Arjen helmiä

Nyt on tämäkin päivä koettu: Kaksivuotias ilmoitti, että "Nyt siivotaan!" otti imurin ja imuroi alakerran. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hän myös totesi, että "Ei pissata!" ja pissi saappaisiin.

Nyt on tämäkin päivä koettu, myös pikkusiskon kohdalla: "Jaa, ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta ollenkaan", totesi neuvolan täti. "Venytetääs vähän, saadaan 6milliä lisää. Hyvin kasvaa!" Äitinsä tyttö.

Nyt on tämäkin päivä koettu: 6-kuukautinen hyppää jakkaralta, koska velikin hyppää. Pikkusiskon huutunaurua, riemunkiljahduksia ja ylpeä veli, joka jokaisen hypyn jälkeen käy halaamassa siskoa ja huutaa: "Hyvä E, hyvä Suomi!"

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Elämäni on tätä nykyä täynnä yllättäviä käänteitä.

Päivät kuin pikajuna

Päivät etenee kuin pikajuna: Ei niin kuin VR:n vanha, hidas ja lonksuva vaan sellainen kuin siinä Meksikon pikajuna -laulussa - nopea ja täynnä yllättäviä käänteitä.

1. kuukausi
Vauva nukkuu paljon, koko ajan ja joka paikassa: Parhaiten siellä missä isoveli puuhastelee ja sitä paremmin mitä enemmän vaatetta on päällä. Jopa sellainen harvinaisuus pääsi käymään, että pikkusisko nukahti itsekseen illalla omaan sänkyynsä. Saimme myös nauttia vielä harvainaisemmasta ihmeestä - keskiyön pimeinä tunteina vanhempien sängyssä tyytyväisenä pötköttävästä lapsesta. Tyttö oli kuin pieni nukke!

Isoveli piti kiireisenä: Toimintaa paljon, koko ajan ja taukoamattomana. Auton korjausta ja pullaakin  leivottiin. Hiiva oli vanhaa ja jauhot loppui kesken, mutta hyviä niistä pullista tuli. Huom. Isimies leipoi. Se on meidän perheessä se, joka ehdottaa, et "Pitäiskö leipoa pullaa?"

Löysin noin kolme kuukautta sitten kirjoitetun blogin alun:

"Juniori on alkanut kutsua itseään etunimellä ja puhua 3-5 sanan lauseita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää esikoistani, joka tekee kaiken 150 lasissa, eikä pysähdy hetkeksikään. Hänet on pidettävä toimeliaana, muuten luvassa on jatkuvia töllöntöitä. Olen jälleen miettinyt, miten kodista saisi paikan, jossa on mahdollisiman vähän kiellettäviä asioita, koska hyvin selväksi on käynyt, että ensisijaisesti kieltämällä tätä lasta ei kasvateta. Mitä enemmän joutuu kieltää, sitä enemmän kielletyt asiat häntä kiehtovat. Siitä huolimatta kaikkea ei vain saa tehdä. Energia olisi pakko ohjata positiivisen kautta johonkin muuhun tekemiseen. Hän kyllä tietää hienosti, mitä ei saa tehdä ja luettelee niitä sujuvasti.

Vauva ukkuu, ei saa kiipee. Vauva nukkuu, ei saa kiivetä koppaan. Kiipeän kuitenkin.
Ei saa paiaa appulaa. Pesukoneen nappulaa ei saa painaa. Painan kuitenkin.
Ei piippaa. Ei saa paiaa mikkoa. Ei saa painaa mikron nappulaa, jos mikro ei piippaa. Painan kuitenkin.
Ei saa pestä. Pissaa. Hyi. Vessaharjaa ei saa ottaa. Äiti tai isi pesee pöntön.
Ei saa aukee. Uuko tosi kyyä. Ulko-ovea ei saa aukaista, ulkona on tosi kylmä. Aukaisen kuitenkin.
Ei saa pöyä eikkiä. Pippuu. Pää. Pipi. Otta. Ei saa pöydällä leikkiä, tippuu ja päähän tulee otsaan pipi. Kiipeän kuitenkin.

Kun olen kahden lapsen kanssa yksin kotona ja niinä pieninä hetkinä, kun molemmat tarvitsevat minua yhtä aikaa, tipahdan äitikuoppaan. Yritän parhaani mukaan kiivetä sieltä ylös ilman totaalista hermojen menettämistä, vaikka ajattelen, että on sulaa hulluuttaa saada lapsia näin pienellä ikäerolla. Tarvitseva vastasyntynyt ja rajojaan kokeileva esikoinen asettavat haasteita. Sinä aikana kun saan vauvalle vaihdettua vaipan, ehdin nähdä vilauksen esikoisesta, joka huikkaa vessasta, että "Oi ei, että attialle, tui sokkua, A pessee!" (Voi ei, vettä lattialla, tuli sotkua, A pesee!). Toisessa kainalossa roikkuu huuliaan lipova pikkusisko ja toisessa kainalossa esikoinen, jonka kädet on pestävä, koska hän on jälleen leikkinyt vessaharjalla. Ja kun sisko aloittaa korviavihlovan nälkäkiukun, hakee isoveli jakkaran, kantaa sen pesuhuoneeseen, rämppää ulko-oven auki ja alkaa huudella ovesta pihalle . Ei enää epäselvyyttä, miksi äidit ovat multitaskauksen mestareita. Minä en selvästikään ole. Mutta ehkä minullakin on mahdollisuus oppia. "

Samaan aikaan vauvan kohdalla tilanne oli kolmen viikon iässä tämä: Itkua, parkua, karjuntaa.

Jätin ruokavaliostani pois maitotuotteet, kananmunan ja ruisleivän. Neljän viikon kohdalla tilanne oli tämä. 

2. kuukausi

Toisen kuukauden aikana tilanne alkoi jo vähän rauhoittua. Isoveli säätää ja vauvaa on pidettävä silmällä. Se ei köllöttele lattialle. Se on lähes aina sylissä tai sitterissä. Isoveli on niin innokas imettäjä, että pelkään sen liiskaavaan pikkusiskon, kun käännän selkäni. Isoveli kantaa ystävällisesti kaikki pehmot pikkusiskon luokse, ettei sillä tule paha mieli. Äitiyden multihuipentuma on saada kaksi lasta nukkumaan päiväunia yhtä aikaa. Ihmeellistä kyllä, kumpikaan ei herää toisen itkuun. Matkarattaista on luovuttava, koska isoveli kippasi niillä ympäri, eikä niihin uskaltanut enää pikkusiskoa jättää. Vauva nukkuu vieläkin ekstrimaalisia aamupäikkäreitä. Himoitsen kuin hullu jugurttia ja rahkaa. 

3. kuukausi

Tehtiin eka reissu mummulaan Kokkolaan. Korkattiin sukset ja jopa äiti ehti hiihtää pari kertaa jalkapallokentän ympäri. 

Kotona alkoi kevät ja lumi alkoi sulaa. Puronsuulla havaittiin maaliskuun alussa yrjövä lumiukko.

Pari viikkoa myöhemmin maaliskuun puolessa välissä päästiin kurahommiin. Lumiukkokin alkoi olla aika rivo.

Pikkusiskon päiväunipätkät ovat lyhentyneet, mutta ovat silti pidempiä kuin isoveljen aikoinaan. Ja tällaisistä päivätorkkujistahan minulla kyllä on kokemusta. Yöt sujuu kohtuullisen hyvin. Liiaksi ei parane kehua, ettei tilanne muutu. Pikkusisko jokeltaa, kiljahtelee, hymyilee, tarttuu leluun ja on hereillä kovin seurallinen. Minä olen opetellut ompelemaan jalka sitteriä keikutellen tai lapsi kantoliinassa. Kaikki itselle tuleva on kesken, liekö valmistuu edes imetysajaksi..parit lahjat olen ehtinyt ommella..ehkä joskus taas.

Mutta ei tullut koliikkia. Tekisi mieleni sanoa, että tämä vauvanhoito on kuin lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Se voi siis olla erilaista eri kerroilla. Nyt kun vauva on jo kolme kuukautta, alan olla jo aika taitava multitaskaaja. Ainakin toisinaan. Kyllä sekin siis tästä.

Yritän päivitellä blogia paremmin ja lyhemmin. Nyt mennään taas.

Meitä on neljä

Vauvaruletti on pyörähtänyt.

Kolme viikkoa on kulunut melkein liian nopeasti.

On häkellyttävää huomata, että on olemassa vastasyntyneitä vauvoja, jotka nukkuvat, kun ne vain lasketaan koppaan vaakatasoon ja jotka syövät suht säännöllisesti 3-4 tunnin välein. Toisaalta meille saapunut pikkuneiti ymmärtää hyvän päälle ja nukkuu mielellään sylissä. Kuten tiedämme, vaiheita tulee ja menee, mutta aion nauttia tästä niin kauan kuin tätä kestää. Joka ilta jännitän ihan vähäsen, vilahtaako koliikkikortti meidän perheeseen toisen kerran.

Toinen synnytys oli helppo. Toki meinasi siinäkin paniikki iskeä, kun se eteni niin nopeasti, etten meinannut ehtiä mukaan. Synnytys kesti neljä tuntia: vauva hyvävointinen, äiti hyvävointinen ja ihan itse kävelin suihkuun synnytyksen jälkeen. Raskausajan fyysinen huono olokin hävisi synnytyksen myötä. Tuumin isimiehelle, että kyllähän tällä tavalla voisi synnyttää vaikka kuinka monta, jos vaan joku muu hoitaisi raskausajan (ja ne vauva-ajan valvomiset..) Mutta olo oli ihan eri kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, jolloin tuntui kuin olisin katujyrän alle jäänyt, enkä todellakaan istunut varmaan kahteen viikkoon. Synnytys voi olla voimauttava ja pientä vauvaa on ihan erilaista hoitaa, kun ei itse ole kivusta sekaisin.

On rikkautta, että on saanut toisen lapsen. Juuri kun luulee ensimmäisen kanssa tietävänsä jotain äitiydestä, niin tuleekin toinen, joka ravistelee kaikkea sitä. Toisen kanssa äitihomman opettelu alkaa taas uudestaan - ei onneksi alusta ja onneksi ilman jatkuvaa tarvetta painaa paniikkinappulaa. Esikoisen vauva-ajan alku oli kuin olisi sukeltanut mustaan aukkoon, jossa joku oli unohtanut linkouksen päälle. Kun on varautunut epämiellyttävään alkuun ja saakin tuollaisen tyytyväisen tyttölapsen, niin sitä ajattelee, että tällaistako se joiden vauva-arki on. Suren vieläkin toisinaan esikoisen vauva-aikaa, koska tiedän, etten toisenkaan lapsen kohdalla voi saada sitä takaisin. Nyt huomio on vielä jaettava koko ajan kahden lapsen kesken.

Joulukuun puolesta välistä uuden vuoden yli meillä oli koko ajan apukäsiä. Se oli parempi kuin hyvä, koska olin tosi väsynyt ja kipeä loppuraskauden. Joulusta asti tuntui, että vauva putkahtaa hetkellä millä hyvänsä. Vauvan syntymän aikaan alkoi Juniori käydä aika kierroksilla, kun oli koko ajan ollut niin paljon seuraa, viihdyttäjiä ja huomiota. Nyt kolmen viikon jälkeen tilanne alkaa jo vähän rauhoittua, ja iltaisinkaan ei tarvitse enää tapella puoltatoista tuntia nukuttamisen kanssa. Tasainen arki on niin nannaa. Minä selvästi rakastan rytmiä ja rutiineja, ne sopivat myös erittäin hyvin Juniorille.

Juniori on ottanut Pikkusiskon klaaniinsa. Alun hämmennyksen jälkeen hän haluaa kaksivuotiaan tarmolla auttaa kaikessa: jakelee auliisti pusuja siskolle, tahtoo ottaa syliin, vaihtaa vaippaa, lohduttaa viemällä siskolle oman unilelunsa ja huolehtii, eikö kukaan ota siskoa, jos sisko itkee. Junioriin ei kuitenkaan ole vauvan kanssa yhtään luottamista. Vauva on myös mukava laittaa piiloon peiton alle tai kokeilla tökkiä sen joskus aukeavia silmiä. Isimies on pitkällä isyyslomalla ja se on ollut meidän arjen pelastus. Aion ottaa tästä ajasta kaiken irti ja nukkua aina kun siltä tuntuu. Vielä ehdin myös syödä ruokani istualtaan ja lämpimänä. Vauvan kanssa kyllä pärjää, mutta kun kolmatta viikkoa jatkuu piupaupakkaset ja kotona on toimelias kaksvee, niin toimintaa riittää. Juniori on pitänyt huolen, etteivät vauvakuplan seinät pääse liian paksuiksi. Siinä vaiheessa kun isimies lähtee töihin, on selvää, että ateriani muuttuvat kylmiksi pikaruuiksi ja lapset eivät varmasti nuku yhtä aikaa.

Etsi kuvasta vauva.
Isoveli ei voi leikkiä, jos pikkusisko on liian kaukana.
Pikkusisko tahtoo olla tapahtumapaikalla lähellä isoveljeä.

Helpottavaa, että raskaus on ohi. Helpottavaa, että synnytys on ohi. Helpottavaa, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat ohi. Näin toisella kerralla tämä kaikki ei ole niin raadollista kuin ensimmäisellä kerralla.

Pikkusisko

On kertakaikkiaan käsittämätöntä, miten kahdesta voi tulla kolme.
(Tai no neljä jo tässä tapauksessa.)
Se, mitä äidin vatsassa tapahtuu yhdeksän kuukauden aikana on ihmeellistä.
Se on niin iso siunaus, että sitä on vaikea ymmärtää.
Kaiken Luoja on tämän viisaudessaan hyvin suunnitellut.
Kyllä toisellakin kerralla äitistä ja isistä on aivan yhtä häkellyttävää
saada syliinsä tällainen pieni ihme.
Uskomatonta, että tämä on meidän ikioma ja annetaan meidän mukaan.

Niin minä saavuin vauhdikkaasti maailmaan 2.1.2016 klo 2.46.
Painan 3105g ja olen 49cm pitkä.
Tukkani on tumma ja suuni toisinaan mutrulla.
Vaikutan hieman rauhallisemmalta kuin isoveli aikoinaan.
Isoveli antoi minulle pusun, vaikka vähän ihmetteli tätä vauvahommaa.
Minä olen pikkusisko.