Huutonaurua

Siltä kuulostaa kun 4 kuukauden ikäinen Pikkusisko opettelee nauramaan ääneen.

Ensin en ollut varma, itkeekö vai nauraako se, mutta epäilemättä kyse oli riemunkiljahduksista. Juniori potki palloa ukin kanssa olohuoneessa ja Pikkusisko seurasi tilannetta. Myös varpaat ovat löytyneet, ja tyttö vemppaa itseään lattialla kyljeltä toiselle minkä ehtii. Kääntymisen treenaminen on kovassa käynnissä ja kun silmä välttää, käy toimelias isoveli kääntämässä vauvan selältä mahalleen suitsait sukkelaan. Vaikka kuinka on harjoiteltu, että vauvan annetaan olla, eikä sitä saa nostella. Kovaa tekoa nuo Pikkusiskot, myönnettävä on. Onneksi vauva on jäntevä ja ilmaisee jo aika hyvin ja kovaäänisesti, jos isoveli on liian kovakourainen. Isompi ongelma on se, että vauvan mielestä isoveli on parhautta ja kaikki mitä isoveli tekee on cool. Välillä pelkään, että isoveli sinkauttaa vauvan sitteristä, kun vauhti on niin kova ja vauva vain hymyilee ja naureskelee. Silti on ihanaa seurata, kuinka kahden pienen välille kasvaa läheinen side.

Isoveli oppi syksyllä aukaisemaan ulko-oven ja tässä talven aikana oppi hän aukaisemaan l u k o s t a takapihan terassien ovet. Onneksi pakkaset hillitsivät vikkeläjalkaa. Nyt kun ilmat ovat lämmenneet olemme kyllä pulassa. Eilen sinkautti hän viuhvauh takapihan ovesta pihalle, ja katselin keittiön ikkunasta, kun ukki kipaisi sukkasillaan juoksevan naperon tuolta tieltä. En muista, että minun sisarukseni olisivat ikinä karkailleet. Voi moro. Ei kyllä naurata yhtään. Takapihan oviin on pakko hommata salvat ylös (järkyttävää). Että kaikkea sitä joutuukin värkkäämään. Tänään toi isimies ne kaupasta ja ei muuta kuin ruuvailemaan.

Äitienpäivä 2016

Olen tottunut. Olen tottunut siihen, että meitä on neljä ja että meillä on kaksi lasta. Kuljen kahden kanssa jo aika sujuvasti siellä sun täällä. Muistan silti selvästi sen tunteen, millainen saavutus oli saada (etenkin talvella) ensimmäisiä kertoja kaksi lasta aamulla ovesta ulos.

Tämän vuoden parhaimman äitienpäivälahjan sain jo tammikuun alussa, kun Pikkusisko saapui perheeseemme. Miten toisen lapsen vauva-aika voikin olla niin erilaista? Meitä on ilahdutettu suunnattoman tyytyväisellä tyttölapsella. Päiväunia ei nuku tämäkään, mutta lapsi ei kilju sitä välissä olevaa aikaa. Elämä vauvan kanssa on helppoa ja leppoisaa, eikä se kyllä pelkästään johdu siitä, että olen äiti toista kertaa. Vauvat voivat kyllä olla niin erilaisia.

Ainoa arkemme haaste on se, että Pikkusisko vierastaa. Siinä missä Juniori ei ole juuri koskaan vierastanut yhtään ketään ja tahtoisi joka aamua lähteä jonnekin, pikkusisko alkoi vierastaa kahden kuukauden iässä ja olisi mieluiten joka päivä kotona. Lyömätön yhdistelmä. Isompi ja pienempi eivät nuku päiväunia yhtä aikaa, joten kädet ovat täynnä kahta lasta aamusta iltaan.

Välillä olo on kuin liukuhihnatyöntekijällä. Laita aamupala, pese hampaat, imetä, vaihda vaippa, älä unohda Hakkaraista (se pastilli), potata, riisu, pue, riisu, vaihda vaippa, pistä pesukone pyörimään, siivoa pöytä, valmistele lounas, pakkaa lapset pihalle, työnnä rattaat puistoon, kaiva hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, kaiva lisää hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, katsoa kelloa, lähde ajoissa kotiin, lämmitä ruoka, imetä, vaihda vaippa, ruoki lapsi ja itsesi, potata, lue kirjaa, nukuta lapsi, yritä nukuttaa toinen, keitä kahvi, mikrota kahvi, mikrota kahvi uudestaan, hae lapsi päiväunilta, potata, vaihda vaippa, imetä, ja samaa rallia iltaan asti.

Koska omaa aikaa ei ole, toivoin isimieheltä äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. Niin paljon kuin kahta lastani rakastan, on välillä suunnattoman rasittavaa, ettei päivän aikana saa olla hetkeäkään yksin. Ei edes vessassa. "Missä äiti? A ha'uaa vessaan. Äiti pissas. Tuli iiiiiso pisu. Ei tullu kakkaa." Jassoo.

Mitäs muuta olisin omalla ajallani tehnytkään kuin juonut kahvia, syönyt suklaata ja ommellut kesävaatteita esikoiselle - esikoiselle, joka teki minusta äidin kaksi vuotta sitten. Uskomaton matka, jo nyt.