Sumuiset yöt

Minun pitäisi olla nukkumassa, koska kaikki muut tässä talossa nukkuvat ja minä olen se, joka saa unta kaikista vähiten. On nälkä. En ole ainoa, jota huikoo öisin, sillä perheen pikkutirppa ottaa myös huikat maitoa öisin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta sillä on nälkä. Ja tyttö on todella pieni. Jos Juniori oli pieni, niin pikkusisko näyttää olevan vielä pienempi. Nyt kun on hän salakavalasti lähtenyt liikkeelle, epäilen lapsen laihtuneen: vaivalla kasvatetut jalkamakkarat ovat hävinneet ja posketkin jotenkin kaventuneet. 

Kahdeksan ja puolen kuukauden kohdalla pikkusisko on saapunut vaiheeseen "nukun huonosti". Öisin sitä itkettää ja se havahtuu hereille ja tahtoo viereen ja mönkii ja kiemurtelee. Toisinaan yö on pitkä ja silti aamu tulee aina liian pian. Siksipä kipitän nopeasti peiton alle. Kalliita minuutteja nämä tähän aikaan ruokapöydässä vietetyt. Riprap, menoksi!

Toinen mahdollisuus

Jonain hämäränä yönä kun näette pienen naisen kiipeävän lähimpään kellotorniin ja lyövän haarukan kellonrattaisiin, olen se minä, joka yrittää pysäyttää ajan edes hetkeksi. Arki on hektistä ja täynnä vain pariminuuttisia, jolloin ehdin juuri ja juuri juoda pari kertaa mikrotetun kahvin.

Isoveli on oppinut kesän aikana tekemään kuperkeikan, seisomaan päällään ja aukaisemaan viimeisenkin ulko-oven lukosta. Hän laulaa taukoamatta "Hiio, hiio, hoi", mikä selvisi Piippolan vaarin englanninkieliseksi versioksi. Isoveli opettelee olemaan iso ja on samalla niin pieni. Hän tahtoisi jättää päiväunet pois ja toisinaan niin tekeekin. Kaikkeen hän vastaa uhmakkaasti "EI ONPAS!" ihan vain varmistaakseen molemmat vastausvaihtoehdot. On silti mahdotonta olla kauaa vihainen taaperolle, joka karkaa takapihalle kähveltääkseen puolukkasangosta pari puolukkaa vastaten "Otin vaan yhen" tai raahaa ämpärin keittiötason viereen, jotta voi ottaa pari kuivurista tullutta omenaviipaletta tuumaten "Minä kyttään näistä". 

Pikkusisko on häthätää 8 kuukautta ja oppinut istumaan, ryömimään, nousemaan tukea vasten, konttaamaan ja nyt hän ottaa jo ensimmäisiä askeliaan käsistä tuettuna. Eräänä iltana väläytti hän myös isoveljen pravuurin: syöttötuolista poiskiipeämisen. Vauvani on hyvin vähän enää vauva ja kurkkuani kuristaa, kuinka nopeasti hän kasvaa. Siinä missä esikoista ehti tuijotella koko päivän ja odotella, milloin se oppii mitäkin, oppii pikkusisko kaiken salassa. On myös outoa, miten hän ylipäätään ehtii oppia mitään, sillä pääsääntöisesti isoveli on niin liki pikkusiskoa, ettei edes henkäys mahdu välistä.

Tämä on minun elämäni. Toisinaan tämä väsyttää, mutta joka päivä olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Toinen lapsi on ollut minulle toinen mahdollisuus kokea vauvavuosi uudelleen ja kasvaa äidiksi taas piirun verran. Toinen vauvavuosi on ollut valovuosia verran helpompi kuin ensimmäinen.  Ja toistan itseäni, koska olen edelleen ihan häkeltynyt tästä asiasta. Huokaisen, kiitän, opin vielä. 

Ota koppi!

Reilun viikon aikana Pätkä on oppinut nousemaan polviseisontaan, seisomaan tukea vasten, ryömimään kaksi porrasta ylöspäin, konttaamaan ja ilmeisesti ottamaan myös todella vaappuvia ja epämääräisiä askelia tukea vasten. Muutenkin seisominen tukea vasten on ajoittain täysin holtitonta. Lapsi nousee seisomaan, jonka jälkeen hän tyytyväisenä taputtaa omalle suoritukselleen. Kuka sille menikään opettamaan tuon taputtamisen... Nukkumaanmenoonkin on tullut hieman jännitystä, koska lapsi osaa nousta seisomaan, mutta ei laskeutua alas. Pinnasängyn pohja oli laskettava alas, kun lapsi roikkui kainaloistaan sängyn laidalla. Uskomatonta, että kolme kuukautta sitten Pätkä nukkui vielä äitiyspakkauksen laatikossa!

Reilun viikon aikana äiti on kehittänyt itselleen salamannopeat refleksit ja kodinhoitohuoneen kaakelilattia on niin saanut maton takaisin paikoilleen.

Seitsenkuinen

Kuukaudessa on tapahtunut niin paljon.

Viikossa on tapahtunut niin paljon.

Niin se seitsenkuinen istuu syöttötuolissaan, taputtaa käsiään ja hokee "äitti, tisshhi". Lievästi sanottuna mieleeni tulee se karikatyyrinen hahmo, joka taputtaa käsiään kaksi kertaa nopeasti yhteen ja huutaa: "Palvelua!"

Kuukausi sitten Pätkä oli isänsä kanssa saunassa, kunnes se yhtäkkiä huusi, että "äitti". Oli lapsella nälkä, selvisi äidille hyvin nopeasti. Ajateltiin, että olipa hauska sattuma. Mutta kun kummitäti ja kerhotäti ja naapuri ja tummu ja ukki ja vaikka kuinka moni kysyi, että sanooko se "äiti", ei auttanut kuin uskoa, että ehkä se tosiaan sanoo. Äitti tarkoittaa tosin kattavasti hyvin monia asioita, mutta sinnikkäästi sana on ja pysyy. Tällä viikolla suussa on alkanut suhista tisshhi. Erikoista sinänsä, koska puhun lapselle maidosta, en tissistä.

Viimeisin parin viikon aikana ryömiminen on muuttunut epävarmasta mönkimisestä nopeiksi määrätietoisiksi suhaisuiksi pitkin ja poikin huushollia. Seitsenkuinen ryömii huoneesta toiseen, imeskelee johtoja, repii tuhkaluukkua auki, rämpyttää keittiön alalaatikkoa, jää jumiin pöydän alle, vetää keittiönkaappien jalkalistat irti ja näpelöi kodinhoitohuoneen lattiakaivon kannen pois paikoiltaan. Melkein koko ajan se hymyilee kuin Naantalin aurinko ja jokeltelee omia juttujaan mennessän. Ja kun seitsenkuinen ei jaksa enää ryömiä, se alkaa heiluttaa vimmatusti ilmassa käsiään ja jalkojaan, koska tahtoo syliin. Ja kun syliin pääsee, leviää kasvoille taas hampaaton hymy. Olen maailman valloittaja, sanoisi hän, jos osaisi.

Kolme viikkoa on syöty erittäin hyvin ja vielä kauemmin nukuttu öisin erittäin huonosti. Nyt on ollut muutama hyvä yö, mutta hyvästä syömisestä ei ole enää tietoakaan. Pinnasängyn pääpäädyn korokkeet sängynjalkojen alta on otettu pois, koska lapsi voi löytyä tätä nykyä sängystä mitä ilmeisimmin ihan miten päin vain. Vaikka pää alaspäin nukkuminen ei näytä vaivaavan Pätkää, vaivaa se äitiä. Pelkästään hereillä ei nytkytä konttausasennossa eteen ja taa, vaan sitä tehdään myös unissaan. Tällä hetkellä sekin on vaivannut enemmn äidin kuin Pätkän unta. Istumaan ei juuri jouda, kun liikkuminen on niin paljon mukavampaa, mutta ajoittain sekin sujuu, tosin hieman huojuen. Kirjat on kova sana ja silloin joutaa hetkeksi pysähtymäänkin.

D-vitamiinin voimalla

Tässä on nyt kuukauden verran ähisty lattialla. Tai tarkemmin sanottuna Pätkä on ähissyt. On oiottu koipia, kynnetty maata nenä lattiassa, sätkitty jalat ja kädet ilmassa, pyöritty mahan päällä oikealle ja vasemmalle ja keikuttu mittarimadon lailla eteen ja taakse. Lopputuloksena epämääräistä liikkumista epämääräisiin suuntiin. Jalat toimii, mutta kädet ei.

Mutta eihän tällainen nyykkäriäiti tiennyt, että tätä nykyä ryömimään opitaan D-vitamiinipullon voimalla. Kävi nimittäin niin, että Pätkän pikkuserkku oli viime viikolla oppinut ryömimään. Videossa näkyi, kuinka pikkumies ähisi määrätietoisesti D-vitamiinipullon ja lusikan luokse. Tästä innostuneena isimies laittoi Pätkän lattialle, D-vitamiinipullon nenään eteen ja kappas. Sieltä se Pätkä alkoi mönkiä eteenpäin. Kun kosketti käsiin, lapsi tajusi pitää kädet maassa ja alkoi hoksata, että eteenpäin pääsee etuvartaloa hiissaamalla eikä pyllyä keikuttamalla. Ja koska kaikki oppiminen näyttää tapahtuvan tällä miehellä kiukun kautta, aamupäivän se valitti ja ulisi tuolla lattialla vitamiinipullon perässä. Parasta tietysti oli, kun pullo kaatui ja lähti pyörimään ja siitäkös lapsi saikin uutta pontta. Parit päiväunet ja kappas, illalla Pätkä ryömi jo keittiön toisesta päästä toiseen päähän - ilman valittamista ja ilman ulinaa. Pätkä oli polleaa poikaa ja isimies vielä innostuneempana makoili lattialla kamera valmiudessa.

Yöt ovatkin olleet reilun viikon jo sopivasti levottomia, kun lapsi kieppuu ja pyörii sängyssä, miten sattuu. Ensi yönä taidamme siirtyä uudelle tasolle. Uuteen viikkoon uusin taidoin! Mutta onhan se kyllä hauska nähdä riemu lapsen kasvoilta, kun se on hoksannut jotain uutta.

Ps. Toistaiseksi ryömiminen ei toimi muiden lelujen kanssa, vaan se vaatii D-vitamiinipullon hollille. Uskokaa tai älkää...

Nenäkyntäjä

Viiden kuukauden ikäisellä Pätkällä on valtava halu päästä eteenpäin. Kaikkihan alkoi siitä, kun Pätkä pissasi leikkimatolle, matto meni pesuun ja voi ei, joudun laittamaan lapsen kylmälle lattialle. Tästäkös riemu repesi ja johan alkoi tapahtua. Mistä olisinkaan voinut tietää, että lapsi tykkää olla enemmän lattialla kuin matolla...

Nykyään kuuluu ähinää ja vielä vähän lisää ähinää, joka yltyy rytmiseksi ämmämmämmäm-mantraksi. Jaloissa riittää potkua, mutta kädet eivät tiedä, miten niiden tulisi toimia. Nenä kyntää lattiaa ja peppu huitoo pilvissä. Ihme kyllä, hyvällä tuurilla eteenpäin mennään sentti kerrallaan. 

Toinen jalka masun alle ja mumina alkaa...

...vähän tässä oion koipeani...

...ja nostan molemmat polvet ilmaan.

Huilaan hetken.

Ponkaisen vuorostani toisella jalalla...

... peppu taivaisiin ja silta on valmis.