Kotiäideillä ei tunnetusti ole sairaslomaa. Vaikka nenä valuisi kuin Niagaran putous, silmät verestää ja päässä hakkaa miljoona pientä vihreää miestä, äiti vaihtaa vaipat, tekee ruuan ja plaaplaa, kun mies on töissä. Lapsihan menee puolikuntoisenakin kuin höyryjuna paikasta toiseen. Myönnettävä on, että hermot on tiukalla ja huumorinkukat kuihtumispisteessä. Ne on näitä äitiyden hetkiä, jolloin olisin täysin valmis muuttamaan pariksi päiväksi kuuhun tai ihan mihin tahansa, missä ei kuulu se korvia vihlova ääääääääää, byäääää.

Arjen askeleet

Kahden ja puolen viikon lomailun jälkeen palasi isimies jälleen töihin ja niin alkoi taas arkiarki kotosalla. Tosi asiassa arki alkoi jo pari päivää aikaisemmin, kun isimies mursi peukalonsa, tarkemmin sanottuna oikean käden sellaisen. Oikean käden peukalo on osoittanut olevansa tärkeä osa kaikenlaista arkista puuhastelua ja ilman oikean käden peukoloa mies on ihan peukalo keskellä kämmentä. Kipeä se varmasti on, ainakin väri on vakuuttavan mustanpuhuva, ja tällä peukalolla ei todellakaan vaihdeta vaippoja, pueta lasta tai kiinnitetä vaunujen tai syöttötuolin valjaita kiinni. Lapsi on kuin elohopea ja luikertelee omia teitään. Lapsenhoidollisten puuhien lisäksi äiti-ihmisen toimenkuva laajentui ja hetkellisesti siihen kuului myös leipien teko miehelle ja takin vetoketjun laittaminen kiinni. Kaksi lasta yhdellä murtumalla, sanoisin! Nyt kuitenkin peukalo paketoituna arki alkaa jo luistaa.

Olin jo kovasti kaivannut arkirytmiä ja reilun viikon joululomareissun jälkeen oli mukava olla loppuloma kotona. Lapsen rytmi on alkanut palautua vähän enemmän normaaliksi. Ensimmäinen kotipäivä kotona itsekseen oli kuitenkin varmaan yhtä väsyttävä kuin miehen ensimmäinen päivä töissätöissä. Yöunilta heräsi hyväntuulinen pikkukaveri, mutta koko loppu päivän jalassani roikkui lähemmäs 8-kiloinen kahvakuula. Voi ulina ja ulvaus. Selvästikin lapsi huomasi menon muuttuneen ja niin sitten viihdytin vinkuvaa vaaperoa katselemalla yhdessä isimiehen kuvia tietokoneelta, kantelemalla lasta ympäri huushollia ja veivaamalla Musarullan samaa jaksoa uudestaan ja uudestaan. Osaan jo koko jakson vuorosanat aika hyvin.

Viikko sitten lapsi alkoi vähentää maidon tissuttelua päiväsaikaan ja tällä viikolla ei sitten ole maistunut oikein mikään muukaan ruoka. Paitsi letut ja jäiset marjat ja soseet. Valitettavasti nälkä on kova, jos syö vain jäisiä vadelmia ja karpaloita aamusta iltaan. Puuron syömisestä on tullut sellainen sota, että olen repiä pelihousuni perusteellisesti, kun lapsi käynnistää sylkymoottorinsa turboasetuksille ja ensimmäisestä lusikasta. On myös tosi kiva laittaa vaikkapa kalaa ja sitten kaapia sitä tyyristä pureskeltua, suussa pyöriteltyä ja syljettyä töhnää ympäri lattiaa, pöytää ja mattoa. No onneksi on letut! Koska jostain syystä lätyt ovat nousseet suosioasteikolla top ykköseksi, niin syömme siis tätä nykyä paljon lättyjä. Aamulla ne tehdään puuroon ja päivällä kasvissoseeseen ja ah, voisin niin aloittaa "Tuunaa lättyjä lapsellesi" -kokkiohjelman! Mutta nopea viittaus vatsan toimintaan. Voi juku on pikkupätkän maha kovalla, kun ei tahdo hän maitoa, eikä tahdo soseita ja mukista hörppiminenkin on niin pieniä kulauksia. Sellaisia samanmoisia pipanoita p*skoo jotkut pikkueläimet tuonne meidän pihalle. Testattiin sitten blenderillä rahkaa, omenamehua ja mustikoita. Se maistui myös erinomaisesti, mutta siitä sitten taas vatsantoiminnalliset ongelmat olivatki siitä toisesta ääripäästä. Ehkä vatsa ei vielä kestä kunnolla maitotuotteita.

Isimiehen tuunaamia lättyjä. Menee kuumina ja kylminä.
Yhdellä ruokailulla voi mennä kuusikin lättyä. Että kyllä sillä nälkä on.

Ensimmäisen arki-illan yhteinen rauhallinen päivällishetki oli kuin suoraan jostain tragikoomisesta tv-sarjasta. Eihän siitä mitään tullut. Äidillä oli hermo tiukalla ja hän meni ulos kolaamaan lunta, nälkäisenä. Isimies laittoi ruokaa, nälkäisenä, ja lapsi heräsi ja silläkin oli nälkä. Koskä sekä äidillä ja isällä oli nälkä, olivat molemmat unohtaneet, että lapselle ei ollutkaan oikeastaan mitään valmista ruokaa ja herkullinen linssi-juureskeittokin oli liian chilinen ja suolainen pikkuihmiselle. No keitetään sille makaronia! Isi söi, makaronit kiehui, äiti söi, lapsi odotti ruokaa, se sai makaroninsa, ne eivät olleetkaan tarpeeksi pehmeitä, isi söi, äiti söi, lapsi odotteli, makaronit ei pehmenneet keittämällä, isi leikkasi niitä pienemmiksi saksilla, ei kelvannut sittenkään, lapsi sylki kaiken pois, niin myös kasvissoseen lopun ja leivän ja veden. Jos joku olisi ollut kärpäsenä katossa, olisin kertonut kovaan ääneen, että IMUROIN ja PYYHIN lattian aamulla, vaikka siitä ei ollut enää pienintäkään merkkiä jäljellä. Nostin lapsen lattialle ja niin se söi tyytyväisenä siellä pöydän alla omia kylmiä, limaisia ja kuivuneita makaroneja ja leivän paloja.

Alkutilanne.
Heko heko, syljen kaiken tänne kaukaloon.

Lopputilanne.
Syön täältä, mitä löydän.

Ja sitten vielä toiseen suuntaan.

Ja minä kun olin niin haaveillut mukavasta ruokahetkestä.

Tänään Pätkä on sitten syönyt jääkaappikylmää ihan pikkuvauvalle sopivaa samettista kasvissosetta, iltapalaksi lättyjä ja valmistauduttu kaikenlaisin ruuin huomiseen. Se on nimittäin maanantai ja uusi arkiviikko.

Jännä juttu (Oikeasti ei kyllä yhtään jännä.)

Eritevaroitus. Älä pilaa joulumieltäsi.

Ystäväni saa ensimmäisen lapsensa vuoden alussa. Minua huvitti suunnattomasti hänen kertomuksensa miehestään, joka tarkkana ja hygieenisenä miehenä vielä harjoittelee tätä eritehommiin suhtautumista. Mies oli nimittäin astunut koirankakkaan ja kauhuissaan steriloinut kenkänsä sen jälkeen. Voi kaupunkilaiset, sanon minä. (Myös ehkä toinen pikkuveljistäni voisi tehdä näin...) Mutta niin. Onhan se kakka ällöttävää. Kerroin ystävälleni, että kyllä siinä elämys koittaa, kun lapsi vääntää ensimmäiset niskap*skat ja kakka lentää vessan kaakeleihin ja mies alkaa pohtia, kuinka sen saa hinkattua pois niistä kaakeleiden
s a u m o i s t a  JA lapsi tuottaa samalla lisää tavaraa takapuoli töristen. Mutta ihme kyllä - oman lapsen eritteet ovat jotenkin vähemmän ällöttävämpiä kuin kaverin lapsen eritteet, vaikkei se oman lapsenkaan kakka kyllä mitään kultaa ole.

Yksi asia, minkä lapsen tulo nimittäin muuttaa, on puheenaiheet eritteistä tai ainakin niiden frekvenssi keskusteluissa. Ennen lapsen tuloa harvemmin juttelimme mieheni kanssa kakasta tai ylipäätään toisen vatsantoiminnasta tai rään koostumuksesta. Vauvan myötä olemme siirtyneet sujuvasti (halusimme tai emme) erite- ja kakkaklaaniin ja etenkin alussa päivittäisin kuulumisten vaihtamiseen kuului kertaus vauvan päivän kakkarytmistä. Oli nimittäin yllättävää, kuinka myös vanhemman jaksaminen näyttää pyörivän sen ympärillä, kuinka lapsen vatsa toimii. Jos se ei toimi, on elo yhtä itkua ja hammastenkiristystä - myös vanhemmilla.

Vastasyntyneen kakka on sellaista tervamaista mustaa mönjää ja se muuttuu imetyksen myötä oikeastaan ihan mihin vain väriin vihreästä oranssiin, ruskeaan ja vihreään. Mutta se ei juurikaan haise. Se on kyllä vetelää ja ennen kuin lapsi saa makkaroita reisiin tai mahaan, kakka valuu joka paikasta vaipasta ja minnekään ei voi lähteä ilman vähintään viittä vaippaa ja ainakin kahta vaatekertaa. On myös täysin normaalia, että lapsi kakkaa kymmenen kertaa päivässä tai pari kertaa viikossa. Kovin limainen ja vihreä tai erittäin haiseva kakka kertoo, että lapsen maha on jostain ehkä sekaisin. Ystäväni voi kuitenkin lohduttaa miestään, että se lapsen ensimmäinen tervakakka on steriiliä ja hajutonta. Oikeastaan senhän voisi vaikkaa laittaa purkkiin ja kirjahyllyyn, mikäs siinä...

Kakka on onneksi aihe, joka myös väistyy lapsen kasvamisen myötä. Nyt kiinteisiin siirryttyä lapsen kakka etsii koostumustaan ja kakan haju on kyllä kertakaikkisen karmea. Nyt 10 kuukauden ikäisen lapsen kohdalla kakasta puhutaan taas vähemmän mitä vastasyntyneen kohdalla. Aiheeseen palattaneen jälleen pottailun yhteydessä. Silti aika sujut sitä näyttää olevan kaikenlaisten eritteiden kanssa tässä vaiheessa. Tutuksi on tulleet pissa ja kakka ja puklu ja oksennus ja räkä.

Eräänä aamuna sattui seuraavaa. Lapsella on kova yskä ja etenkin aamuisin herättyään hän köhii ja köhii. Olin mennyt vessaan, hmm...omille asioilleni, ja mies syöttää lapselle aamupuuroa ja huutaa keittiöstä:

- Voi ei, se oksentaa! Tätä tulee tosi paljo! 
- Jaa, vastaan minä.
- Onpa erikoista! Haluakko nähä?
- No en oikiastaan! Onhan näitä nyt nähty, mietin.
- Tätä vaan tulee! Millä tämä pyyhitään?
- No ota vaikka sen päältä se kankainen ruokalappu, pyyhi sillä ja laitetaan se sitten pesuun!

Kun tulen vessasta keittiöön, löydän lapsen paikalta todella ällöttävän ruokalapun liimautuneena pöytään kiinni.

- Öö...miksi ihmeessä tää lappu on vielä täällä? kysyn ihmeissäni.
- No kato nyt sitä! Se on tosi jännää. 

Nostan limaisen oksennusrätin pöydältä ja alta paljastuu valkoisen vihertävää limaa.

- No eikö susta oon tosi jännää, että siinä oksennuksessa on vaan maitoa ja limaa, mutta ei ollenkaan puuroa, vaikka se söi sitä, kun oksensi! Minne se puuro meni? Jännä juttu, halusin näyttää sen sulle.

Jännä aamu meillä. Mitäs teille muille?

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Kotiäidin aikaisten aamujen riemuja on aamu-tv. Jos ja kun herää kukonlaulun aikaan, on pakko laittaa välillä telkkari päälle, että pysyy hereillä ja ajatus käynnistyy. Näytän olevan niin perinteinen, että tykkään jopa enemmän Ylen aamu-tv:stä kuin maikkarin Huomenta Suomesta. Tänään haastateltiin yhtä mun idoleista Kirsi Kunnasta, joka täytti muutama päivä sitten 90 vuotta. Oi, mikä herkullinen henkilökuvan siipale aamutuimaan!

Totta turisi Kunnas. Kirjoitettu kieli, sanat, kirjat ja lukeminen tekee hyvää aivoille. Se haastaa eri lailla kuin älypuhelimet ja media. Nykyään on todella rasittavaa, kun ihmiset ovat usein vain puoliksi läsnä. Puhelimet, läppärit, ipadit ja netti on ruokapöydässä ja nukkumaan mennessä ja herätessä ja telkkaria katsoessa ja se niin kiehuttaa. Rajat lipsuu helposti, jos ei niistä pidä kiinni ja kyllä, myönnän itsekin juovani päiväkahvin usein läppärin kanssa, jos lapsi nukkuu. Mutta silti se on rasittavaa. Se vaan niin kiehuttaa, jos toinen ottaa koneen vaikka ruokapöytään. Ehkä se kärjistyy nyt entisestään, koska päivällä itse syö usein yksin (tai lapsen kanssa itse kiireessä tai lapsen roikkuessa jaloissa tai...), niin päivällisaikaan sitä kaipaisi toisen läsnäoloa ruokapöydän toisella puolella. Mutta totta sekin, että kun välillä aikaa on niin vähän itselle, että jos haluaa lukea uutisotsikot JA syödä, niin se on usein tehtävä yhtä aikaa. Ja koska lehtiä ei tule, on otsikot luettava koneelta.

No anyway. Pidän kirjoista. Pidän sanoista. Siksi on ollut todella riemastuttavaa, että lapsi tykkää kirjoista. Niitä ei ole tarvinnut tyrkyttää, vaan se oikeasti tykkää niistä. Aamu alkaa usein nojatuolissa kirjaa lukemalla, päivällä tutkitaan kirjoja ja niitä luetaan usein illalla uudestaan. Sama kirja voidaan lukea monta kertaa peräkkäin. Aikuisen näkökulmasta kirjojen lukeminen lapselle on juu mukavaa, mutta välillä se on ainakin vielä tässä vaiheessa niin puuduttavaa, koska no vauvakirjat eivät tarjoa aikusielle mitään suuria haasteta. Kun on 10 kertaa lukenut, että Ankka ui, niin kyllä ainakin rehellisyyden nimissä minua puuduttaa ja paljon. Kun olimme lukeneet varmaan kuukauden yhtä ja samaa kirjaa joka päivä monta kertaa, hilpasin kirjastoon ja toin kasan kirjoja, jos joku toinen niistä olisi mieleinen. Kun lapsia on vain yksi ja päivät ovat rauhallisia, on kyllä ihanaa, että kirjoille on oikeasti aikaa, kun ne nyt kerran kiinnostavat.

Niinpä siis Kirsi Kunnaksen innostamana vinkkaan meidän kohta kymmekuisen kirjasuosikit. Kuvat näytti tarkentuneen mattoon, kun otin kiireessä. No jaa, viesti välittynee... Itse huomasin tykkääväni runo- ja riimikirjoista, koska niitä jaksaa lukea monta kertaa ja ennen nimeämisvaihetta lapsi näyttää tykkäävän kuunnella voimakkaita äänteitä, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Sivujen kääntäminen on lapsesta mitä suurinta viihdettä.

Lahjaksi saatu Leena Junnilan Lits läts lätäkkö!
Ehkä yksi nerokkaimmista vauvakirjoista!
Ensimmäinen kirja, joka kiinnosti
ja tätä meillä on luettu todella paljon 6-7 kuukauden iästä alkaen.

Isot ja selkeät kuvat ja rytmikkäät riimit kiinnostavat.

Mummin ja ukin ostama mustavalkoinen Hei, matkaan! oli seuraava suosikkikirja.
Yllättävää, että mustavalkoinen kirja kiinnosti, mutta näin olivat kirjakaupassakin väittäneet.
Tässä kiinnostaa eri kulkuneuvojen äänien jäljittely. Alkoi kiinnostaa ehkä 7 kk iästä eteenpäin.

Kirjastosta löytyi Kirsi Kunnaksen Hei Hikkori tikkori toikki on myös riimimuotoinen.
Tämä on tän hetken suosikki. Ollut jo pitkään.
Etenkin kirjan sivujen reiät ja niistä kurkkaaminen ja sivujen kääntäminen kiinnostavat.

Ukilta saatu Maatilan eläimiä - Missä on äitini? on muodostunut toiseksi tämän hetken suosikiksi.
Löytyy lehmät, hepat ja possut. Oikea emä etsitään jokaiseen kuvaan kiekosta pyörittämällä.
Se ei vielä kiinnosta, mutta eläimet ja eläinten äänet kylläkin.

Junamatka puolivuotiaan korvin

Olemme saaneet nauttia sellaisesta harvinaisuudesta kuin opettajamiehen kesäloma. Kesä oltiin koko perhe ihan lomalla tai pellossa tai jossain lomarytmissä kuitenkin. Tai kyllähän rytmiä ja rutiineja yritettiin luoda, mutta vauva tuntuu vaihtavan niitä nopeammin kuin sukkia. Heti kun pääsee johonkin rytmiin ja luulee saavuttavansa jonkinlaisen arjenhallinnan, muuttuu rytmi joksikin muuksi. Aina.

Pari viikkoa sitten mies meni töihin ja olemme siirtyneet taas uuteen rytmiin. Siirtyminen yhden aikuisen arkeen on luonnistunut ihmeen kivuttomasti. Täksi viikoksi mies lähti oppilaidensa kanssa leirikouluun ja me suuntasimme Pätkän kanssa mummulaan Pohjanmaalle. Kävi niin hyvin, että ohikulkeissaan tummu ja pappa ottivat sunnuntai-iltana vaunut ja tavarat mukaan, ja me matkasimme Pätkän kanssa kantorepun ja pienen matkakassin kanssa eilen.

Matka sujui suunnilleen näin. Ensin kävellen bussipysäkille, odottelua, bussilla juna-asemalle, junan odottelua, vaipanvaihto ja syöttömeiningit, junamatka, asemalta kaupan kautta mummulaan. Matkan kokonaiskesto reilut 5 tuntia.

Uusi ystävämme Wompat pääsi siis heti testiin. Mietin ensin, kuinka selviän ilman vaunuja lapsen kanssa mummulaan asti. Lopulta se sujui mainiosti lapsen kanssa, joka on tottunut kantamiseen ja joka ei ole vielä kovin painava. Vaunujen raahaaminen bussin ja junan kautta olisi ollut oma operaationsa, etenkin kun vieläkin on ajoittain epävarmaa, nukahtaako lapsi vaunuihin vai ei. Hereillä hän ei ainakaan viihdy siellä silmänräpäystä pidempään. Lapsi nukahti kantoreppuun, kun lähdin kotoa, nukkui bussin tuloon asti ja veivasi riemuissaan bussimatkan. Olin ihan varma, että se nukahtaa odotteluaikana kaupungilla, mutta pää pyöri kuin pöllöllä, eikä unesta ollut tietoakaan. Kun vihdoin tajusin laittaa kantorepun hupun silmille, Pätkä nukahti kiivetessäni rautatieaseman portaat tunnelista ylös laiturille. Junassa sitten mietin, mitä teen viimein nukahtaneen kaverin kanssa. Päätin istua tönöttää lapsi kantorepussa, koska se takaisi todennäköisesti  pisimmät päiväunet, enkä oikein olisi saanut laskettua lasta oikein mihinkään ilman vaunuja. No siinä sitten tönötin ja yritin itsekin torkkua.

Vauvan päiväunet ovat edelleen minulle täysi mysteeri. En tajua, miksi välillä vauva herää joka rasahdukseen ja välillä ei edes säpsähdä, vaikka katujyrällä ohi ajaisi. Junan tasainen kolina ja humina olivat ilmeisen nukuttavaa, mutta samalla kun yritin itse nukkua, löivät yhtäkkiä kaikki junan äänet unisen tajuntani läpi valtavalla voimalla. Olin ihan varma, että vauva säpsähtää hereille ihan juuri.

Pling. Hyvät matkustajat. Tämä on Pendolino...ja sama ruotsiksi ja englanniksi. Edessäni istuvan naisen lehti rapisi ja omenasta kuului joka kerran poksahdus, kun hän haukkasi siitä. Viistottain käytävän toisella puolella istuva mies puhui puhelimeen, kuinka hän oli vuokrannut niin ja niin ison varaston, parin penkin päässä mummo selitti teinipojalle aina vain uudestaan, että oli käynyt Helsingissä lapsenlapsiaan katsomassa. Mutta eipä tämä mitään. Käytävän toisella puolella oleva nainen veispuukkaili. Läppäristä kuului ankaraa näpytystä, kunnes hän päätti asioida ravintolavaunussa. Hän painoi liukuoven nappulaa naps ja viuuuh ovi hiissautui auki ja viuuuh kiinni. Naps ovi aukesi jälleen ja viuuuh se hiissautui jälleen auki ja viuuuh kiinni. Voileipä oli kääritty metritolkulla muoviin, joka rapisi ja rapisi, suklaapatukan muoveista puhumattakaan ja limpparipullo sihahti joka kerta kun sen aukaisi. Kun siitä joi limpparia, kuului glug glug ja aah. Sitten soi puhelin ja nainen alkoi puhua puhelimessa voileipä suusta pursuten. Milloin minusta on tullut näin rajoittunut matkustaja, ajattelin mielessäni. Todellisuudessa ääniin säpsähti vain puolivuotiaan äiti.

Ihme ja kumma. Lapsi nukkui reilun tunnin ja heräsi vasta kohdassa Pling. Seuraava pysähdyspaikka on Seinäjoki. Reilun toisen tunnin sitten pyörittelin lasta käsissäni ja huolehdimme puolestaan melusaasteesta meidän osaltamme. Perille päästyämme taputtelin itseäni olalle. Hyvä äiti! Hienosti meni!

Autoilun ihmemaa

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsen voi opettaa matkustamaan autossa. Teimme siis Pätkän kanssa kesälomareissun. Päätimme aloittaa ihan vaatimattomasti. Kaksi viikkoa ja 2500 kilometria.

Matka alkoi lupaavasti, kun kaksi päivää ennen reissua Pätkä totesi, että autossa matkustaminen on syvältä ja en tykkää. Matkalla Tampereelta mutkan kautta kotiin vauva karjui koko matkan. Ei kelvannut tutti, ei tissi, ei lelut. Tyyppi veti aina välissä henkeä ja jatkoi huutamista, ihan koko matkan. Mies kysyi aina välillä, että pysähdytäänkö, ja totesin aina vain, että kaasu pohjaan, ollaan kohta kotona. 50 minuuttia huutavan lapsen kanssa autossa tuntuu vähintään viideltä tunnilta. Kotiin päästyä hikimärkänä oli myös äiti ja vannoin, etten enää ikinä matkusta lapsen kanssa.

Niin sitä kaksi päivää myöhemmin startattiin jälleen auto ja suunnattiin mökille Itä-Suomeen, juhannusruuhkassa tietysti. Mukana oli myös miehen veli ja kummityttö. Kanssamatkustajille olin vinkannut, että autolla ajo ei ole tällä hetkellä Pätkän suosiossa ja kannattanee varata korvatulpat. Olihan se eka ajopäivä vähän pitkä.

Mutta kahden viikon aikana päästiin Itä-Suomen ja Pohjanmaan kautta Sodankylään ja jälleen Pohjanmaan kautta takaisin kotiin. Niin se lapsi vain oppi ja alkoi aika pian siirtyä automoodiin - kun matka alkoi, alkoi Pätkä nukkua. Toimivimmaksi tavaksi matkustaa pidempiä ajoja oli lähteä liikenteeseen aamulla heti ensimmäisten päiväunien aikaan. Aamulla kun noustiin, Pätkä heilui ja sätki lelukaaren alla ja vanhemmat mutustivat kiireen vilkkaa aamupalan ja pakkasivat auton (sitähän ei tietysti koskaan voinut tehdä edellisenä iltana valmiiksi..) Kun alkoi kuulua ensimmäiset väsymyskitinän merkit ja lelukaari menetti viehätyksensä, hyppäsimme leivänmuruja rinnuksilla autoon ja lähdimme matkaan. Hyvällä tuurilla saimme matkustettua pari tuntia. Kun Pätkä heräsi, olikin sopivasti vanhempien lounasaika ja pysähdyimme pitääksemme kunnon lounastauon. Pätkä söi, vanhemmat söivät, Pätkä jumppasi, heilui, hurmasi huoltoaseman henkilökunnan ja sitten alkoikin taas kuulua seuraavat väsymyskitinän merkit, vaihdoimme vaipan ja pakkasimme itsemme jälleen autoon ja matka jatkui. Hyvä äiti huomasi lähes poikkeuksetta tässä vaiheessa unohtaneensa syöttää lapsen uudestaan ja yleensä jouduimme pysähtymään ensimmäiselle bussipysäkille ruokkimaan lapsen. Loppujen lopuksi reissumme oli kuitenkin erittäin onnistunut.

Autossa oli hyvä nukkua. Siellä oli viileää. Ja lopulta kun äitikin tajusi istua etupenkillä, ei kukaan häirinnyt unta takapenkillä, tuumi Pätkä.

No saavuimme kotiin ja alkoi helle. Se on jatkunut ja jatkunut. Jatkunut ja jatkunut. Lapsi ei nuku päivisin kuin pätkiä ja kahdet ehjät päiväunet ovat vaihtuneet neljiin rääpälemäisiin pikatirsoihin. Olin menossa asioille ja ajattelin, kuinka kätevää olisi, kun vauva olisi ottanut päiväunet ennen sitä. Laitoin Pätkän sen lempiasentoon vaunuihin, mutta se vain kiemurteli ja vääntelehti ja huusi kuin päiväunet olisivat suurin vääryys maailmassa, sylki tuttia valonnopeudella ja ilmoitti kaikin mahdollisin tavoin, että homma ei nyt toimi ja nyt on hiki. Äidin rauhallinen vaunujen keinutus alkoi muistuttaa pakonomaista ja hermostunuttu nytkytystä. Jupisin itsekseni, että kyllä ei kunnian kukko laula, jos nämä helteet vielä jatkuvat kauan. Ei laulanut kukko, vaan sirkkelihän se vaunussa lauloi ja ääni leikkasi ilmaa korkeana ja kimeänä.  Totesin, että nyt on lähdettävä, kun on sovittu meno, ei sitten päiväunia.

Vauva autoon ja tsadaa. Hampaaton hymy valaisi koko auton, ja Pätkä näytti siltä kuin se ei olisi koskaan raivonnutkaan. Vauva jäi tyytyväisenä istumaan autoon autokatokseen. Söin aamupalan loppuun, keräsin tavarat ja kun tulin autolle, oli vauvalla jo silmät kiinni ja univirsi alkanut. 400 metriä ja lapsi unessa. Tervetuloa superhelteet. Me ilmeisesti muutamme autoon.

Kesätempo

Kiitos blogihaasteesta te tiedätte kyllä! Melkein luulisi, että olen suosittu. Totuus: juuri muita blogeja en seuraa. No saamanne pitää. Tästä tuli aika äitimäinen.

Päivän suunnitelma
Pikkuveli kera tyttöystävänsä ovat kylässä. Jee, mukavaa vaihtelua kesäpäivään! Ja jälleen, tarkoitus selvitä helteestä. Iltasella uimaan.

Lounaani tulee koostumaan
Kasvisosekeitto höystettynä pekonilla. Aina niin hyvää helleruokaa.

Viime yönä näin unta 

Viime yönä nukuin poikkeuksellisen paljon, jopa 11 tuntia! Tai lapsi nukkui, mutta heräsi niin monta kertaa, etten muista enää montako. Herättyäni lopulta kylkijumiasennosta, olin nukkunut kuitenkin niin sikeästi, etten muistanut nähneeni mitään unta. Harvinaista herkkua.

Eilen tapahtui seuraavaa
Tarkoitus taas oli selvitä helteestä. Ennen muinoin (lue ennen vauvan syntymää) vietin hellepäivät rannalla. Jos Pätkä on tottunut sisälämpötilaan 18´c, ovat kolmeakymmentä hipovat hellelukemat viisikuiselle liikaa. Vietämme siis suurimman osan näistä hellepäivistä sisällä ilmalämpöpumpun alla. Ja näitä päiviähän riittää. Olen harrastanut helletekemistä, kuten kodinhoitohuoneen lattian kuurausta ihan vain huomatakseni, että ne valkoiset saumat e i v ä t puhdistu. Hellepäivän haaskausta, sanoisin. Päivällä uitin Pätkän ammeessa pihalla, iltasella suuntasimme uimaan ja dippasimme Pätkän järvessä. Tykkäsi. Rannalla oli onneksi viileämpää kuin kotipihalla. Mutta jos siellä tahtoisi viettää koko päivän, kuvitelkaapa vesimäärä, joka pitäisi äidin litkiä, että maitoa tirskuisi tarvittava määrä jälkikasvulle. Juu en pysty.

Päivän asu
Täysin säädytön. Hävetti, kun naapuri näki mikroshortsit ja ah niin pienen hellepaidan. Luulin, ettei kukaan näe.

Lempparibiisini juuri nyt
Heh. Radiorenkutus Kasimirin Vadelmavene. Vihdoin tajusin, että siinä puhutaan soutamisesta ja veneestä.

Tänä kesänä olen oppinut jotakin uutta
Vauvan kanssa matkailu on yllättävän helppoa. Tärkeimmät muistettavat ovat ehkä korvatulpat ja kynsisakset.

Seuraavat pippalot, joihin olen menossa
Pätkän serkkupojan nimiäiset.

Juuri nyt minua ärsyttää
Vaatekaappi. Tarpeeksi pieniä imetysvaatteita on niin vaikea löytää. En tajua. Tietysti tavisvaatteillakin selviää kotona, mutta jos ylipäätään joskus tahtoo poistua kotona, olisi kiva omistaa jotain säädylllsiä vaatteita. Periaatteessa voisin ommella itsekin. Saumurikin on huollettu, mutta en vain saa aikaiseksi aloitettua mitään ompelusta. Jostain syystä ei vain huvita.

Toisaalta haluan suositella
Relaamaan ja nauttimaan elämästä. On tosi rasittavaa potea huonoa omatuntoa siitä, että viettää näin hienoja ilmoja sisälllä.

Iltapäivä hikinen

Huh. Nyt se on tehty.

Helle ei ole vauvoja varten. Eikä äitejä. Kävimme uittamassa Pätkän järvessä. Toisen kerran ikinä. Vesi oli kuin linnunmaitoa ja Pätkä steppasi kokouikkarissaan minkä ehti. Tulimme kotiin ja olin vakuuttunut, että lapsi saa tästä luontoelämyksestä vähintään järvisyyhyn. Ei suinkaan, vaan tyyppi kiskoo pisimmät hellepäikkärit ikinä.

Hetki minulle. Hetki uudelle blogille. Hetki ensimmäiselle blogilleni ikinä.