Toinen mahdollisuus

Jonain hämäränä yönä kun näette pienen naisen kiipeävän lähimpään kellotorniin ja lyövän haarukan kellonrattaisiin, olen se minä, joka yrittää pysäyttää ajan edes hetkeksi. Arki on hektistä ja täynnä vain pariminuuttisia, jolloin ehdin juuri ja juuri juoda pari kertaa mikrotetun kahvin.

Isoveli on oppinut kesän aikana tekemään kuperkeikan, seisomaan päällään ja aukaisemaan viimeisenkin ulko-oven lukosta. Hän laulaa taukoamatta "Hiio, hiio, hoi", mikä selvisi Piippolan vaarin englanninkieliseksi versioksi. Isoveli opettelee olemaan iso ja on samalla niin pieni. Hän tahtoisi jättää päiväunet pois ja toisinaan niin tekeekin. Kaikkeen hän vastaa uhmakkaasti "EI ONPAS!" ihan vain varmistaakseen molemmat vastausvaihtoehdot. On silti mahdotonta olla kauaa vihainen taaperolle, joka karkaa takapihalle kähveltääkseen puolukkasangosta pari puolukkaa vastaten "Otin vaan yhen" tai raahaa ämpärin keittiötason viereen, jotta voi ottaa pari kuivurista tullutta omenaviipaletta tuumaten "Minä kyttään näistä". 

Pikkusisko on häthätää 8 kuukautta ja oppinut istumaan, ryömimään, nousemaan tukea vasten, konttaamaan ja nyt hän ottaa jo ensimmäisiä askeliaan käsistä tuettuna. Eräänä iltana väläytti hän myös isoveljen pravuurin: syöttötuolista poiskiipeämisen. Vauvani on hyvin vähän enää vauva ja kurkkuani kuristaa, kuinka nopeasti hän kasvaa. Siinä missä esikoista ehti tuijotella koko päivän ja odotella, milloin se oppii mitäkin, oppii pikkusisko kaiken salassa. On myös outoa, miten hän ylipäätään ehtii oppia mitään, sillä pääsääntöisesti isoveli on niin liki pikkusiskoa, ettei edes henkäys mahdu välistä.

Tämä on minun elämäni. Toisinaan tämä väsyttää, mutta joka päivä olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Toinen lapsi on ollut minulle toinen mahdollisuus kokea vauvavuosi uudelleen ja kasvaa äidiksi taas piirun verran. Toinen vauvavuosi on ollut valovuosia verran helpompi kuin ensimmäinen.  Ja toistan itseäni, koska olen edelleen ihan häkeltynyt tästä asiasta. Huokaisen, kiitän, opin vielä. 

Arjen helmiä

Nyt on tämäkin päivä koettu: Kaksivuotias ilmoitti, että "Nyt siivotaan!" otti imurin ja imuroi alakerran. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hän myös totesi, että "Ei pissata!" ja pissi saappaisiin.

Nyt on tämäkin päivä koettu, myös pikkusiskon kohdalla: "Jaa, ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta ollenkaan", totesi neuvolan täti. "Venytetääs vähän, saadaan 6milliä lisää. Hyvin kasvaa!" Äitinsä tyttö.

Nyt on tämäkin päivä koettu: 6-kuukautinen hyppää jakkaralta, koska velikin hyppää. Pikkusiskon huutunaurua, riemunkiljahduksia ja ylpeä veli, joka jokaisen hypyn jälkeen käy halaamassa siskoa ja huutaa: "Hyvä E, hyvä Suomi!"

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Elämäni on tätä nykyä täynnä yllättäviä käänteitä.

Puoli vuotta

Puoli vuotta ja yksi päivä sitten tulin äidiksi toisen kerran.

En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, kuinka äitinä oleminen pakahduttaa sisimmän ja kattaa eteeni koko tunnekirjon. Hämmentävää, miten toisella kerralla kaikki on niin paljon helpompaa ja seesteisempää - siitä huolimatta, että talossa asuu vauvan lisäksi myös uhmaikäinen. Ehkä sitä tulee itselleen armolliseksi ja laskee rimaa päivinä, jolloin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Isoveli on ollut kohta pari viikkoa päiväkuiva ja yllättäen myös useina aamuina vaippa on kuiva yön jälkeen. Vielä en hurraa. Hän on oppinut tekemään kuperkeikan ja puhetta on tullut ihan pienessä ajassa vaaaltavasti lisää. Ilmeisestikin tästä johtuen hän on alkanut kerrata sanojen alkuja ja välillä puhe junnaa. Koska kärsivällisyys ei koskaan ole ollut häneen hyveensä, näyttää siltä, että asiaa on niin paljon, ettei suun motoriikka ehdi mukaan. Vaihe siis tämäkin. Kaikkiruokainen kulinaristini on myös siirtynyt nirsouden valtakuntaan ja ei syö sitä eikä tätä. Jos Juniori itse saisi valita, söisi hän vain suolakurkkuja ja joisi vissyä. Makunsa kullakin siis.

Pikkusisko on löytänyt äänensä ja kiekuu ja kiljuu ja kailottaa, jotta saa äänensä kuuluviin tässä huushollissa. Toinen lapsi ei varsinaisesti näytä tarvitsevan mitään leluja, sillä aika näyttää kuluvan esikoisen touhuja seuratessa. Hurjaa ajatella, että Juniori oppi ryömimään näihin aikoihin, systeri kun on vasta alkanut kääntyä ja sekin onnistuu vain selältä mahalleen. Hän kääntyy myös ainoastaan silloin kun isoveli ei ole paikalla, on tainnut veli käydä vähän liikaa tyrkkimässä. Sisko ei liiku kyllä eteen eikä taa, pyörii kyllä mahallaan käsien varassa ja ajoittain yrittää mönkiä epämääräisesti eteenpäin. Toisin kuin veli, joka huitoi ja heilui laitokselta asti myös unissaan, nukkuu sisko kuin patsas. En ole raskinut häntä edes äitiyspakkauksen laatikosta siirtää, kun lapsi nukkuu siinä niin hyvin eikä pääsee öisin levottomasti pyörimään ympäri sänkyä. Veljeensä verrattana sisko myös nukahtaa kuin napista painamalla, joten jään seuraamaan, kauanko tätä riemua kestää.

Olen oudolla tavalla kiireinen ja kotonani on pahempi siivo kuin ikinä, mutta nukun kohtuullisesti, rakastan isimiestä ja lapsiani. Tässä on kylliksi.

Äitienpäivä 2016

Olen tottunut. Olen tottunut siihen, että meitä on neljä ja että meillä on kaksi lasta. Kuljen kahden kanssa jo aika sujuvasti siellä sun täällä. Muistan silti selvästi sen tunteen, millainen saavutus oli saada (etenkin talvella) ensimmäisiä kertoja kaksi lasta aamulla ovesta ulos.

Tämän vuoden parhaimman äitienpäivälahjan sain jo tammikuun alussa, kun Pikkusisko saapui perheeseemme. Miten toisen lapsen vauva-aika voikin olla niin erilaista? Meitä on ilahdutettu suunnattoman tyytyväisellä tyttölapsella. Päiväunia ei nuku tämäkään, mutta lapsi ei kilju sitä välissä olevaa aikaa. Elämä vauvan kanssa on helppoa ja leppoisaa, eikä se kyllä pelkästään johdu siitä, että olen äiti toista kertaa. Vauvat voivat kyllä olla niin erilaisia.

Ainoa arkemme haaste on se, että Pikkusisko vierastaa. Siinä missä Juniori ei ole juuri koskaan vierastanut yhtään ketään ja tahtoisi joka aamua lähteä jonnekin, pikkusisko alkoi vierastaa kahden kuukauden iässä ja olisi mieluiten joka päivä kotona. Lyömätön yhdistelmä. Isompi ja pienempi eivät nuku päiväunia yhtä aikaa, joten kädet ovat täynnä kahta lasta aamusta iltaan.

Välillä olo on kuin liukuhihnatyöntekijällä. Laita aamupala, pese hampaat, imetä, vaihda vaippa, älä unohda Hakkaraista (se pastilli), potata, riisu, pue, riisu, vaihda vaippa, pistä pesukone pyörimään, siivoa pöytä, valmistele lounas, pakkaa lapset pihalle, työnnä rattaat puistoon, kaiva hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, kaiva lisää hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, katsoa kelloa, lähde ajoissa kotiin, lämmitä ruoka, imetä, vaihda vaippa, ruoki lapsi ja itsesi, potata, lue kirjaa, nukuta lapsi, yritä nukuttaa toinen, keitä kahvi, mikrota kahvi, mikrota kahvi uudestaan, hae lapsi päiväunilta, potata, vaihda vaippa, imetä, ja samaa rallia iltaan asti.

Koska omaa aikaa ei ole, toivoin isimieheltä äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. Niin paljon kuin kahta lastani rakastan, on välillä suunnattoman rasittavaa, ettei päivän aikana saa olla hetkeäkään yksin. Ei edes vessassa. "Missä äiti? A ha'uaa vessaan. Äiti pissas. Tuli iiiiiso pisu. Ei tullu kakkaa." Jassoo.

Mitäs muuta olisin omalla ajallani tehnytkään kuin juonut kahvia, syönyt suklaata ja ommellut kesävaatteita esikoiselle - esikoiselle, joka teki minusta äidin kaksi vuotta sitten. Uskomaton matka, jo nyt.

Pikkusisko

On kertakaikkiaan käsittämätöntä, miten kahdesta voi tulla kolme.
(Tai no neljä jo tässä tapauksessa.)
Se, mitä äidin vatsassa tapahtuu yhdeksän kuukauden aikana on ihmeellistä.
Se on niin iso siunaus, että sitä on vaikea ymmärtää.
Kaiken Luoja on tämän viisaudessaan hyvin suunnitellut.
Kyllä toisellakin kerralla äitistä ja isistä on aivan yhtä häkellyttävää
saada syliinsä tällainen pieni ihme.
Uskomatonta, että tämä on meidän ikioma ja annetaan meidän mukaan.

Niin minä saavuin vauhdikkaasti maailmaan 2.1.2016 klo 2.46.
Painan 3105g ja olen 49cm pitkä.
Tukkani on tumma ja suuni toisinaan mutrulla.
Vaikutan hieman rauhallisemmalta kuin isoveli aikoinaan.
Isoveli antoi minulle pusun, vaikka vähän ihmetteli tätä vauvahommaa.
Minä olen pikkusisko.

Metatyötä ja talvivaatteita

Luin jokin aika sitten Jenny Lehtisen mainion kolumnin Metatyö räjäyttää äidin pään.

En voinut kuin nauraa. Kyllä. Vaikka asia välillä väsyttää ja jopa itkettää jo reilun vuodenkin jälkeen. Lukekaa kolumni hyvät äidit - ja isät.

Olin juuri tyhjentänyt melkein viikon jumppakassissa olleen vesipullon; löysin sohvan alta edellisen päivän pissaisen kestovaipan; olin pauhannut miehelle, että hän voisi viedä itse likaiset vaatteensa likavaatekoriin ja mies oli aamulla kysellyt, missä mahtaa olla se hänen "arkipiponsa" (ei löytynyt, mutta löysin sen seuraavana päivänä työhanskakorista).

Miksi äitien pitää aina tietää kaikki?

Välillä on tosi rasittavaa, kun niin moni asia pitää ennakoida, että arki sujuu. Tai ei ole pakko, mutta sitten on hyväksyttävä kiukkuinen ja nälkäinen lapsi, jatkuva kiire ja hieman kireähö tunnelma. Meidän perheessä vanhemmuus on hyvin tasa-arvoista ja molemmat tekee aika lailla kaikkia kotiasioita. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minua on siunattu erittäin hajamielisellä miehellä, vaikkakin maailman parhaalla ja rakkaimmalla. Ei isimies aina erota, mikä on lapsen yöpaita, eikä sillä ole ehkä pienintäkään hajua lapsen kengänkoosta tai haalarinkoosta. Vai onkohan? Toisaalta minä olen kotona ja vastaan aika pitkälti lapsen vaatettamisesta ja syöttämisestä.

Yksi ennakoitava asia on aina seuraavan vuodenajan vaatteet. Pääsi nimittäin käymään niin, että toppahaalari olikin liian pieni ja loppukesällä alesta ostamani talvikengät uhkaavat jäädä liian pieniksi, vaikka ostin kaksi kokoa isommat kuin jalka silloin oli. Haalarin hankkiminenkin on osoittautunut astetta vaikeammaksi, kun koot heittelevät, miten sattuu. Jos lapsella on nyt käytössä Lassien 74-senttinen haalari (uskomatonta, mutta kyllä), Reiman 80-senttinen on liian pieni ja lapsi käyttää vaatekokoa 86, niin minkäkokoinen haalari sille pitääkään ostaa. Liian pieni on liian pieni ja liian isossa ei voi liikkua. Meille on tullut haalareita kirpparilta, kavereilta ja uutena, mutta olisi kyllä hyvä, että puku olisi erittäin säänkestävä, kun ulkona ollaan paljon. Ja tuleeko talvi, jolloin lämpötila on +5'c vai -20'c? Jos rahaa olisi kuin roskaa, niin sitähän voisi ostaa ihan mitä haluaa, juuri silloin kun haluaa. Mutta tällaisten tavallisten talliaisten kannattaisi ostaa haalari edes jonkinmoisesta alennuksesta, koska talvivaatteet ovat oikeasti kalliita ja jos jää liiaksi venailemaan, niin sopivat koot menee siihen mennessä, kun pakkaset tulee.

Koska ensimmäiset pakkaset tulivat ennen kuin Reiman varastontyhjennykset, meille saapui tutuilta Popin 86-senttinen haalari. Se osoittautui hyväksi, mutta ehkä juuri kriittisen kokoiseksi, ettei mahdukaan koko talvea. Niinpä meille tuli käytettynä myös toinen Popin haalari koossa 92, joka oli uudenveroinen. Se oli ostettu lapselle "kakkoshaalariksi" ja käytetty harkiten. En oikeastaan ymmärrä, miksi joku ostaa hyvän ja kalliin vaatteen, mutta ei sitten käytä sitä. Onhan sillä jälleenmyyntiarvoa, mutta silti vaatteen arvosta saa vain ehkä juuri ja juuri puolet takaisin, ja useita kymppejä on niin sanotusti roikkunut hengarilla koko talven. Ja ihan mielenkiintoisena yksityiskohtana: Reiman haalareissa tuntuu usein olevan tosi isot lahkeensuut ja ne eivät pysy kenkien päällä. Reiman haalareissa tuntuu myös lämpö katoavan käytettynä, että niitä ei kyllä juuri käytettynä kannata ostaa. Tai jos ostaa, niin en kyllä montaa kymppiä maksaisi.

Kenkien kohdalla sattuikin sitten hyvä tuuri, kun kirpparilla oli kahdet eri kokoiset, mutta hyväkuntoiset "loskarit", joten ostin molemmat, kun ei lapsen kengänkoosta ollut oikein mitään selkoa. Totesin myös, että tarvitsen lapselle kengät, jotka saan mahani kanssa kiskottua pukemista vastustavan lapsen jalkaan mahdollisimman nopeasti. Joten tervetuloa Sorellit ja Molot keikkumaan eteiseemme! Lakin kanssa kävi myös hyvä tuuri, kun satuin Reiman varastontyhjennyksiin päivänä, jolloin kaikki lakit olivat vitosen. Jees, se oli varsin käypä hinta 30 euron talvilakeista! Ostin siis heti pari erikokoista. Hanskat osoittautuivatkin ongelmallisiksi, kun sormia palelee koko ajan ja lapsella on ilmeisesti superpienet kädet. Ostamani hanskat olivat niin isot, että isimieskin naureskeli, että minkälaisen lapiokouran kuvittelit lapsellasi olevan...Hanskat kannattanee ostaa aina uutena ja on koomista, että hyvät talvihanskat maksavat saman verran kuin uutena alennuksesta ostettu välikausihaalari...

Kyllä toisen lapsen kohdalla pääsee niin paljon helpommalla, kun sille voi lykätä kaikki edellisen vanhat! Kuvittelen ainakin.

Mutta niin. Se salakavala metatyö. Piti sanomani, että jumppa (lapsen kutsuma pumppa, missä hän hyppää eli yppää ja tekee temppuja eli pemppuja) on lapsen ja isimiehen yhteinen harrastus. Olen yrittänyt pestä siitä käteni kokonaan. Sen lisäksi, että on suotavaa, että että isällä ja pojalla on jokin yhteinen juttu, mihin äiti ei sotkeennu ollenkaan, on myös suotavaa, että isimies saa toimia projektipäällikkönä jossain jutussa. Minä huolehdin, että lapsi on nukkunut päiväunet ja saanut ruuan tarpeeksi ajoissa, isimies pakkaa ja purkaa jumppakassin ja huolehtii mukaan jumppapassin, joka on melkein joka viikko hukassa. Kyllä sillekin pian oma paikkansa löytynee... On myös ihanaa, että isimies on ilmoittanut halukkuudesta olla lasten kanssa kotona, joten kun vain saamme elettyä toisenkin lapsen kanssa aikaa hieman eteenpäin, luovutan tämän perheen arjen projektipäällikköyden enemmän kuin mielelläni isimiehelle.

Valmistautumista toiseen lapseen osa 1

Uusi vauva on saanut
kaksi kantoliinaa,
kasan pikkuruisia kestoja ja villiksiä,
sisarusrattaat,
joitain ompelemiani vaatteita,
tummun tekemän toukkapussin.

Uusi vauva ei saa uutta äitiyspakkausta, vaan koska tämä talous tuntuu hukkuvan muutenkin vauvatavaraan, päätimme ottaa äitiysavustuksen rahana ja sijoittaa esikoiseen, joka oikeasti tarvitsee asioita.

Esikoinen on saanut kakkosen äitiysavustuksella
kaksi toppapukua,
isomman toppapussin vaunupäikkäreitä varten.

Miten muuten toisen lapsen tuloon valmistaudutaan?
Henkisesti olen palannut usein esikoisen vauva-aikaan ja jännityksellä odotan, mitä nyt on luvassa. Siksi olen päättänyt nyt tehdä asioita, joista nautin. Koska hetken aikaa minulla on hetkittäin aikaa tehdä mitä haluan. Tämä tarkoittaa sitä, että olen parhaani mukaan yrittänyt luopua äiti-ideaalista, jonka mukaan koti on aina siisti, ikkunat pestään keväällä ja syksyllä, piha on kunnossa, joka päivä syödään terveellistä kotiruokaa ja mitänäitänyton. Kohta olen taas kiinni pienessä tirriäisessä, joka ei todellakaan kysy, milloin minulle sopisi syödä tai käydä suihkussa.

Lohdullista, että odottavan aika on palkittu - nyt kun raskausviikko 30 on korkattu, voin hyvin. Nautin olostani niin paljon kuin olosuhteisiin nähden siitä voi nauttia. Kuluneella viikolla olen nauttinut yhden lapsen helppoudesta, valmiista ruuasta, valmisruuista (Jalostajan hernekeitto toimii ihan hyvin), kestovaippahifistelystä, kalliista take away- kahvista hiljaisessa autossa Juniorin vedellessä sikeitä, kampaajasta, ystävien seurasta, toisten äitien avusta, ompelusta ja jopa kaappien siivouksesta. Olen pyytänyt rohkeasti lapsenvahtiapua ja koska isimies on harrastanut työmatkapyöräilyä, on meillä Juniorin kanssa ollut auto käytössä ja mahdollisuus laajentaa reviiriä.

Pikku hiljaa sisälläni on jälleen herännyt pesänrakennusvietti ja tahtoisin kääntää jälleen kaikki kaapit ylösalaisin. Isimies ei ihan tätä ymmärrä, mutta nyökyttelee päätään ja sopeutuu. Onneksi en kuitenkaan niin hyvin voi, että jaksaisin määräänsä enemmän puuhastella. Silloin nostan koivet kattoon ja annan kaiken olla. Katsotaan huomenna uudestaan.

Nyt taidan loikkia kaikkien lattialla lojuvien lelujen yli, syödä pikaisesti iltapalaa ja sammua peiton alle isimiehen viereen.

Ilta ulkona

Meidät kutsuttiin illanviettoon. Ensimmäisen kerran lapsen syntymän jälkeen pääsimme miehen kanssa kahdestaan jonnekin. Oi, teki hyvää.

Molemmat isovanhemmat asuvat kaukana ja meillä ei oikein ole ketään, jota voisimme pyytää lapsenvahdiksi. Tai varamummo asuu "ihan naapurissa" naapurikunnassa, jossa asuvat myös ystävämme, lapsen kummit. Kyllä molemmat ottavat. Mutta silti on tosi vaivaannuttavaa pyytää lapsenvahdiksi, kai se on jokin vanhakantainen ajatus siitä, ettei halua olla vaivaksi.

Oi ihana, kun ottivat. Me juhlimme silti lyhyen kaavan mukaan: lapsi hoitoon kuuden jälkeen, puoli seitsemäksi juhliin, sai syödä ja keskustella. Lapsi haettiin puoli ysin aikaan, kun vieraat siirtyivät etkoilta juhlajuhliin, lapsi oli syönyt iltapalan, sillä oli yökkärit päällä, autoon ja kaikki kotona ennen puoli kymmentä. Näillä näkymin olemme kaikki nukkumassa ennen puolta yhtätoista. Oi tällainen juhliminen sopii niin minulle.

Mistä tietää, että kotiäiti poistuu kotoa juhlimaan?

Se joutuu nousemaan jakkaran päälle löytääkseen kaapista sukkahousut tai edes jotkut puolisukat leggareiden alle, leggarit itsessään ovat avaamattomassa paketissa ja ne on tietysti tarjouksesta ostettu. Juhlamekon alla on urheilutoppi, jota ei tietystikään kerrota kenelläkään, ripsari on niin vanhaa, että kirvelee silmissä ja deodoranttiakin oli lainattava samalla, kun jätti lapsen hoitoon. Käsilaukussa oli mukana myös villasukat siltä varalta, jos juhlien koodi olisi sen sallinut.

Kaikesta huolimatta onnistuin silti olemaan tyylikkäämpi kuin uskoin.

Niin. Teki se niin hyvää. Onneksi on ystäviä.

Niin ja se lapsi. Sillähän oli mennyt tosi hyvin. Tuolla se nyt tuhisee omassa sängyssään. Se oli maailman suloisin näky, kun nostin sen nukkuvana pakettina turvakaukalosta sänkyyn.

Välillä tuntuu, että sydän särkyy, kun se on niin suloinen.

Alle vuosikkaan rytmi

10 kuukauden ikäisen nassikan päivärytmi ideaalina päivinä on tällainen, alkoi tämä tarina alunperin. Totuushan on se, että tässä välissä lapsi on ehtinyt jo 11 kuukauden ikään. No asiaan.

klo 6.30-7.30 kuuluu kops, kun lapsi heittää pinniksestä tutin lattialla ja ilmoittaa, että saisinkos mama maitoa. Äidin toiminnan nopeudesta riippuen lapsi on hyvähköllä tuulella tai hieman kiukkuinen. Takana kuitenkin hyvä yö 9-10 tunnin yöunilla ja ehkä muutama herätys. Maidot mahaan ja saan muutaman minuutin lisäaikaa herätä, vaihtaa lapsen vaipat, vaatteet, pukea itse ja suunnata aamupalalle.

Tunteroisen päästä heräämisestä puurohommelit. Lapsi vetää tyytyväisenä lähes desin puuroa marjoilla, kulaus vettä tai piimää ja suuntaa leikkimään. Minä syön ja tutkin ehkä päivän uutiset.

Klo 9.30 Pihalle unille. Työnnä vaunut ulos ja lapsi nukkuu. Ekat päikkärit vähän reilu 2h.

Vähän ennen kahtatoista alkaa kuulua vaunuista ooaaaoaaa, pulipuli, putiputi. Lapsi sisään ja lounas klo 12, ruokaa uppoaa noin 1,5-2dl, pari hömpsyä vettä tai piimää. Vatsa toimii pröötprööt ja vaipparuljannssin jälkeen puuhasteluhommiin.

Klo 14. Välipala-asioita. Taas on nälkä. Jo nyt.

Klo 15.00 Toiset unet. Lapsi vaunuihin ja pihalle. Pari heilautusta ja hän nukkuu. Toiset päikkärit 1,5h.

Klo 16.30 lapsi herää ja nauttii päivällistä klo 17. Ruokaa uppoaa jälleen hyvin. Puuhasteluhommia ja usein mennään vasta iltasella pihalle. Maitohammasta saattaa kolottaa tai sitten ei kolota.

Klo 19.30 Puurohommat. Sama satsi puuroa ja marjoja kuin aamulla. Joskus kylpyyn, joskus ei.

Klo 21.00 Maitoa masuun ja lapsi sänkyyn. Lasket lapsen muutaman kerran seisonnasta makuulleen. Pidät hetken kättä lapsen selän päällä. Lapsi etsii hyvän uniasennon ja sängystä alkaa kuulua univirsi. Hmmm, hmmm, ymmymmym. Poistut huoneesta.

21.15 Univirsi loppuu ja lapsi nukkuu. Hyvällä lykyllä lapsi herää seuraavan kerran vasta klo 6.30-7.00.

Helppoa kuin heinänteko! Pling, pling! Hyvät äitipisteet päivästä!

Kun rytmistä poiketaan, niin poiketaan sitten kunnolla. Joskus päivä voi mennä näin.

Inasen ennen aamua nukkuessasi pimeän pehmeässä syleilyssä kuuluu kops, ja tajuntaasi tunkeutuu armoton parku. Kello on 5.13 ja ei ole kyllä millään mittakaavalla vielä aamu. Epätoivoisten nukutusyritysten jälkeen lapselle maitoa ja siihen hän pötkähtää äidin ja isimiehen väliin. Lapsi pyörii ennen nukahtamistaan kuin säkkärä varpaat vuoretellen kummankin suussa ja nukahtaa pienenä myttynä unirättiotus kainalossaan poikittain isimiehen ja äidin väliin. Nukut itse torkkuen ja heräillen pienten varpaiden potkuihin, jotka ovat huomattavasti napakampia kuin puoli vuotta sitten. Pling! saat yhden äitipisteen yhteisistä unista, vaikka itse et pystykään nukkumaan.

Klo 9.00 lapsi herää ja herättää sinut horroksesta tunkemalla sormia nenääsi ja korviisi. Sinulla on kiljuva nälkä. Päätät vaihtaa nopeasti lapsen vaatteet, vaippa pois, lapsi syliin JA huomaatkin että vaipassa oli mitäpä muuta kuin mustikkakakkaa. Hyi ällötys! Äkkiä kakkaiset yöpaidan helmat kainaloon ja kakkapylly toiseen kainaloon ja pesulle. Rosvosektori!Menetät yhden äitipisteen.

Klo 10 aamupala. Sinulla on edelleen nälkä ja luulisi lapsellakin olevan. Mutta ei ole, se sylkee kaiken puuron ja leivän ja viilin ja rahkan ja jugurtin ja mitä kaikkea keksit kokeilla. Muutaman mustikan jälkeen toteat, ettei ainakaan niitä kannata tarjota. Rosvosektori! Menetät jälleen yhden äitipisteen. Muistat nähneesi sormiruokailijoiden keskustelupalstalla suositun apinaevään, muussat banaanin, sekoitat kaurahiutaleet ja paistat uunissa natiaiselle niitä niin terveellisiä myslipatukoita.

Noin klo 10.30 lapsi mutustaa myslipatukkaa ja ryhdyt itse aamupalalle. Pling! Saat jälleen yhden äitipisteen. Lopettelette aamupalan ja olet tyytyväinen, kun lapsi on syönyt jotain. Huomaatkin, että lähes kaikki myslipatukan palat on viskelty pitkin lattiaa...

Nostat lapsen lattialle ja ajattelet käydä pikaisesti vessassa. Virhe. Rosvosektori! Menetät yhden äitipisteen, koska jätät lapsen yksin. No ei tässä kauaa mene ajattelet mennessäsi, ja vessassa alat kuunnella, mitä lapsi touhuaa. Mitään ääntä ei kuulu ja mietit, mitähän lapsi touhuaa. Kun ääntä ei kuulu, kuuluisi sinun syöksyä lapsen luo raketin lailla, sillä se tekee ihan varmasti tuhojaan. Odotat vielä hetken. Rosvosektori! Menetät toisen äitipisteen. Illalla kyllä siivottiin kaikki pois olkkarin lattialta, mutta mitä se on voinut löytää... Suuntaat olohuoneeseen ja huomaat, että lapsi on syventyneenä touhuihinsa takan edessä, levittelee ja syö hiiliä! Eiku hetkinen, mitä tuo musta töhnä on? Sillä sekunnilla muistat, mitä olohuoneeseen on unohtunut: kakkavaippa! Lapsi on levitellyt pitkin lattiaa MUSTIKKAKKAA! Hyi ällötyksen ällötys! Rosvosektori! Menetät kaikki päivän äitipisteet ja kaikki edellisen päivän äitipisteet ja ehkä kaikki pisteet edellisen puolen vuoden ajalta. Lapsi itse hymyilee kuin Naantalin aurinko, puristaa käsissään muovailuvahaa muistuttavaa tuotosta ja sitä itseään on tahmana pitkin lattiaa, lapsen vaatteissa, suupielissä ja kynsien alla. Sille on ehkä tullut juuri nyt nälkä ja jos osaisi hän puhua sanoisi ehkä, että tässä apinaeväässä on koostumus kohdillaan, mutta maussa on parantamista.

Peset huutokirkuvan lapsen ja vaihdat vaatteet ja pistät saman tien pesukoneen pyörimään. Suurinta vastustusta koet, kun putsaat viimeisiä kakkakikkareita lapsen kynsien alta. Laitat lapsen sitteriin (Kyllä vain, meillä on vielä sitteri akuutteja "kahlitse lapsesi hetkeksi" -tilanteita varten. Onneksi lapsi on niin pieni, ettei pääse sieltä pois. Tämä jos jokin on juuri sellainen tilanne.) Siivoat olohuoneen lattian, sen jälkeen lapsi puuhastelee hetken ja alkaa osoittaa väsymyksen merkkejä.

Kello on 11.30 toteat, että eka päikkäriaika on mennyt aika päiviä sitten ja natiainen ei millään pysy hereillä kello kahdentoista lounaaseen asti, ja on itse asiassa jo nyt liian väsynyt syömään sitä. Tarjoat maitoa, et jaksa pukea lasta ulos, vaan laitat vaunuihin eteiseen nukkumaan ja lapsi nukahtaa heti.  Luojan kiitos, meillä on kylmä eteinen! Toivut aamusta ja olet ihan pöllämystynyt, kun kaikki tapahtuu eri aikaan. Syöt ja toivut vielä vähän lisää.

Klo 14 lapsi herää tyytyväisenä unilta. Pling! Saat äitipisteen onnistuneista päikkäreistä! Lapsi nauttii klo kahdentoista lounaan klo 14.30. Ruoka maistuu. Määrää on vaikea kuvailla, mutta sanoisin annoksen olevan miehekkään kokoinen.

Klo 15.30 lapsi vaikuttaa taas nälkäiseltä ja annat välipalaa. Uppoaa. Pling! Saat yhden äitipisteen.

Puuhasteluhommia ja pientä kitinää havaittavissa. Toteat, ettei tämä tyyppi jaksa millään iltaan asti ja mietit, miten saat kikkailtua toiset unet ilman, että yöunet menee. klo 16.30 laitat lapsen vaunuihin eteiseen ja univirsi alkaa. Se kestää ja kestää ja kestää...Katsot kelloa, se on 16.40, 16.50, 17.00. Lopulta lapsi nukahtaa klo 17.10.

Klo 17.40 herätät lapsen varovasti, sillä tiedät sen tulleen äitiinsä, joka ei myöskään tykkää yhtään herätä kesken unien. Lapsi kitiseen ja karjuu ja ulisee, koska uni jäi kesken. Rosvosektori! Menetät jälleen yhden äitipisteen.

Klo 18.00 tarjoat kello viiden päivällisen ja mikään ei maistu. Ei mikään. Ilta menee kitisten väsymyksestä ja epäilen, että myös nälästä. Olet varma, että iltapuuro maistuu ja uni tulee.

Klo 19.30 tarjoat iltapuuron ja viiliä ja rahkaa ja mustikoita ja pilttiä ja piimää ja lättyjä ja mikään ei uppoa. Lopulta lapsi syö puoli purkkia mangopilttiä, kaksi lusikallista rahkaa ja kourallisen vadelmia. Toivot niin, ettei yöllä tule nälkä. Tarjoat iltamaidon.

Klo 21.15 lapsi sänkyyn. Virtaa on kuin pienessä kylässä, sängystä lentää kaaressa sekä tutti että unirättiotus. Vuorossa on huutokiljuntaa ja hikipäässä sängyssä ähinää ja käytte rauhoittamassa lasta noin 10 kertaa, molemmat vuorotellen. Pidät kättä päällä, istut vieressä, poistut huoneesta, palaat huoneeseen, annat olla ilman tuttia, nostat tutin takaisin, lasket lapsen sänkyyn. Lopulta lapsi nukahtaa sängyn jalkopäätyyn pää alaspäin (juuri sopivasti sängyn päätyä on korotettu juuri pari päivää sitten).

Klo 22.00 lapsi nukkuu. Rauha maassa. Pling! Päivän viimeinen äitipiste saatu!

Plaah

Olishan tuota ollut tarina jos toinenkin melkein valmiina julkaistavaksi, mutta.

Reilu viikko sitten keskiviikkoiltana klo 00.15 kuului pinniksestä ensin kovaa yskimistä ja yskimistä ja sitten kova puklausta muistuttava ääni.

Miksi, oi miksi ne aina oksentaa öisin?? 

Niin vietimme sitten yhden iltayön siivoten oksennusta: muistaakseni neljät yökkärit (yök, mikä sana), parit lakanat, meidän sängyn lakanat ja vielä meidän vanhempien yökkärit, vähän lattiaa ja hiuksia ja mitä näitä nyt on.

Siitä sitten siirryimme sujuvasti yskään ja kuumeeseen, ja parina seuraavana yönä pinniksestä löytyi tulikuuma, lähempänä 40-astetta hehkuva nuorimies. Sairaan lapsen rohisevan hengityksen kuunteleminen öisin on yksi raastavimmista tunteista maailmassa. Juuri kun olet nukahtamassa, mietit, vieläkö se hengittää. No sitten alkoikin ruokahaluttomuus ja inhottavat ikenet. Jos ne hampaat ei kohta tule läpi, rapsutan ne itse esiin. Vai olikohan tämä jo ennen oksentamista? Tällä hetkellä vuorossa on nuha ja jälkimainingit taloa tärisyttävästä yskästä.

Takana on lähes kaksi viikkoa valvottuja öitä, rikkinäisiä rytmittömiä päiviä ja äärimmäisen kitisevä lapsi, jolla menee hermot nanosekunnissa. Kaikki menot ovat peruuntuneet ja reilu viikko neljän seinän sisällä lapsen kanssa lähinnä kaksistaan on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Sairastaminen lapsiperheessä on niin syvältä. (Ja silti, olemme päässet niin vähällä.) Mutta en tiedä, kumpi on kettuuntuneempi tällä hetkellä minä vai lapsi. Lapsella on niiiin tylsää katsella samaa naamaa päivästä toiseen, se on niiiin pitkästynyt. Eilen kävimme kirjastossa ja kaupassa ja lapsi oli onnensa kukkuloilla.

Seuraavaksi flunssaruletti onkin osunut minuun. Kotiäideillä ei tunnetusti ole sairaslomaa. Vaikka nenä valuisi kuin Niagaran putous, silmät verestää ja päässä hakkaa miljoona pientä vihreää miestä, äiti vaihtaa vaipat, tekee ruuan ja plaaplaa, kun mies on töissä. Lapsihan menee puolikuntoisenakin kuin höyryjuna paikasta toiseen. Myönnettävä on, että hermot on tiukalla ja huumorinkukat kuihtumispisteessä. Ne on näitä äitiyden hetkiä, jolloin olisin täysin valmis muuttamaan pariksi päiväksi kuuhun tai ihan mihin tahansa, missä ei kuulu se korvia vihlova ääääääääää, byäääää.

Joulupäivä

Joulupäivän rauha,

sininen hetki, 

nukkuva lapsi.

Joulun sanomakin kirkastuu eri lailla, 

kun ihmettelee omaa pientä poikaa.

Hyvää Jeesuksen syntymäpäivää.

8kk lääkärineuvola

Se oli nopeasti taputeltu.

Pätkä hymyili ja jokelsi. Kerroin, että hyvää kuuluu ja hyvin menee. Neuvolan täti sanoi, että hyvähyvä ja lääkäri sanoi, että hienoahienoa. Lapsi syö ja nukkuu hyvin ja kasvaa tasaisesti omalla miinuskäyrällään. Painoa himpun vaille seitsemän ja puoli kiloa ja pituutta himpun vaille 70 senttiä.

Ensimmäistä kertaa minulla ei ollut kerrassaan mitään kysyttävää.

Olen siis ehkä saavuttanut äititasapainon. Jos on kasvanut lapsi tämän 8 kuukauden aikana, niin on kasvanut äitikin. Me like.

Mamma joogaa

Teki mieli liikkua.

Raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oma fyysinen olemus etsii paikkaansa: selällään nukkuessa kädet puutuu, ristiselässä on lukko ja lapaluiden välistä kiristää. Mieleni ei varsinaisesti tee mieli juosta, joten juoksuharrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Kaipasin jotain liikuntaa, jossa saisin rankani ja selkäni jotenkin taas ojennukseen.

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Tempaisin ja ilmoittauduin kansalaisopiston joogaan.

Joka torstai klo 17.30-19 on minun omaa aikaani ja suuntaan uuden joogamattoni kanssa joogan alkeisiin. Olen joogannut pieniä määriä joskus ennenkin, mutta ajattelin nyt testata mitä tällainen opistojooga pitää sisällään. Joogassa näyttää olevan kaikki tämän paikkakunnan keski-ikäiset naiset, mummot ja minä. No on siellä muutama nelikymppinen, yksi opiskelija, kaksi jotain 30-40-vuotiasta, yksi mies ja minä. Tutkivana ja uteliaana ihmisenä tietysti tarkkailin salaa, millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Joogaohjaaja kutsui kurssia joogapiiriksi ja harjaa hiuksensa ennen jokaista joogakertaa. Minä pystyin vain ajattelemaan, etten ole katsonut peiliin moneen päivään. Ei muuta kuin aurinkotervehdystä kehiin ja asanat tutuiksi.

Se on jotain sellaista rauhoittavaa joogaa ja ajattelin ensin, että mitähän tästäkin nyt tulee, koska A) olen todella huono rentoutuja b) olen ilmiömäinen nukahtaja. (Toisaalta. Nukkumiseen ei koskaan saa suhtautua kevytmielisesti. Jos nukun huonosti, on oikeasti stressi.) Pitäisi tämäkin aika käyttää tehokkaasti hyödyksi ja en nyt etsi mitään sisäistä rauhaa. Saman tien kun matolle kellahdin, alkoi kuitenkin päässäni virrata vuolas tajunnanvirta: toivottavasti se lämpöpussi on hyvä raskinkohan aukaista siitä ne valjaiden reiät kuinka kauan lapsi mahtuu sinne onkohan mies muistanut vaihtaa vaipan jääkaapissa oli lapselle valmista ruokaa onpa nämä sukat huonot tarvin lisää sukkia niin mitä näillä käsille piti tehdä miksei kukaan muu hengitä näin lujaa kuin minä taidan jättää marja-aroniat pensaisiin harmi ensi keväänä pitää kyllä muistaa leikata pensaat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatuksia oli todella vaikea pitää kasassa. Ja sitten. Torkahdin. Ainakin pari kertaa.

Hieman kyllä hävetti, miten onnistuinkin torkahtelemaan sillä lailla. Ehkä olo oli rentoutunut.

Seuraavalla kerralla pääsimme loppuun asti ja selänkin olin saanut edellisellä kerralla jumiin. Jotain siis ainakin oli tullut tehtyä. Pääsimme loppurentoutukseen ja olin niin tyytyväinen, kun olin pysynyt hereillä koko ajan. Ja sitten. Havahduin siihen, että valot sytytettiin, kaikki istuivat ylhäällä ja minä MAKASIN edelleen lattialle. Taivaalliset nokkaunet. Myönnettävä on. Mutta kyllä hieman hävetti. Taas. Olo oli samanlainen kuin silloin kun nukahdin CMX:n keikalle Tampereen Pakkahuoneelle. Järjestäjät varmaan luulivat, että olin sammunut - no olinkin, mutta ihan puhtaasti luonnolliseen uneen. Kuin joku olisi salaa päässyt yllättämään.

Viimeisen viikon olen nukkunut hyvin. Ja viime kerralla olin täydessä terässä. Tosin olin niin innostunut uusista ompeluajatuksista, jotka olivat putkahtaneet päähäni päivän aikana, ettei ollut torkahtamisen vaaraa. Ojasta allikkoon: minkä verran kangasta tarvinkaan bodyyn voisin kyllä ommella uuden unipussin liimakangasta taitaa vielä olla mutta nepparipihdit pitää hommata ja vetoketju ja resoria puuttuu onneksi se saumuri tuli huollettua pitää kyllä siirtää ompelupöydän paikkaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Meneeköhän tämän kurssin osallistumismaksu hukkaan?

Toisaalta. Ehkä ei olekaan hullumpi ajatus harjoitella ajatusten kasaamista ja no, sitä rentoutumistakin. Oppia ikä kaikki. Ehkä minulla on vielä mahdollisuus oppia.

Jännä juttu

Jännä juttu.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se oppi oikean imuotteen.
Johan oli aikakin, voisi tuumata. Minä kuulun niihin, jotka olisivat voineet vuorotella miehen kanssa imetyksessä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Niin raskasta se alussa oli. Samalla kuitenkin huomasin, että imetys, joka oli pitkään kamalaa, olikin muuttunut matkan varrella ihanaksi. Niin ihanaksi ja rakkaaksi, että minua jo surettaa, että lapsi ei enää tarvitse minua niin paljon. Taidan olla hidas sopeutuja. Toisaalta on helpottavaa saada omaa vapautta takaisin.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se alkoi yhtäkkiä syömään tuttia. Se vain laittoi sen suuhunsa ja etenkin öisin se lutkuttaa sitä jopa onnellisena.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se alkoi nukkua päiväunia. Puen kaikki ulkovaatteet päälleni ja orientoidun kärsivällisyyttä vaativaan nukutukseen. Ja sitten. Työnnän vaunut ovesta ulos ja lapsi nukkuu. En uskonut tämänkään päivän koittavan.

Kun lapsi täytti 7 kuukautta, se näyttää tykkäävän mennä iltaisin nukkumaan. Omaan sänkyyn.

Jos olen pitkään (ööö pari tuntia..) poissa kotoa, minulla tulee melkein kiire kotiin, ettei lapsi vain ehdi kasvaa liikaa poissaollessani.

Jännä juttu.

  

Maitobaari auki

Täysimetin 6 kuukautta. Kuuden kuukauden ikään mennessä olen antanut lapselleni vain raa'an porkkanan, jota hän on imeskellyt ja jolla hän hieronut kutisevia ikeniään.

Viikko sitten kylässä huomasin sanovani ääneen, kuinka olen imettänyt puoli vuotta, koska se on ollut niin helppoa. Häkellyin sanomisistani. Tämä imetyshomma on ollut kaikkea muuta kuin tissi vauvan suuhun ja menoksi. Enkä kyllä tajua, miten suustani pääsi sellainen rupisammakko, että se olisi ollut helppoa, sillä se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Imetyskipu, joka jonkin oppaan mukaan kestää muutamia päiviä, kesti lähes kolme kuukautta, sen jälkeen lapsen imuote alkoi olla inhimillinen. Maidon tasaantuminen kestää jonkin oppaan mukaan keskimäärin 6-7 viikkoa. No, se voi kestää myös noin kolme ja puoli kuukautta. Jonkin oppaan mukaan rintaraivareita esiintyy kausittain 3-4-kuukauden iässä, meillä ne alkoivat syntymästä ja kestivät kaksi kuukautta, jokaikinen ilta ja myös päivisin. Ja kyllä, minä olin se joka ensimmäisenä kotiyönä steriloi vauvan tuttipulloja keskellä yötä ja vauva karjui kuin hyeena toisessa huoneessa. On tullut opiskeltua suihkutisseistä ja rintakumeista ja tiehyttukoksista ja tissirasvoista ja rintapumpuista, joista minulla ei ollut pienentäkään aavistusta ennen vauvan syntymää. Nyt vauva on viikon oli puoli vuotta ja se on vedellyt pelkkää äidinmaitoa tuolla huonolla imuotteellaan puoli vuotta. Neuvolan tätikin tuumasi, että onhan tuo vauvan ylähuuli tosi pieni, kun kyselin, miten huuli voi edelleen kääntyä välillä sisäänpäin. No siihenkin on kyllä löytynyt syy, kun on opiskellut kaiken nettitiedon vaikkapa niistä suihkutisseistä. Näin jälkeenpäin en tajua, miten olen selvinnyt.

Olen imettänyt, koska maitoa on tullut. Olen imettänyt, koska lapsi on kuitenkin tullut tyytyväiseksi. Olen imettänyt, koska lapsi on kasvanut, pissavaippoja on tullut tasaisesti ja vaatekoot ovat jääneet pieniksi. Olen imettänyt, koska on todellä kätevää laittaa tissi lapsen suuhun keskellä yötä ennemmin kuin lähteä kolistelemaan keittiöön ja lämmittämään pulloa. Olen imettänyt, koska lapsi on rauhoittunut rinnalle ja se antaa minulle rauhan, kun katson lastani.

Olen nähnyt vaivaa. Olen tehnyt töitä. Mutta ei imettäminen tee kenestäkään hyvää äitiä tai imettämättä jättäminen huonoa äitiä. Ymmärrän täysin, miksi joku ei halua imettää. Imetys on ollut itkua, kipua, väsymystä, raivoa ja turhautumista. Mutta se on ollut myös iloa, naurua, hellyyttä, hassuttelua ja rauhaa. Se tulee niin iholla, että sitä on vaikea käsittää. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon tunteita imetys voi aiheuttaa. En liputa nyt sen puolesta, kuinka äidinmaito on lapselle parasta ravintoa. Uskon jokaisen äidin sen tietävän, mutta silti on monia tarinoita, miksi joku ei halua tai voi imettää. Pullolapset kasvavat ja ovat ihan yhtälailla onnellisia ja terveitä. Ja saavat ihan yhtälailla osakseen äidinrakkautta ja läheisyyttä.

Maitobaari on täällä edelleen auki tiuhaan, mutta kyllä tähänkin taloon nyt uusi järjestys on tulossa. Nimittäin nuo inhoamani soseet.

Olen imettänyt pitkään myös siksi, että saisin tätä soserumbaa ehkä lyhyemmäksi. Toivon kovasti, että yksivuotias söisi jo aika lailla kaikkea ja näiden sörsseleiden kanssa ei tarvitsisi niin kauan säätää. Viikko sitten aloimme maistella soseita ja nyt viikon harjoittelun jälkeen lapsi on suostunut aukaisemaan suunsa ensimmäisen kerran. Voisin siis myös todeta, että nostan hattua niille, jotka aloittavat nämä lusikkahommat jo aikaisemmin. Viitseliäisyyttä vaatii tämäkin.

Ihan tavallinen äiti

Pätkä lähestyy puolta vuotta ja se ajatus on iskenyt jo monta kertaa.

Jos vauva syntyisi nyt olisin paljon parempi äiti sille.

Olisin kärsivällisempi.
En nukahtaisi sitterin viereen, kun yritän nukuttaa huutavaa lasta.

Lohduttaisin sitä enemmän.
Jaksaisin puhua rauhoittavasti, enkä tiuskaisisi takaisin.

Pitäisin sitä enemmän sylissä.
En laskisi itsekseen lattialle.

Ottaisin siitä enemmän söpöjä kuvia.
Enkä huolehtisi, onko sillä hienot vaatteet päällä.

Välillä iskee harmitus, kun aika kuluu niin nopeasti ja vauva kasvaa niin nopeasti. Olisi kiva ollut nauttia pikkuvauva-ajasta. Katsella söpöjä varpaita ja nukkuvaa vauvaa. Totuus on kuitenkin se, että on vaikea olla rento äiti, jos vauva on kireä kuin viulunkieli. Jotkut vauvat vain alussa ovat sellaisia. Ei se ole vauvan vika. Ei äitin vika. Ei kenenkään vika. Silti vauva ei ole yhtään vähemmän rakas. Jos vauva nukkuu ja syö hyvin, niin mikäs siinä on söpöä vauvaa ihastellessa. Mutta joskus ensimmäisten kuukausien yli on vaikea nähdä.

Toisaalta.

Olin kärsivällinen.
Nukutin aina vain uudestaan ja uudestaan.

Lohdutin.
Otin syliin. Silitin. Halasin.

Pidin sylissä.
Itse asiassahan vauva viihtyi vain sylissä ja kulki kantoliinassa sydämeni alla välillä aamusta iltaan. Hikeä valuen.

Otin siitä söpöjä kuvia.
Otin paljon kuvia, eikä sillä ollut mitään väliä, mitkä vaatteet lapsella oli päällä.

On helppo olla jälkiviisas. Tietysti osaisin tehdä monia asioita paremmin nyt. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että ensimmäinen on aina vähän harjoituskappale. On niin paljon asioita, joita ei vain etukäteen tiedä. Eikä varmasti ole viimeinen kerta, kun tahtoisin olla piirun verran parempi äiti. Olen ihan tavallinen äiti. Äiti, joka väsyy ja ei aina jaksa. Silti olen täydellinen äiti. Näen sen Pätkän silmistä joka päivä. Hänelle olen maailman napa. Ja joka ilta kun se nukahtaa, ihmettelen, kuinka söpö vauva on. Ja kuinka söpöt varpaat sillä on.

Toisaalta.

Onneksi se on jo vähän kasvanut, eikä se ole enää niin pieni.
Ja onneksi olen jo hyvän tovin nauttinut vauva-ajasta.

Tähän on tultu

Alunperin oli ajatus aloittaa blogi jo vuosi sitten, kun Pätkä ilmoitti olemassaolostaan. Perimmäisenä ajatuksena oli niinkin jalo idea kuin että tämä uusi ja ihmeellinen aika jäisi paremmin muistiin. Kävi kuitenkin niin, että Pätkä todella ilmoitti olemassaolostaan ja laattasin lie kuinka monta viikkoa pitkälle syksyyn. Aika kyllä jäi muistiin, toki erilaisena mitä olin kuvitellut. Joten eipä siitä sen enempää.

Pätkän syntymän jälkeen ajattelin aloittaa uudestaan. Olisihan se nyt hienoa kirjoittaa ylös tuoreeltaan pikkutyypin matkaa. Juuri mitään en ole kirjoittanut ylös, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen tunnelmat olivat aika lailla seuraavat. Muistaakseni ehdin hädin tuskin nukkua, syödä ja käydä suihkussa.

25.3.2014
Pätkä on 1 kuukauden ja olen pohtinut tätä äitihommaa.
1) Meidän vauva on tosi suloinen, mutta siitä lähtee paha ääni, koska sen masuun sattuu.
2) Mistä johtuen rintamamiestalon kierrettävä alakerta on osoittautunut oivalliseksi pohjaratkaisuksi, kun vauvaa pitää rauhoitella. Miten kukaan vauvaperhe selviääkään ilman kiikkutuolia! Meillä on kaks. Tai ilman kantoreppua tai kantoliinaa.
3) Jatkuvasta hytkymisestä johtuen jalkoihini kasvaa tällä menolla jouset.
4) Olen alkanut kannattaa ajatusta yksikätisten keittokirjasta.
5) Uusien äitien todellisuudenkäsitys ei aina ole realistinen. He voivat kuvitella, että vaunut lähtevät pihalta lentoon tuulen mukana (vaikka jarrut olisivat päällä) tai että vauvan jalat voivat irrota, kun hänet laittaa kantoliinaan. Silloin äitiä pitää ymmärtää.
6) En oikein ymmärrä tuota höpötystä äitihormoneista, jotka vähentävät väsymystä. Kyllä mua ainakin ihan rehellisesti väsyttää.
7) Mistä johtuen liputan kevätvauvojen puolesta. Tämä valon määrä tekee ihmeitä!
8) Vauvani opettelee hymyilemään. Se on maailman suloisinta, vaikka toistaiseksi euforisimmat hymyt tulevat, kun eksynyt pieru löytää tiensä ulos. On silti yhtä euforista kuvitella, että hän hymyilee juuri minulle.

25.4.2014 Tilanne oli tämä. Muistaakseni kuuden viikon neuvolan kohdalla neuvolakortissakin lukee, että ”Äiti virkeän oloinen”, mille tietysti naureskelin koko kotimatkan.
Pätkä 2kk ja kun alkushokista selvisi, niin tämä äitihommakin näyttää jo paljon valoisammalta. Kakkojen ja puklujen väliin kun mahtuu jo paljon hymyjä, juttelua, hyvää tuulta ja ajoittain jopa päiväunia. Me like!

25.5.2014
Pätkä 3kk ja voin todeta, että kolme on niin paljon enemmän kuin kaksi. Ihmeellistä, miten sellaisesta ruttuisesta ja huutavasta nyytistä voi kehkeytyä noin hyväntuulinen seuramies. 3 kuukauden ikäinen kaiffari osaa jo monia hyödyllisiä taitoja, kuten
1) nostaa varpaat pöydälle
2) puhua ruoka suussa
3) nauraa omalle peilikuvalleen
4) kurnuttaa kurkkuärrää kuin sammakko.
Näillä mennään!

25.6.2014
Pätkä 4kk. Akuuttien Kriisien Miehen akuutit kriisit ovat väistyneet ja juniorimme tottelee nykyään nimeä Puliveivari. Pikkujätkä veivaa sylissä ylös ja alas, eteen ja taakse. Päälaki on lähes on puli ja hiukset kasvavat edelleen voittopuolisesti pään sivuilla niin kuin setämiehellä konsanaan. 4 kk:n kunniaksi puliveivarimme on myös oppinut kääntymään selältä mahalleen, mikä on tosi jännää - paitsi öisin. 4 kk:n jälkeen vanhemmat ovat myös tajunneet, että lapsen korvantakuset kannattaa pestä. 4 kuukauden aikana sinne kerääntyy mustaa töhnää, ettäs tiedätte. Kyllähän tällaisen kaverin kanssa elämä on juhla, arki on onni.

Tähän on tultu.

Tänään Pätkä täyttää 5 kk. Voihan jukupätkä.
Nukuttaminen on saanut uusia ulottuvuuksia, kun pikkumies ei pysy kyljellään, kääntyy selälleen tai mahalleen, josta ei osaa vielä kääntyä takaisin selälleen ja toteaa lopuksi haluavansa olla kyljellään. Lopuksi kaveri heittää jalan sängyn laidan yli, kiskoo peiton kulman silmille, ottaa toisella kädellä sängyn laidasta kiinni ja alkaa toisella kädellä hipeltää unirättiotustaan. Joka päivä tulee lisää juttuja, jotka tekevät ukkelista enemmän juuri meidän ukkelin. Erillisen minusta ja miehestä. Ukkelin, joka on oma itsensä ja jolla on oma tahto ja luonne. Joka päivä vauvasta tulee vähemmän vauva. Se, jos mikä on ihmeellinen matka.

Niin. Ja olen oppinut, että lapsen korvat täytyy pestä myös korvalehden sisäsyrjistä. Ja on se edelleen vauva, silti.

Iltapäivä hikinen

Huh. Nyt se on tehty.

Helle ei ole vauvoja varten. Eikä äitejä. Kävimme uittamassa Pätkän järvessä. Toisen kerran ikinä. Vesi oli kuin linnunmaitoa ja Pätkä steppasi kokouikkarissaan minkä ehti. Tulimme kotiin ja olin vakuuttunut, että lapsi saa tästä luontoelämyksestä vähintään järvisyyhyn. Ei suinkaan, vaan tyyppi kiskoo pisimmät hellepäikkärit ikinä.

Hetki minulle. Hetki uudelle blogille. Hetki ensimmäiselle blogilleni ikinä.