D-vitamiinin voimalla

Tässä on nyt kuukauden verran ähisty lattialla. Tai tarkemmin sanottuna Pätkä on ähissyt. On oiottu koipia, kynnetty maata nenä lattiassa, sätkitty jalat ja kädet ilmassa, pyöritty mahan päällä oikealle ja vasemmalle ja keikuttu mittarimadon lailla eteen ja taakse. Lopputuloksena epämääräistä liikkumista epämääräisiin suuntiin. Jalat toimii, mutta kädet ei.

Mutta eihän tällainen nyykkäriäiti tiennyt, että tätä nykyä ryömimään opitaan D-vitamiinipullon voimalla. Kävi nimittäin niin, että Pätkän pikkuserkku oli viime viikolla oppinut ryömimään. Videossa näkyi, kuinka pikkumies ähisi määrätietoisesti D-vitamiinipullon ja lusikan luokse. Tästä innostuneena isimies laittoi Pätkän lattialle, D-vitamiinipullon nenään eteen ja kappas. Sieltä se Pätkä alkoi mönkiä eteenpäin. Kun kosketti käsiin, lapsi tajusi pitää kädet maassa ja alkoi hoksata, että eteenpäin pääsee etuvartaloa hiissaamalla eikä pyllyä keikuttamalla. Ja koska kaikki oppiminen näyttää tapahtuvan tällä miehellä kiukun kautta, aamupäivän se valitti ja ulisi tuolla lattialla vitamiinipullon perässä. Parasta tietysti oli, kun pullo kaatui ja lähti pyörimään ja siitäkös lapsi saikin uutta pontta. Parit päiväunet ja kappas, illalla Pätkä ryömi jo keittiön toisesta päästä toiseen päähän - ilman valittamista ja ilman ulinaa. Pätkä oli polleaa poikaa ja isimies vielä innostuneempana makoili lattialla kamera valmiudessa.

Yöt ovatkin olleet reilun viikon jo sopivasti levottomia, kun lapsi kieppuu ja pyörii sängyssä, miten sattuu. Ensi yönä taidamme siirtyä uudelle tasolle. Uuteen viikkoon uusin taidoin! Mutta onhan se kyllä hauska nähdä riemu lapsen kasvoilta, kun se on hoksannut jotain uutta.

Ps. Toistaiseksi ryömiminen ei toimi muiden lelujen kanssa, vaan se vaatii D-vitamiinipullon hollille. Uskokaa tai älkää...

Junamatka puolivuotiaan korvin

Olemme saaneet nauttia sellaisesta harvinaisuudesta kuin opettajamiehen kesäloma. Kesä oltiin koko perhe ihan lomalla tai pellossa tai jossain lomarytmissä kuitenkin. Tai kyllähän rytmiä ja rutiineja yritettiin luoda, mutta vauva tuntuu vaihtavan niitä nopeammin kuin sukkia. Heti kun pääsee johonkin rytmiin ja luulee saavuttavansa jonkinlaisen arjenhallinnan, muuttuu rytmi joksikin muuksi. Aina.

Pari viikkoa sitten mies meni töihin ja olemme siirtyneet taas uuteen rytmiin. Siirtyminen yhden aikuisen arkeen on luonnistunut ihmeen kivuttomasti. Täksi viikoksi mies lähti oppilaidensa kanssa leirikouluun ja me suuntasimme Pätkän kanssa mummulaan Pohjanmaalle. Kävi niin hyvin, että ohikulkeissaan tummu ja pappa ottivat sunnuntai-iltana vaunut ja tavarat mukaan, ja me matkasimme Pätkän kanssa kantorepun ja pienen matkakassin kanssa eilen.

Matka sujui suunnilleen näin. Ensin kävellen bussipysäkille, odottelua, bussilla juna-asemalle, junan odottelua, vaipanvaihto ja syöttömeiningit, junamatka, asemalta kaupan kautta mummulaan. Matkan kokonaiskesto reilut 5 tuntia.

Uusi ystävämme Wompat pääsi siis heti testiin. Mietin ensin, kuinka selviän ilman vaunuja lapsen kanssa mummulaan asti. Lopulta se sujui mainiosti lapsen kanssa, joka on tottunut kantamiseen ja joka ei ole vielä kovin painava. Vaunujen raahaaminen bussin ja junan kautta olisi ollut oma operaationsa, etenkin kun vieläkin on ajoittain epävarmaa, nukahtaako lapsi vaunuihin vai ei. Hereillä hän ei ainakaan viihdy siellä silmänräpäystä pidempään. Lapsi nukahti kantoreppuun, kun lähdin kotoa, nukkui bussin tuloon asti ja veivasi riemuissaan bussimatkan. Olin ihan varma, että se nukahtaa odotteluaikana kaupungilla, mutta pää pyöri kuin pöllöllä, eikä unesta ollut tietoakaan. Kun vihdoin tajusin laittaa kantorepun hupun silmille, Pätkä nukahti kiivetessäni rautatieaseman portaat tunnelista ylös laiturille. Junassa sitten mietin, mitä teen viimein nukahtaneen kaverin kanssa. Päätin istua tönöttää lapsi kantorepussa, koska se takaisi todennäköisesti  pisimmät päiväunet, enkä oikein olisi saanut laskettua lasta oikein mihinkään ilman vaunuja. No siinä sitten tönötin ja yritin itsekin torkkua.

Vauvan päiväunet ovat edelleen minulle täysi mysteeri. En tajua, miksi välillä vauva herää joka rasahdukseen ja välillä ei edes säpsähdä, vaikka katujyrällä ohi ajaisi. Junan tasainen kolina ja humina olivat ilmeisen nukuttavaa, mutta samalla kun yritin itse nukkua, löivät yhtäkkiä kaikki junan äänet unisen tajuntani läpi valtavalla voimalla. Olin ihan varma, että vauva säpsähtää hereille ihan juuri.

Pling. Hyvät matkustajat. Tämä on Pendolino...ja sama ruotsiksi ja englanniksi. Edessäni istuvan naisen lehti rapisi ja omenasta kuului joka kerran poksahdus, kun hän haukkasi siitä. Viistottain käytävän toisella puolella istuva mies puhui puhelimeen, kuinka hän oli vuokrannut niin ja niin ison varaston, parin penkin päässä mummo selitti teinipojalle aina vain uudestaan, että oli käynyt Helsingissä lapsenlapsiaan katsomassa. Mutta eipä tämä mitään. Käytävän toisella puolella oleva nainen veispuukkaili. Läppäristä kuului ankaraa näpytystä, kunnes hän päätti asioida ravintolavaunussa. Hän painoi liukuoven nappulaa naps ja viuuuh ovi hiissautui auki ja viuuuh kiinni. Naps ovi aukesi jälleen ja viuuuh se hiissautui jälleen auki ja viuuuh kiinni. Voileipä oli kääritty metritolkulla muoviin, joka rapisi ja rapisi, suklaapatukan muoveista puhumattakaan ja limpparipullo sihahti joka kerta kun sen aukaisi. Kun siitä joi limpparia, kuului glug glug ja aah. Sitten soi puhelin ja nainen alkoi puhua puhelimessa voileipä suusta pursuten. Milloin minusta on tullut näin rajoittunut matkustaja, ajattelin mielessäni. Todellisuudessa ääniin säpsähti vain puolivuotiaan äiti.

Ihme ja kumma. Lapsi nukkui reilun tunnin ja heräsi vasta kohdassa Pling. Seuraava pysähdyspaikka on Seinäjoki. Reilun toisen tunnin sitten pyörittelin lasta käsissäni ja huolehdimme puolestaan melusaasteesta meidän osaltamme. Perille päästyämme taputtelin itseäni olalle. Hyvä äiti! Hienosti meni!

Wompat

Eilen se saapui.

Nimittäin meidän oma Wompat-kantoreppu.

Koko päivän tsekkailin netistä lähetystunnusta, milloin paketti saapuu postiin. Niin se sitten alkuillasta saapui. Olimme Pätkän kanssa kaksin kotona. Vettä ropisi epätasaisen tasaiseen tahtiin ja auto oli miehellä. Eihän meitä pieni sade haittaa, tuumin Pätkälle, laitoin lapsen pyörän peräkärryyn ja polkaisimme postiin.

Tässä se nyt on.

Se on niin kaunis. Se on niin käytännöllinen. Ja bonuksena: se on suomalaista tekoa.

Räkärantuja

Olisi pitänyt jo sunnuntaina tajuta, että nyt tapahtuu jotain, kun Pätkä veti epätavanomaiset kolmen tunnin päiväunet. Tai sitten joko maanantaina tai tiistaina, kun vaunut eivät enää kelvanneet (eikä mikäään muukaan) ja päiväunet typistyivät jälleen siihen kahteenkymmeneen tai hyvällä lykyllä kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin. Tai sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön jälkeen, kun yöunet olivat tavanomaista pidemmät.

Syksyn tulon tunnistaa siitä, että ensimmäiset keltaiset lehdet tippuvat puista, ruokana on kaalilaatikkoa ja kaupan parkkipaikalla tuuli pyöräyttää mummon hametta niin, että alushousut vilahtavat (olivat muuten valkoiset). Ja räkätäudista. Räkätauti uhkaa nimittäin iskeä perheemme junioriin juuri sopivalla hetkellä, kun sunnuntaina olisi luvassa juhlahumua.

Tiistai-iltana kävimme nukkumaan lähes tavanomaiseen aikaan lähes tavanomaisin rutiinein. Alle tunti nukahtamisensa jälkeen Pätkä heräsi itkien. Epäilin ensin syyksi iltakiukkua, joka vaeltelee  siellä sun täällä majoittuen milloin mihinkin taloon vanhempien riesaksi. Mutta ei poika huutanut. Se itki lohduttomasti valittaen, ei halunnut syödä, ei halunnut tuttia ja nukahti pian uudestaan sylissä nyyhkien ja nenä rohisten. Ensin iski äidin huono omatunto: onkohan sillä ollut tänään kurja päivä, ja seuraavaksi todellisuus: se on tulossa sairaaksi. Kun Pätkä heräsi seuraavan kerran jälleen alle tunti nukahtamisestaan, päätin, ettei tänä yönä ehkä kannata katsoa kelloa. Tämä on vasta alkua. Osasin siis varautua, että yö oli rikkonainen, kitinän täytteinen ja erittäin pätkissä nukuttu. Onneksi on kiikkutuoli, ajattelin yöllä siinä keinuessani ja poikaa nukuttaessa.

Kolmen aikaan sitten tulin katsoneeksi kelloa ja totesin, että nyt ollaan vasta puolessa välissä. Jotain on keksittävä. Raahasin vaunut eteisestä, koska niistä sai kätevästi nostettua päätyä kopan alta eikä tarvinnut alkaa ryömiä pimeässä pinnasängyn alla lisäilemässä kirjoja pinnansängyn jalkojen alle. Nukkuminen vaakatasossa oli lapsesta nimittäin ilmeisen epämiellyttävää. Samalla kaivoin esille ilmankostuttajan, huuhtelin sen viime talven jäljiltä ja lorautin veden sekaan muutaman tipan carmolista. Niin sitä sitten päästiin aamuun asti. Aamulla väsytti. Ei niinkään lasta, joka vaikutti aika tyytyväiseltä, mutta äitiä sitäkin enemmän.

Eilinen meni sitten räkää odotellessa. Mitään suunnatonta limaryntäystä ei ollut havaittavissa, mutta tuli sieltä jotain kiiltävää limansekaista, jonka sai kätevästi levitettyä pienillä nyrkeillä pitkin naamaa. Huomasin niitä kiiltäviä limarantuja myös paidassani siellä täällä, kun istuin väsyneenä parturissa. Näin puolen vuoden jälkeen sitä alkaa olla jo aika sinut erinäisten eritteiden kanssa, joita löytää vaatteistaan liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Oih, väsymyksen tilan huomasi myös siitä, että yrittäessäni keskustella asiallisesti jäivät monet lauseeni kesken, kun en muistanut, mitä olinkaan sanomassa.

No seuraava yö menikin rauhallisemmin ja samoin tämä päivä. Flunssa ei ole ainakaan vielä iskenyt rytinällä, joten olen alkanut epäillä h a m p a i t a. Tyyppihän jyystää tällä hetkellä kaiken, minkä käsiinsä saa, ja jopa tutti kelpaa ajoittain, koska silläkin saa hangattua ikeniä. Olen myös kuullut paljon iloisia tarinoita noiden hampaiden teon kylkiäisistä. Ihan jos vaan aloittaa valvomisesta ja flunssasta...

Poikien juttuja osa 1

Ihmettelen, että osa yksi on jo nyt: 5 kuukautta, 2 viikkoa ja 1 päivä Pätkän syntymästä.

Aika pian syntymän jälkeen vauva erottaa äidin ja isin toisistaan tai ainakin äidin kaikista muista ihmisistä. Noin 3-4 kuukauden iässä Pätkä alkoi erottaa äidin ja isin muista ihmisistä ja alkoi ajoittain suhtautua epäilevästi muihin ihmisiin. Mutta on kerrassaan erikoista, että näin pieni ihminen jo erottaa, että äitiltä saa hyödykkeitä, kuten maitoa, ja isiltä huvia, kuten hyppyyttämistä, naurua, kiljumista, riehumista ja kaikkea muuta kivaa. Tästä johtuen äiti on välillä tylsä. Tosi tylsä. Eikä se auta asiaa, vaikka äiti tekisi samoja asioita kuin isi, koska äiti ei ole isi.

Näin siis tänään.

Isi päätti leikata nurmikon. Äiti päätti täyttää astianpesukoneen ja tyhjentää kauppakassin. Pätkä päätti kiljua lattialla. Tämän täytyy olla sitä huutolankutusta, mietin mielessäni, kun Pätkä hieroo naamaansa karjuen leikkimattoon ja punkee ja potkii jalkojaan lattialla. Äiti kääntää lapsen selälleen, tarjoaa lelua, juttuseuraa, mutta ei auta. Pätkä vetää kädet nyrkkiin ja tärisee ja huutaa koko pienen miehen voimalla naama punaisena ja silmät viiruina. Jaa. Nostan lapsen syliin ja ilme vähän kirkastuu. Mutta äitin kanssa sisällä on silti  s o  b o r i n g. Pätkä pälyilee takaovesta pihalle, koska sieltä kuuluu ruohonleikkurin ääni. Itkuhuuto muuttuu yninäksi ja ilme kirkastuu kirkastumistaa, mitä lähemmäs avonaista takaovea pääsemme. Voiko se tajuta, että isi on pihalla?

Lopputulos. Istutan Pätkän sitteriin terassille. Pätkä punkee itsensä pystyyn ja seuraa herkeämättä ruohoa leikkaavaa isiä tai tarkemmin sanottuna isin kirkkaan oranssia kypärää, joka loistaa pihalla. Muutama vilkaisu äitiin ja nyt sää voit kyllä jo mennä, tahtoisi sanoa hän. En kai voi jättää 5 kuukauden ikäistä kaveria istumaan yksin sitteriin korkealle, keskeneräiselle terassille? Mitähän naapuritkin siitä sanoisivat, selitän itselleni ja istahdan terassille pikkumiehen taakse.

Siinä se sitten napottaa. Kokonaista 35 minuuttia, mikä on pienen ihmisen maailmassa aika pitkä aika. Pieni iso mies. Ihan yksin ja ihan tyytyväisenä. Katsoo pörisevää ruohonleikkuria ja isiä. Äiti on ylimääräinen. Tämä on selvästi poikien juttu. Minua melkein kirpaisee. Mutta ei kuitenkaan. Onneksi on tuollainen isi. Tähän taloon on saatava lasten Peltorit ja pian!

Jotta näkisin paremmin.

Sieltä se isi tulee.

Täältä minä katselen.

Nenäkyntäjä

Viiden kuukauden ikäisellä Pätkällä on valtava halu päästä eteenpäin. Kaikkihan alkoi siitä, kun Pätkä pissasi leikkimatolle, matto meni pesuun ja voi ei, joudun laittamaan lapsen kylmälle lattialle. Tästäkös riemu repesi ja johan alkoi tapahtua. Mistä olisinkaan voinut tietää, että lapsi tykkää olla enemmän lattialla kuin matolla...

Nykyään kuuluu ähinää ja vielä vähän lisää ähinää, joka yltyy rytmiseksi ämmämmämmäm-mantraksi. Jaloissa riittää potkua, mutta kädet eivät tiedä, miten niiden tulisi toimia. Nenä kyntää lattiaa ja peppu huitoo pilvissä. Ihme kyllä, hyvällä tuurilla eteenpäin mennään sentti kerrallaan. 

Toinen jalka masun alle ja mumina alkaa...

...vähän tässä oion koipeani...

...ja nostan molemmat polvet ilmaan.

Huilaan hetken.

Ponkaisen vuorostani toisella jalalla...

... peppu taivaisiin ja silta on valmis.

Äkkiäkös me pari katajaa siirretään...

Uusi terassi. Se on ollut tämän kesän projekti, josta myöhemmin lisää. Mutta tämä kataja-asia.

Edelliset asukkaat olivat laittaneet kasvamaan laakakatajaa takapihan terassin viereen. Siis laakakatajaa: katajaa, joka kasvaa leveänä vaakasuunnassa. Se on erittäin mukava ja kiva lajike kulkutien varrelle, etenkin kun venähtäneet katajan oksat raapivat jalkoja. Sitä on tässä nyt hyvä hetki tuijoteltu, että kasvavatpa hyvin, mutta väärässä paikassa - toisin sanoen paikassa, johon tulevat uuden terassin portaat.

Yksi ilta aikani katajia vilkuiltuani, tokaisin miehelle, että äkkiäkös me nuo katajat tuosta siirretään. Lämmintä 30 astetta, lapsi päiväunilla ja eikun lapio käteen. Wow, ovatpa ne kasvaneet isoiksi, totesimme aika äkkiä. Mies lapioi ja minä kiskoin katajia. Hiki valui ja vissyä kului, mutta tulipa raahattua katajan kelmit eri puolelle pihaa. Äkkiäkös me tuosta rinteesta vähän ruohoa kaivetaan pois. Mies lapioi ja minä kiskoin ruohotuppoja. Hiki valui ja vissyä kului. Isommalta tuntuu tämä alue, miltä aluksi vaikutti, totesimme jälleen aika äkkiä. Jos jotain tehdään, niin tehdään sitten kunnolla. Katajat retkottivat maassa valmiina, aurinko paahtoi ja me lapioimme edelleen. Hiki valui ja vissyä kului. Lapsikin heräsi sopivasti, ei muuta kuin sitteriin istumaan varjoon portaiden yläpäähän ja äiti ja isi huuteli aina välillä, että tuitui, täällä ollaan! Kuopat kaivettu ja sitten. Jaa, meillä on vaan tällaista mustaa multaa, kataja vissiin tykkäis semmoisesta havukasvien mullasta. Katos vaan, meni kauppakin just kiinni. Katajat retkottivat maassa yhtä janoisina kaivajien kanssa ja totesimme, että ei muuta kuin katajat maahan. Kangaskin leikattiin, ettei rikkaruohot ala kasvaa katajien juurella, mutta eihän sinne juurelle mitään kangasta saanut, kun olivat niin tiheitä puskia. Katajat kuoppiin, multaa päälle, taputtelu ja vettä.

Alkoi olla ilta, alkoi olla nälkä ja lapsikin alkoi osoittaa jo vähän tyytymättömyyden merkkejä. Sopivasti operaation jälkeen alkoi sataa kaatamalla vettä ja ehdimme juuri sisälle. Rinteestä kaivetut savipaakut jämähtivät nurmikolle, etenkin kun seuraavana päivänä paahtoi taas aurinko. Oli niin hikistä hommaa, että savipaakut näyttävät nököttävän siellä edelleen.

Katajat kaivettu ylös.

Rinteeseen uudet paikat.

Ja katajat paikoillaan. 

Illalla sitten tutkimme asiaa netistä, mistä siis luonnollisesti löytyy vastaus nykyään kaikkeen.

"Väitetään, että katajan siirto ei onnistu."

"Mikäli katajan siirtoa haluaa kuitenkin kokeilla, esivalmistelut aloitetaan vähintään vuotta aikaisemmin katkaisemalla puun juuret terävällä lapiolla -- Toimenpiteen seurauksena puu kasvattaa uutta hiusjuuristoa lähemmäksi tyveä, mikä edesauttaa siirrosta toipumista."

"Katajan siirto on tuuripeliä."

"Kataja tulee asettaa ilmansuuntiin nähden samaan asentoon kuin se lähtöpaikalla oli."

Nooh, tulipa siirrettyä. En tiennyt, että katajan siirto on yhtä rakettitiedettä. Samaan ilmansuuntaan ne katajat onneksi sojottavat kuin alussa. Sydän syrjällään olen ohikulkeissani katsellut katajien kellertäviä neulasia. Elättelen vielä toiveita, että suurempi syy olisi näillä helteillä kuin itse siirrolla. Itse asiassa viime kesänä ne olivat koko kesän ihan ruskeat...

Kuulin isältäni, että pappani oli aikoinaan siirtänyt pihalleen onnistuneesti katajan. Sitä en tiedä, miten se kävi. Mutta löysin myös lohdullisen väitteen:

"Tuskin monestakaan asiasta liikkuu niin paljon hölynpölyä kuin katajan siirrosta."

Toivotaan.

Ihan tavallinen äiti

Pätkä lähestyy puolta vuotta ja se ajatus on iskenyt jo monta kertaa.

Jos vauva syntyisi nyt olisin paljon parempi äiti sille.

Olisin kärsivällisempi.
En nukahtaisi sitterin viereen, kun yritän nukuttaa huutavaa lasta.

Lohduttaisin sitä enemmän.
Jaksaisin puhua rauhoittavasti, enkä tiuskaisisi takaisin.

Pitäisin sitä enemmän sylissä.
En laskisi itsekseen lattialle.

Ottaisin siitä enemmän söpöjä kuvia.
Enkä huolehtisi, onko sillä hienot vaatteet päällä.

Välillä iskee harmitus, kun aika kuluu niin nopeasti ja vauva kasvaa niin nopeasti. Olisi kiva ollut nauttia pikkuvauva-ajasta. Katsella söpöjä varpaita ja nukkuvaa vauvaa. Totuus on kuitenkin se, että on vaikea olla rento äiti, jos vauva on kireä kuin viulunkieli. Jotkut vauvat vain alussa ovat sellaisia. Ei se ole vauvan vika. Ei äitin vika. Ei kenenkään vika. Silti vauva ei ole yhtään vähemmän rakas. Jos vauva nukkuu ja syö hyvin, niin mikäs siinä on söpöä vauvaa ihastellessa. Mutta joskus ensimmäisten kuukausien yli on vaikea nähdä.

Toisaalta.

Olin kärsivällinen.
Nukutin aina vain uudestaan ja uudestaan.

Lohdutin.
Otin syliin. Silitin. Halasin.

Pidin sylissä.
Itse asiassahan vauva viihtyi vain sylissä ja kulki kantoliinassa sydämeni alla välillä aamusta iltaan. Hikeä valuen.

Otin siitä söpöjä kuvia.
Otin paljon kuvia, eikä sillä ollut mitään väliä, mitkä vaatteet lapsella oli päällä.

On helppo olla jälkiviisas. Tietysti osaisin tehdä monia asioita paremmin nyt. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että ensimmäinen on aina vähän harjoituskappale. On niin paljon asioita, joita ei vain etukäteen tiedä. Eikä varmasti ole viimeinen kerta, kun tahtoisin olla piirun verran parempi äiti. Olen ihan tavallinen äiti. Äiti, joka väsyy ja ei aina jaksa. Silti olen täydellinen äiti. Näen sen Pätkän silmistä joka päivä. Hänelle olen maailman napa. Ja joka ilta kun se nukahtaa, ihmettelen, kuinka söpö vauva on. Ja kuinka söpöt varpaat sillä on.

Toisaalta.

Onneksi se on jo vähän kasvanut, eikä se ole enää niin pieni.
Ja onneksi olen jo hyvän tovin nauttinut vauva-ajasta.

Autoilun ihmemaa

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsen voi opettaa matkustamaan autossa. Teimme siis Pätkän kanssa kesälomareissun. Päätimme aloittaa ihan vaatimattomasti. Kaksi viikkoa ja 2500 kilometria.

Matka alkoi lupaavasti, kun kaksi päivää ennen reissua Pätkä totesi, että autossa matkustaminen on syvältä ja en tykkää. Matkalla Tampereelta mutkan kautta kotiin vauva karjui koko matkan. Ei kelvannut tutti, ei tissi, ei lelut. Tyyppi veti aina välissä henkeä ja jatkoi huutamista, ihan koko matkan. Mies kysyi aina välillä, että pysähdytäänkö, ja totesin aina vain, että kaasu pohjaan, ollaan kohta kotona. 50 minuuttia huutavan lapsen kanssa autossa tuntuu vähintään viideltä tunnilta. Kotiin päästyä hikimärkänä oli myös äiti ja vannoin, etten enää ikinä matkusta lapsen kanssa.

Niin sitä kaksi päivää myöhemmin startattiin jälleen auto ja suunnattiin mökille Itä-Suomeen, juhannusruuhkassa tietysti. Mukana oli myös miehen veli ja kummityttö. Kanssamatkustajille olin vinkannut, että autolla ajo ei ole tällä hetkellä Pätkän suosiossa ja kannattanee varata korvatulpat. Olihan se eka ajopäivä vähän pitkä.

Mutta kahden viikon aikana päästiin Itä-Suomen ja Pohjanmaan kautta Sodankylään ja jälleen Pohjanmaan kautta takaisin kotiin. Niin se lapsi vain oppi ja alkoi aika pian siirtyä automoodiin - kun matka alkoi, alkoi Pätkä nukkua. Toimivimmaksi tavaksi matkustaa pidempiä ajoja oli lähteä liikenteeseen aamulla heti ensimmäisten päiväunien aikaan. Aamulla kun noustiin, Pätkä heilui ja sätki lelukaaren alla ja vanhemmat mutustivat kiireen vilkkaa aamupalan ja pakkasivat auton (sitähän ei tietysti koskaan voinut tehdä edellisenä iltana valmiiksi..) Kun alkoi kuulua ensimmäiset väsymyskitinän merkit ja lelukaari menetti viehätyksensä, hyppäsimme leivänmuruja rinnuksilla autoon ja lähdimme matkaan. Hyvällä tuurilla saimme matkustettua pari tuntia. Kun Pätkä heräsi, olikin sopivasti vanhempien lounasaika ja pysähdyimme pitääksemme kunnon lounastauon. Pätkä söi, vanhemmat söivät, Pätkä jumppasi, heilui, hurmasi huoltoaseman henkilökunnan ja sitten alkoikin taas kuulua seuraavat väsymyskitinän merkit, vaihdoimme vaipan ja pakkasimme itsemme jälleen autoon ja matka jatkui. Hyvä äiti huomasi lähes poikkeuksetta tässä vaiheessa unohtaneensa syöttää lapsen uudestaan ja yleensä jouduimme pysähtymään ensimmäiselle bussipysäkille ruokkimaan lapsen. Loppujen lopuksi reissumme oli kuitenkin erittäin onnistunut.

Autossa oli hyvä nukkua. Siellä oli viileää. Ja lopulta kun äitikin tajusi istua etupenkillä, ei kukaan häirinnyt unta takapenkillä, tuumi Pätkä.

No saavuimme kotiin ja alkoi helle. Se on jatkunut ja jatkunut. Jatkunut ja jatkunut. Lapsi ei nuku päivisin kuin pätkiä ja kahdet ehjät päiväunet ovat vaihtuneet neljiin rääpälemäisiin pikatirsoihin. Olin menossa asioille ja ajattelin, kuinka kätevää olisi, kun vauva olisi ottanut päiväunet ennen sitä. Laitoin Pätkän sen lempiasentoon vaunuihin, mutta se vain kiemurteli ja vääntelehti ja huusi kuin päiväunet olisivat suurin vääryys maailmassa, sylki tuttia valonnopeudella ja ilmoitti kaikin mahdollisin tavoin, että homma ei nyt toimi ja nyt on hiki. Äidin rauhallinen vaunujen keinutus alkoi muistuttaa pakonomaista ja hermostunuttu nytkytystä. Jupisin itsekseni, että kyllä ei kunnian kukko laula, jos nämä helteet vielä jatkuvat kauan. Ei laulanut kukko, vaan sirkkelihän se vaunussa lauloi ja ääni leikkasi ilmaa korkeana ja kimeänä.  Totesin, että nyt on lähdettävä, kun on sovittu meno, ei sitten päiväunia.

Vauva autoon ja tsadaa. Hampaaton hymy valaisi koko auton, ja Pätkä näytti siltä kuin se ei olisi koskaan raivonnutkaan. Vauva jäi tyytyväisenä istumaan autoon autokatokseen. Söin aamupalan loppuun, keräsin tavarat ja kun tulin autolle, oli vauvalla jo silmät kiinni ja univirsi alkanut. 400 metriä ja lapsi unessa. Tervetuloa superhelteet. Me ilmeisesti muutamme autoon.