Kaikenmoista

Kaikenmoista on mahtunut viime viikkoihin.

Olen mielenkiinnolla odottanut, milloin veikeästä vuosikkaasta sukeutuu vallaton venkula. Se tapahtui öbouttiarallaa heti sen jälkeen, kun olin kirjoittanut veikeästä vuosikkaasta. Vallattoman venkulan erottaa veikeästä vuosikkaasta nimittäin siitä, että se tekee kaiken kiusan tahallaan tai lähes tahallaan. Vanhemmuuden suuriin harhaluuloihin lukeutunee myös ennen lapsen saamista oleva vakaumus "Minä ainakin opetan lapseni tottelemaan sanaa EI." Juujuu, niin opetankin. Kuuntelin lumoutuneena, kun serkkuni kertoi heidän pikku kakkosestaan, joka on ihan saman ikäinen kuin meidän napero. "Kerran uhkasin kantaa sisälle, jos poistuu pihalta ja kun kerran kannoin, ei ole toista kertaa tarvinnut." Meidän napero on kannettu tieltä, hellannappuloilta, kielletyiltä kaapeilta, tuhkaluukun luota yms. kymmeniä kertoja kieltojen jälkeen, eikä sana uppoa edelleenkään. Sitä kyllä on yritetty vihaisesti, karjumalla, kiljumalla, rauhallisesti, määrätietoisesti ja kaikin mahdollisin tavoin johdonmukaisesti, mutta niin hän vain illistää ja jatkaa touhujaan. Kyllähän kaikki opettajat tietävät, että toisten lapsia on helppo kasvattaa, mutta kasvatapa omasi. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä vaimitensenytoli. Lapsi näyttää olevan laatua, jota koulussa kuvaillaan vanhemmille sanalla eläväinen. Arkikielellä se tarkoittaa sitä, että suu käy ja pylly vispaa. Jotenkin mieleeni tulee kertomus isimiehestä, joka oli pienenä pyydystänyt kaverinsa kanssa kyitä ja laittanut niitä muistaakseni pyykkinarulle kuivumaan, kun naapurin setä oli mennyt mainitsemaan, että kyynnahasta tehdään arvokkaista laukkuja... joka tapauksessa, voin vain ihmetellä kuinka rauhallista laatua isimies nykään on. Kyillä ei ole osuutta asiaan, tarinan loppu oli onnellinen, vaikkakin laukkubisnes jäi kesken. Olemme siis siirtyneet kieltämisestä harhautukseen ja huomion siirtoon. Mitä enemmän kieltää, sitä enemmän näyttää lapsi innostuvan nimittäin. Voi tulla testaamaan.

Voisin siis kertoa valmistautumisestamme yksvee-kuvaukseen, kun lapsi päätti kuvausta edellisenä päivänä testata kauppakeskuksen lasten leikkipaikan tusseja ja piirsi päheet punaiset torahampaat itselleen. Ne onneksi irtosivat hankaamalla ja loput saippualla saunassa. Käykääs tutkimasssa Facebookissa Kuvaamo Soman lapset ja perheet -kuvia. Siellä näkyy tutunnäköinen Old School Boy pullistelemassa auton luona. (Ethän mielellään kuitenkaan kommentoi kuvia lapsen oikealla nimellä.) Sieltä puuttuu suvun keskuudessa menestyksen saanut illistyskuva, josta kuvaaja varmaan ihmetteli, että miten ne tuon oikein valitsivat... Voisin myös kertoa siitä, kun vierailimme Särkänniemen Koiramäessä eläimiä katsomassa ja lapsi sai huutokiljumiskohtauksen jokaisen eläimen aitauksen luona, koska hän olisi halunnut mennä itse aitaukseen. Sattuneesta syystä retkemme painottui pikkukivien syömiseen ja käsien uittamiseen aasien juomavadissa. Tai kun luovuimme alakerran viimeisestäkin kukasta epätoivoisten ei-kieltojen jälkeen, koska kukka alkoi näyttää siltä kuin se olisi ollut osallisena kolmannessa maailmansodassa.

Muutamia huomioita vallattomasta venkulastamme 1v 4kk

• Syö kaikkea ja paljon paitsi greippiä ja kotona keitettyä riisiä. Eläisi viinirypäleillä ja fetajuustolla, jos saisi itse valita.
• On oppinut vihdoin juomaan itse lasista, ja huokaisee jokaisen suullisen jälkeen hartaasti aah.
• Ilmoittaa kakka kun vanhemmilla olisi otollinen aika istuttaa hänet potalle. Ilmoittaa kakka myös monta kertaa päivässä ihan muuten vain.
• On kiinnostunut autoista ja navoista. Jos puhuisi, esitteli itsensä todennäköisesti "Hei olen Pätkä ja tässä mun napa. Millainen napa sulla on?" Vierastaa, mutta tutkisi myös puistossa mielellään kaikkien tuntemattomienkin navat.
• Painaa kaukosäätimen nappuloita selkä vinossa, koska niin tekee myös äiti ja isä nähdäkseen, meneekö tv:n alla puolella olevalla hyllyllä oleva digiboxi päälle.
• Kiipeää itse syöttötuoliin ja pöydälle, mikäli joku unohtuu jättämään tuolin otollisen kauaksi pöydästä. Ronkkii lipastoa kiipeämällä kaadetun tuolin tuolinjalkojen päälle.
• Rakastaa saunomista ja kylpemistä, pyörän kyydissä olemista, karkaamista, kirjojen lukemista ja autossa istumista.
• llmoittaa tiitti, kun on lopettanut ruokailun tai jonkin muun toimen ja tahtoo tehdä jotain muuta.  
• Steppaa ja heiluttaa käsiään kun saa xylitol-pastillin.
• Laittaa mielellään stereot täysille ja vatkaa lanteitaan puolelta toisella vispaten samalla käsiään.
• On oppinut valtavasti sanoja, kuten kaikki linnut Valion pingviini mukaan lukien ovat kaakkaak, koira on hauvauvauva, kissa sanoo nau, lammas mää, Iikka-setä on Kikka, vene on ene, mopo poo, piimä piitää, lakki kakki. Erinäisiä sanoja löytyy myös puurolla, pastillille, pyörälle, kypärälle ja monille muille. Äiti on äiti, auto on auto ja kakku on kakku. Heiluttaa kättä ja sanoo heijei, kun päättää vaihtaa maisemaa.
• En tiedä, milloin uhmaikä alkaa, mutta aika vakuuttavasti lapsi osaa huutaa eijeijeijei ja potkia yhtä aikaa, kun pitää tehdä jotain hänen mielestään epämieluisaa. Esim. vaihtaa vaippa.
• Jos lapsen energialla saisi lämmitettyä talon, voisimme alkaa myymään sähköä myös naapureille. 
• Lapsi on paikallaan vain lukiessa kirjaa, katsoessa Musarullaa tai nukkuessaan.
• Lapsella on viisi hammasta ja kaksi tulossa.
• Luettakoon lapsen eduksia vikkelät jalat sekä utelias ja lähes aina hyväntuulinen mieli.
• Vaatteissa menee 80-senttiset ja kiloissa menee ehkä juuri ja juuri 9 kiloa rikki.

Minulla on uusi pyöräilykypärä, tykkään pitää sitä päässäni.
Paita on äitin tekemä,
shortsit sain kummitäditiltä ja
kesäkengät toi ukki tuliaisena Lontoosta.
Ajattelin kiskoa nämä kaikki kosteuspyyhkeet tästä paketista ennen kuin äiti huomaa.

Veikeä vuosikas

Blogitekstien julkaisutiheydestä päätellen olemme muuttaneet ulos. Toisin sanoen kevätilmojen saavuttua olemme pihalla, paljon, koko ajan. Ajoittain noin 6-7 tuntia päivässä. Mahtavaa aikaa tämä kevät ja kävelevä lapsi. Sopii meille.

Olemme selvästi saaneet ulkoilmalapsen. Aamulla, kun lapsi on vetänyt aamupuurot naamaansa, kävelee hän eteiseen ja sanoo kakku, se tarkoittaa kenkää, jos joku ei sattumoisin tiennyt. Nuo siniset Kangaroosin lenkkarit (Kiitos Prisman poistokenkäalennuksen saimme ne kohtuuhintaan. Lastenkenkäbisnes on muuten ihan ryöstöä.) on parasta, mitä lapsi tietää Marie-keksien ja viinirypäleiden jälkeen. Suunta olisi siis ulos ja sinnehän sitä sitten yleensä mennäänkin. Luulisi, että tässä 2000 neliön tontissa olisi tuollaiselle pikkunatiaiselle tarpeeksi touhuttavaa, mutta selvästikään hän ei myöskään ole aidattujen alueiden lapsi (ei meillä kyllä ole aitaakaan), koska hän ottaa suunnan tielle ja kävelee niin kauas jaksaa. Jaksaakin ihmeen kauas, pysähtyy tosin jokaisen pihan kohdalla ja ilmoittaa auto, jos siellä sattuu auto olemaan sekä jokaisen koiran kohdalla hän huikkaa hauvauvauva, ja jatkaa matkaa. Ei katso taakseen, painelisi tikittäen pikkuaskelin ilmeisesti maailman ääriin asti.

Mitäs muuta tuollainen vuosikas puuhaa?

Koska meillä ei ole vielä hiekkalaatikkoa ja naapurin eläkeläisperiskunnalla on, kävelee lapsi myös hyvin sujuvasti naapureiden pihalle hiekkalaatikolle. Hän tietää, että sinne voi mennä tietä pitkin tai takapihalta kuusiaiden välistä. Onneksi eläkeläispariskunta nauttii natiaisen höpötyksestä, koska sanoin lapsen saapuvan pihaan niin kauan kuin hänellä on sinne lupa ja todennäköisesti myös sen jälkeen... On todella uskomatonta, kuinka lapsi muisti ja osasi reitin hiekkalaatikolle jo yhden kerran jälkeen. Samaa häkellystä koin, kun lapsi oppi, missä kaapissa meillä säilytetään keksejä. Hän myös itki keksien perään lähes tunnin, palasi aina kaapille, jos sittenkin saisi vielä yhden keksi. Välissä katsoimme jakson Musarullaa, mutta sekään ei auttanut hälventämään Marie-keksin kuvaa hänen sielustaan.

Vuosikas matkii ja apinoi ihan kaiken. Aina ei edes tajua, kuinka paljon lapsi imee itseensä. Aikamoisen yllätyksen koin, kun kerran löysin lapsen istumasta astianpesukoneesta ruokasihti kädessään. Alakori oli tietysti asianmukaisesti viskattu koneesta ulos. Aamuisin meillä kun on tapana tyhjentää astianpesukone, lapsi vastaa lusikoista ja muoviastioista, minä kaikesta muusta. Yleensä irroitan ruokasihdin ja huuhtelen sen. Voitte siis kuvitella, kuinka sujuvasti yksvee myös lastaa pyykkiä koneeseen ja koneesta pois, tunkee vaatteita laatikoihin ja tyhjentää niitä kaapeista koneeseen, kitkee kukkapenkkiä (tai tarkemmin kukkia kukkapenkistä), istuttaa perunaa, ajaa ruohonleikkurilla, heittää löylyä kiukaalle, työntää rattaita, laittaa rikkaimurin töpselin seinään, napsauttaa levyt päälle, painelee kaukosäätimen nappuloita, tyhjentää puukassit puulaatikkoon, tunkee sytykkeet takkaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Meillä ei kukaan ole tällä hetkellä toimeton.

Aamuisen kiukkupyllyn tilalle olemme saaneet hyväntuulisen mönkijän, joka lauleskelee ihahaa, ja iltaisen väsykiukkuajan tilalla on sänkyynsä unirättiotuksen kanssa käpertyvä tuhisija. Arvokkaita hetkiä nämä tämmöiset.

Pottailun abc

Meille muutti uusi perheenjäsen. Potta. Tai oikeastaan se on asustellut meillä jo useammin kuukauden ja hengaillut hyljättynä milloin missäkin nurkassa. Lähinnnä lapsi on täyttänyt sen sukilla tai siihen on saattanut kompastua öisillä vessareissulla.

Olen kuullut, että monet lapset laitetaan vaipanvaihdon yhteydessä tai ruokailun jälkeen potalle, ne lukevat siinä vähän kirjaa, lorauttavat pisut, hyvällä mäihällä kakkelsonit. Sitten taputetaan käsiä, katsotaan pottaan ja ja hoetaan iloisella äänellä hyvähyvähyvä! Olen jopa kuullut, että niin tekee jo moni yksvuotias.

On tässä pari kuukautta yritetty kalastaa pottaan yhtä sun toista sinne kuuluvaa, mutta heikoin tuloksin. Jostain syystä lapsesta on paljon mielekkäämpää tunkea pottaan jalat tai pää, seisoa siellä tai nuoleskella potan laitoja. Tasan tarkkaan tiedän, milloin lapsi alkaa vääntää asiaa kaksi, mutta jos laitan sen potalle, se alkaa hokea vain autoauto, autaauta ja karkaa.

Meillä on käytössä kestovaipat, useammastakin syystä, mutta suurimpana syynä se, että pikkuherra Rimppakintun koivet ovat niin luikut. Ne ovat niin luikut, että noin kahdeksan kertaa kymmenestä löydän ne kakkakikkarat, tai missä olomuodossa ne sitten ovatkaan, vaipan ULKOPUOLELTA lahkeesta tai valumassa kohti maata kiihtyvällä nopeudella maanvetovoiman ansiosta. Uskomatonta kyllä, kestot pitävät niin sanotusta paketin kasassa paremmin.  Joten päätin, että pyykkään ennemmin niitä vaippoja kuin jatkuvasti kakkaisia vaatteita. No, olisi siis todella kätevää ja yleishyödyllistä, että saisin ne asian kaksi tuotokset sinne pottaan, eikä tarttisi tuuskata noiden vaippojen kanssa niin paljon. Etenkin kun NÄEN joka kerta, kun lapsi aloittaa toimituksen. Mutta joka kerta se lopettaa sen tasan tarkkaan, kun nostan potalle.

Voi siis käydä myös näin.
1. Näet, että lapsi aloittaa toimituksen.
2. Nostat sen potalle ja samalla näet, että ensimmäinen osuus on saapunut vaippaan.
3. Lapsi ei halua istua potalla ja toimitus loppuu.
4. Laitat lapselle vaipan.
5. Lapsi tekee tuotoksensa vaippaan.
6. Odotat hetken.
7. Otat vaipan pois.
8. Lapsi ei edelleenkään halua istua potalla.
9. Viet vaipan pois ja sanot ääneen oven toiselta puolelta, että Tämä en nyt kyllä tainnu olla vielä tässä.
10. Palatessasi näet lapsen nojailemassa pesuhuoneen oveen ja tekevän toimituksensa jatko-osaa matolle.
11. Kiljaiset ja nostat lapsen takaisin potalle.
12. Se kakkosasia katkeaa keskeltä katki ja osa putoaa lattialle (mattohan on jo sotkettu).
13. Lapsi hokee innoissaan kakkakakka!
14. Kakkosasiaa on joka puolella paitsi ei potassa.
15. Lisäyksenä todettakoon, että kakkaa on potassa, nimittäin sen ulkopuolella.
16. Aikaa koko tähän toimitukseen on kulunut noin 45 minuuttia ja kahvikin on jo jäähtynyt kuppiin, koska lapsi aloitti toimituksen tietystikin juuri silloin, kun sait kaadettua itsellesi kahvia.

On varmaan tosi rasittavaa, kun joku häiritsee tässä määrin prööttäysoperaatiota. Tässä ei nyt ole kyllä lapsen eikä äidin herkkyyskaudet kohdillaan, joten olemme hylänneet pottailun jälleen hetkeksi.

Joku voisi sanoa, että no pistä istumaan aina vaipanvaihdon yhteydessä, jos vaikka pissat tulis. Ei muuten tule. On nimittäin harvinaisen kuivakiskoinen tuo meidän lapsi ja kun ei se oikein vieläkään suostu juomaan oikein mitään, oikein mitenkään. Hän nauttii maitonsa lämpimänä kerran vuorokaudessa ja piste. Tästä syystä imetän edelleen. Imetyksen vähentämisellä ei ole toistaiseksi ollut merkittävää eroa juomisen lisääntymisen suhteen. On totta, että pienet pojat on kyllä varsinaisia ruikkivia pissakoneita - ne pissaavat matolle ja lattialle ja seisaaltaan ja istuessaan ja juostessaan, mutta on todennäköisempää voittaa lotossa kuin saada tuolta kuivakkaalta lapselta pissat pottaan. Sitä paitsi vaatteiden vaihto ja vaipanvaihto ei ole meillä edelleenkään kovin kovassa kurssissa, vaan näyttää lapsen mielestä olevan vanhempien tapa hankaloittaa hänen elämäänsä. Joten kaikkien osapuolten hermojen säästämiseksi meillä vaipanvaihdot suoritetaan nopeasti ja hämäten.

Jotenkin musta tuntuu, että tytöt on tässä(kin) asiassa erilaisia. Ovatko?

Kahdet, yhdet, kahdet, yhdet

Nimittäin päikkärit.

Juniorin päikkärikuukaudet 7-11 olivat helppoa hommaa. Se nukkui päikkärit, kun väsytti. Rytmi oli jopa aika ennustettava. Ei tarvinnut kärräillä ympäri pitäjää, vaunut vaan ulos ja useimmiten sinne se simahti. Sanotaan, että vauvavuodesta paljon unohtaa, mutta en kyllä ole unohtanut ensimmäisen puolen vuoden päiväunitaisteluita. Kun se ei vaan nukkunut. Unia oli päivässä viidetkin ja joka kerta nukuttamiseen meni puolesta tunnista tuntiin.

Yksi kerrallaan päikkäreitä on nyt tipahtanut pois. Pitkään mentiin kaksillä unilla, muistaakseni tuosta 7-8kk:n iästä asti. Mutta nyt kaksista päikkäreistä yksiin siirtyminen on ollut kyllä varsinainen operaatio. Kolme kuukautta on hinkutettu joka toinen päivä yksillä ja joka toinen päivä kaksilla unilla. Yhtäkkiä lapsi kun ei vaan suostunut enää nukahtamaan aamulla klo 10. Tai edes klo 11. tai klo 12. Se oli väsynyt, kitisi, mutta ei nukahtanut. Ja kun sen vihdoin sai nukahtamaan, nukuttiin lounasajan ohi ja mihin lie ja syötiin vähän miten sattuu ja milloin sattuu ja mitä sattuu, kun ruoka oli tarjolla eri aikaan kuin lapsi oli hereillä, vaikka miten yritit kikkailla. Aamupäivän unet eivät kuitenkaan riittäneet iltaan ja alkuillasta taas sama hommaa: väsymystä, kitinää, mutta uni ei tule. Lapsi ei jaksanut valvoa, eikä se myöskään nukahtanut. Hohhoijaa.

Kun on pitkään taistellut unien kanssa, tahtoo kunnioittaa lasta ja hänen rytmiään, koska silloin kaikki pääsevät helpommalla ja pysyvät paremmalla mielellä. Mutta eipä tuo lapsikaan oikein omaa parastaan aina tiedä, toisinaan täytyy vähän äitin jeesata. Tiedän, että osa kellottaa unet tosi tarkasti ja laittaa lapsen päiväunille minuutilleen samaan aikaan, mutta juu meillä ei laiteta. Minusta ei todellakaan olisi kellottamaan päikkäreitä. Mutta aloimme pikku hiljaa hinaamaan unia myöhemmäksi. Toisinaan se onnistui toisinaan taas ei.

Nyt olemme vihdoin (matkustamisen, oksennustaudin ja kaikkien köhien ja nuhien yms.yms.) jälkeen päässeet yksiin päiväuniin. Jee! Se tarkoittaa sitä, että unille mennään lounaan jälkeen ja väsymystilanteesta riippuen se tapahtuu noin klo 11.30-13 välillä, päikkäriunta riittää päivässä noin 1,5-3 tuntia. Se on paljon se. Se tarkoittaa myös sitä, että on helpompi suunnitella käyvänsä jossain kylässä tai tavata muita lapsia tai ihmisiä ylipäätään tai sen sellaista, ja mukana on levännyt lapsi, eikä sellainen, joka saa huutokirkunakohtauksen, kun onneton äiti on raahannut sen kotoa väärään aikaan pois. Kaksiin päikkäreihin siirtymisen jälkeen myös yöunet ovat pidentyneet. Minä-herään-aamulla-klo6 -lapsi on siirtynyt moodiin, jossa se voi kiskoa öisin jopa kaksitoistakin tuntia. Herranjestas sentään, tämä äiti on nukkunut univelkoja pois!

Jos lapsen kävelemään oppimisen jälkeen tuli olo, että onpa se kasvanut, niin yksistä päikkäreistä tulee olo, että onpa se tosiaan kasvanut. Tyyppi on melkein koko päivän hereillä ja puuhastelee meidän mukana!

Kauniisti käyrällä

Kylläpä tuo meidän kirppu kasvaa kauniisti käyrällään. Viimeksi lapsi oli saanut painoa aika hintsusti. Tutkailin tuossa ennen yskveeneuvolaa omaani ja isimiehen neuvolakortteja. Täytyy myöntää, että vanhempiensa kokoinen kaveri: painaa yksivuotiaana 450 grammaa enemmän kuin äitinsä ja 450 grammaa vähemmän kuin isänsä saman ikäisenä. Kahdeksan kiloa juuri ja juuri rikottu, pituutta 73cm. En edes kysynyt, kuinka miinuksella mennään, kun tasaisesti omalla mennään.

Tulipa vilastua samalla vanhoja valokuva-albumeja ja ollaanpa me oltu isimiehen kanssa samannäköisiä! Ja ei se omena ole kyllä kauas puusta pudonnut. Ne jotka ovat juniorin livenä nähneet, voivat huomata, että pikkutyyppi on täysi kopio meistä. Hämmentävää.

Vakavaa touhua.
Vasemmalla minä yksvuotispäivänä ja oikealla isimies noin vuosikkaana.