Lomanen lomasessa

Yleensä syysloman aikaan olemme suunnanneet Itä-Suomeen mökille. Se on usean vuoden perinne ja hyvä rauhoittumishetki. Se on kuitenkin myös väsyttävää, koska matka on pitkä, reissuun lähdetään yleensä heti loman alussa ja palataan loman lopussa. Vaikka reissu on piristävä, on silti väsyttävää, jos ei ehdi olla yhtään rauhassa kotona. Mutta silti, onhan se huippua, että on meillä on sellainen kuin syysloma. Molemmilla normiolosuhteissa.

Tänä syksynä teimme parin päivän reissun isovanhempien kanssa Tallinnaan. Reissu oli erittäin onnistunut. On kyllä todettava, että meidän viliviikari on ehkä yksi maailman helpoimmista reissukavereista. Ainakin tällä hetkellä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että juniori olisi rauhassa paikoillaan, mutta kaikki käy, kaikki on jännää, kaikki ruoka on hyvää, päiväunet rattaissa sujuu ja yöunet vieraassa paikassa. Lapsi on vielä tarpeeksi pieni, ettei tarvitse mitään extraviihdykettä, jo maiseman vaihdos tekee terää. Koska mummi ja ukki (tai mimma ja kukki, niin kuin Juniori asian ilmaisee) olivat kiinnostuneempia Juniorin seurasta kuin turistinähtävyyksistä, meitä isimiehen kanssa hellitiin ihan urakalla, kun meillä oli aikaa käydä esim. kahdestaan syömässä. Innokkaat isovanhemmat ilmoittivat myös, että voisivat ottaa Juniorin nukkumaan heidän huoneeseensa. Kaksi yötä keskeytymätöntä unta, en tainnut edes vessassa käydä yöllä! Sanoin kyllä, että lapsen voi palauttaa meille vaikka keskellä yötä, mutta keskeytymätöntä unta nautittiin myös viereisessä huoneessa. Reissun tavoitteet omalta osaltani saavutettiin yli odotusten, kun ainoa reissutavoitteeni oli, että saan syödä edes yhden aterian ilman keskeytyksiä.

Testattiin isimiehen kanssa vanhan kaupungin intialainen.
Chakra. Hyvä oli!

Kupu kasvaa.

En ole varma kuvasko isimies meitä vai tuota serbilaista joukkuetta, joka otti ryhmäkuvaansa yhtä aikaa!

Kiitosta hotellista. Nordic Forum, ihan Tallinna keskustassa.
Siistit huoneet, hyvä aamupala.
Leikkihuonetta ei ollut, mutta mitä muuta Juniori voi toivoa kuin  isoista ikkunoista näkyvät autot.
Meidän kerrokessa pääsi myös sopivasti juoksemaan ringin mallista käytävää ympäri...

Loppuviikko oltiin kotona, aitan katto saatiin valmiiksi ja vähän kotihommiakin tehtyä ja sitten ei tehty yhtään mitään. Loma tuntui positiivisessa mielessä pitkältä. Tuollainen lomanen loman alussa oli kyllä kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Tartto, sinne ja takaisin

Luokanopettajat eivät tee työmatkoja. Ne voivat korkeintaan kerran vuodessa käydä Educa-messuilla Helsingissä ja siitä työnantaja korvaa ehkä puolikkaan VESOn (virkaehtosopimuksen mukainen koulutus - mikä sanahirviö). Messuille ei missään tapauksessa voi mennä perjantaina, koska tulee sijaisongelma ja muita ongelmia, vaan sinne mennään lauantaina ja VESOtkin tulee usein täyteen pakollisista lukuvuoden suunnittelupäivistä ja niin.

On siis kerrassaan mahtava juttu, että viime viikolla olimme viisi päivää Tartossa!
Huom. koko meidän perhe oli.

Meidän koululla on ystävyyskoulu Virossa ja koulut tekevät vuosittain oppilas- ja opettajavaihdot molempiin suuntiin. Syksyllä meidän koulussa oli vieraana kaksi opettajaa ja neljä kutosen oppilasta, nyt keväällä homma tehtiin sitten toisin päin. Matkaan lähti isimies ja englanninope ja megalomaanisen idean seurauksena molempien opettajien vaimot kera yksivuotiaiden naperoiden. Kuinka ollakaan olemme kaikki neljä samassa koulussa töissä. Reissuun liittyi paljon säätöä kuten lähes 30-henkisen nuoriso-orkesterin matka osittain samaan aikaan, mutta en nyt mene siihen.

Matka alkoi lupaavasti, kun lapsi valvoi (tietysti) reissua edeltävänä yönä kaksi ja puoli tuntia, kakkasi aamulla sekä omat että myöskin minun matkavaatteet, eväspatongit unohtuivat uuniin ja unohdin laittaa kellon soimaan/kertoa miehelle, että minutkin pitää herättää tarpeeksi ajoissa. Aamulla oli hitonmoinen kiire ja joka paikassa haisi kakka. Aloin myös ihmetellä, miksi joka puolella huushollia on kauheasti leivänmuruja - omatoiminen juniori oli kiivennyt tuolille, ottanut leipäpussista leivän ja mutusteli (murusteli) sitä, kun äiti keräsi tavaroita pää höyryten. Vielä Tartossa mietin, jäikö silitysrauta päälle - ei onneksi ollut jäänyt. Kaikki oli kunnossa, kun palasimme kotiin. Ainoastaan vessassa tervehti päälle jääneet valot.

Lähtöäaamuna kello yhdeksän sulloin siis juniorin autoon ja starttasimme kotioveltamme toisen äiti-ihmisen ja neiti yksveen kanssa. Ajoimme kaksi tuntia Helsinkiin, parkkeerasimme auton, suuntasimme terminaaliin ja tapasimme isimiehet ja oppilaat, pari tuntia laivalla, isimiehille ja oppilaille heipat, kärräsimme muksut läpi räntäsateen terminaalista juna-asemalla, pari tuntia junalla Tallinnasta Tarttoon, hengailua juna-asemalla ja bussilla kaupungin halki hotelliin. 11 tuntia ja neljä kulkuneuvoa myöhemmin taputimme itseämme olalle, sillä olimme päässeet perille. Kaikki hengissä ja hyvillä mielin.

Olen ilmiömäisen ällistynyt, kuinka hyvin matka meni. Kaikki pysyivät terveinä, lapset hyväntuulisina ja äideilläkin oli aikaa nauttia Tarton kahvilatarjonnasta. Onneksi mukana oli kaksi sopeutuvaista lasta ja yllättävän samanhenkistä äitiä. Isimiehet edustivat ja me osallistuimme ohjelmaan mahdollisuuksien ja päiväunien mukaan. Vuosikkaat klaarasivat jopa kaksi ravintolaillallista varsin esimerkillisesti ja ehkä muutkin seurueeesta selvisivät ilman lapsitraumoja. Useampana päivänä lähdimme hotellilta aamulla kympin aikaan ja saavuimme sinne illalla kympin aikaan ja nostimme nukkuvat lapset suoraan sänkyyn. Lapset jaksoivat kyllä tosi upeasti, ja me äidit olimme tietty pakahtua ylpeydestä (jos emme iltaisin olisi väsymyksestä kaatuneet suoraan sänkyyn). Täydet päivät, hyvät yöunet.

No mitä lapsiperhe tarvitsee mukaan: hyvät matkarattaat, sopivasti evästä, kärsivällisyyttä ja joustonvaraa suunnitelmiin sekä hyvää seuraa. Siitä muodostuu aika bueno reissu!

Juniori Raatihuoneen torilla.

Tämän reissun voimin sitä jaksaakin taas kevättä eteenpäin. Ulkona sataa räntää ja aurinko ei uhallakaan näyttäydy pilvien takaa. Vielä olisi muutama askel matkaa kevääseen...

Junamatka puolivuotiaan korvin

Olemme saaneet nauttia sellaisesta harvinaisuudesta kuin opettajamiehen kesäloma. Kesä oltiin koko perhe ihan lomalla tai pellossa tai jossain lomarytmissä kuitenkin. Tai kyllähän rytmiä ja rutiineja yritettiin luoda, mutta vauva tuntuu vaihtavan niitä nopeammin kuin sukkia. Heti kun pääsee johonkin rytmiin ja luulee saavuttavansa jonkinlaisen arjenhallinnan, muuttuu rytmi joksikin muuksi. Aina.

Pari viikkoa sitten mies meni töihin ja olemme siirtyneet taas uuteen rytmiin. Siirtyminen yhden aikuisen arkeen on luonnistunut ihmeen kivuttomasti. Täksi viikoksi mies lähti oppilaidensa kanssa leirikouluun ja me suuntasimme Pätkän kanssa mummulaan Pohjanmaalle. Kävi niin hyvin, että ohikulkeissaan tummu ja pappa ottivat sunnuntai-iltana vaunut ja tavarat mukaan, ja me matkasimme Pätkän kanssa kantorepun ja pienen matkakassin kanssa eilen.

Matka sujui suunnilleen näin. Ensin kävellen bussipysäkille, odottelua, bussilla juna-asemalle, junan odottelua, vaipanvaihto ja syöttömeiningit, junamatka, asemalta kaupan kautta mummulaan. Matkan kokonaiskesto reilut 5 tuntia.

Uusi ystävämme Wompat pääsi siis heti testiin. Mietin ensin, kuinka selviän ilman vaunuja lapsen kanssa mummulaan asti. Lopulta se sujui mainiosti lapsen kanssa, joka on tottunut kantamiseen ja joka ei ole vielä kovin painava. Vaunujen raahaaminen bussin ja junan kautta olisi ollut oma operaationsa, etenkin kun vieläkin on ajoittain epävarmaa, nukahtaako lapsi vaunuihin vai ei. Hereillä hän ei ainakaan viihdy siellä silmänräpäystä pidempään. Lapsi nukahti kantoreppuun, kun lähdin kotoa, nukkui bussin tuloon asti ja veivasi riemuissaan bussimatkan. Olin ihan varma, että se nukahtaa odotteluaikana kaupungilla, mutta pää pyöri kuin pöllöllä, eikä unesta ollut tietoakaan. Kun vihdoin tajusin laittaa kantorepun hupun silmille, Pätkä nukahti kiivetessäni rautatieaseman portaat tunnelista ylös laiturille. Junassa sitten mietin, mitä teen viimein nukahtaneen kaverin kanssa. Päätin istua tönöttää lapsi kantorepussa, koska se takaisi todennäköisesti  pisimmät päiväunet, enkä oikein olisi saanut laskettua lasta oikein mihinkään ilman vaunuja. No siinä sitten tönötin ja yritin itsekin torkkua.

Vauvan päiväunet ovat edelleen minulle täysi mysteeri. En tajua, miksi välillä vauva herää joka rasahdukseen ja välillä ei edes säpsähdä, vaikka katujyrällä ohi ajaisi. Junan tasainen kolina ja humina olivat ilmeisen nukuttavaa, mutta samalla kun yritin itse nukkua, löivät yhtäkkiä kaikki junan äänet unisen tajuntani läpi valtavalla voimalla. Olin ihan varma, että vauva säpsähtää hereille ihan juuri.

Pling. Hyvät matkustajat. Tämä on Pendolino...ja sama ruotsiksi ja englanniksi. Edessäni istuvan naisen lehti rapisi ja omenasta kuului joka kerran poksahdus, kun hän haukkasi siitä. Viistottain käytävän toisella puolella istuva mies puhui puhelimeen, kuinka hän oli vuokrannut niin ja niin ison varaston, parin penkin päässä mummo selitti teinipojalle aina vain uudestaan, että oli käynyt Helsingissä lapsenlapsiaan katsomassa. Mutta eipä tämä mitään. Käytävän toisella puolella oleva nainen veispuukkaili. Läppäristä kuului ankaraa näpytystä, kunnes hän päätti asioida ravintolavaunussa. Hän painoi liukuoven nappulaa naps ja viuuuh ovi hiissautui auki ja viuuuh kiinni. Naps ovi aukesi jälleen ja viuuuh se hiissautui jälleen auki ja viuuuh kiinni. Voileipä oli kääritty metritolkulla muoviin, joka rapisi ja rapisi, suklaapatukan muoveista puhumattakaan ja limpparipullo sihahti joka kerta kun sen aukaisi. Kun siitä joi limpparia, kuului glug glug ja aah. Sitten soi puhelin ja nainen alkoi puhua puhelimessa voileipä suusta pursuten. Milloin minusta on tullut näin rajoittunut matkustaja, ajattelin mielessäni. Todellisuudessa ääniin säpsähti vain puolivuotiaan äiti.

Ihme ja kumma. Lapsi nukkui reilun tunnin ja heräsi vasta kohdassa Pling. Seuraava pysähdyspaikka on Seinäjoki. Reilun toisen tunnin sitten pyörittelin lasta käsissäni ja huolehdimme puolestaan melusaasteesta meidän osaltamme. Perille päästyämme taputtelin itseäni olalle. Hyvä äiti! Hienosti meni!

Autoilun ihmemaa

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsen voi opettaa matkustamaan autossa. Teimme siis Pätkän kanssa kesälomareissun. Päätimme aloittaa ihan vaatimattomasti. Kaksi viikkoa ja 2500 kilometria.

Matka alkoi lupaavasti, kun kaksi päivää ennen reissua Pätkä totesi, että autossa matkustaminen on syvältä ja en tykkää. Matkalla Tampereelta mutkan kautta kotiin vauva karjui koko matkan. Ei kelvannut tutti, ei tissi, ei lelut. Tyyppi veti aina välissä henkeä ja jatkoi huutamista, ihan koko matkan. Mies kysyi aina välillä, että pysähdytäänkö, ja totesin aina vain, että kaasu pohjaan, ollaan kohta kotona. 50 minuuttia huutavan lapsen kanssa autossa tuntuu vähintään viideltä tunnilta. Kotiin päästyä hikimärkänä oli myös äiti ja vannoin, etten enää ikinä matkusta lapsen kanssa.

Niin sitä kaksi päivää myöhemmin startattiin jälleen auto ja suunnattiin mökille Itä-Suomeen, juhannusruuhkassa tietysti. Mukana oli myös miehen veli ja kummityttö. Kanssamatkustajille olin vinkannut, että autolla ajo ei ole tällä hetkellä Pätkän suosiossa ja kannattanee varata korvatulpat. Olihan se eka ajopäivä vähän pitkä.

Mutta kahden viikon aikana päästiin Itä-Suomen ja Pohjanmaan kautta Sodankylään ja jälleen Pohjanmaan kautta takaisin kotiin. Niin se lapsi vain oppi ja alkoi aika pian siirtyä automoodiin - kun matka alkoi, alkoi Pätkä nukkua. Toimivimmaksi tavaksi matkustaa pidempiä ajoja oli lähteä liikenteeseen aamulla heti ensimmäisten päiväunien aikaan. Aamulla kun noustiin, Pätkä heilui ja sätki lelukaaren alla ja vanhemmat mutustivat kiireen vilkkaa aamupalan ja pakkasivat auton (sitähän ei tietysti koskaan voinut tehdä edellisenä iltana valmiiksi..) Kun alkoi kuulua ensimmäiset väsymyskitinän merkit ja lelukaari menetti viehätyksensä, hyppäsimme leivänmuruja rinnuksilla autoon ja lähdimme matkaan. Hyvällä tuurilla saimme matkustettua pari tuntia. Kun Pätkä heräsi, olikin sopivasti vanhempien lounasaika ja pysähdyimme pitääksemme kunnon lounastauon. Pätkä söi, vanhemmat söivät, Pätkä jumppasi, heilui, hurmasi huoltoaseman henkilökunnan ja sitten alkoikin taas kuulua seuraavat väsymyskitinän merkit, vaihdoimme vaipan ja pakkasimme itsemme jälleen autoon ja matka jatkui. Hyvä äiti huomasi lähes poikkeuksetta tässä vaiheessa unohtaneensa syöttää lapsen uudestaan ja yleensä jouduimme pysähtymään ensimmäiselle bussipysäkille ruokkimaan lapsen. Loppujen lopuksi reissumme oli kuitenkin erittäin onnistunut.

Autossa oli hyvä nukkua. Siellä oli viileää. Ja lopulta kun äitikin tajusi istua etupenkillä, ei kukaan häirinnyt unta takapenkillä, tuumi Pätkä.

No saavuimme kotiin ja alkoi helle. Se on jatkunut ja jatkunut. Jatkunut ja jatkunut. Lapsi ei nuku päivisin kuin pätkiä ja kahdet ehjät päiväunet ovat vaihtuneet neljiin rääpälemäisiin pikatirsoihin. Olin menossa asioille ja ajattelin, kuinka kätevää olisi, kun vauva olisi ottanut päiväunet ennen sitä. Laitoin Pätkän sen lempiasentoon vaunuihin, mutta se vain kiemurteli ja vääntelehti ja huusi kuin päiväunet olisivat suurin vääryys maailmassa, sylki tuttia valonnopeudella ja ilmoitti kaikin mahdollisin tavoin, että homma ei nyt toimi ja nyt on hiki. Äidin rauhallinen vaunujen keinutus alkoi muistuttaa pakonomaista ja hermostunuttu nytkytystä. Jupisin itsekseni, että kyllä ei kunnian kukko laula, jos nämä helteet vielä jatkuvat kauan. Ei laulanut kukko, vaan sirkkelihän se vaunussa lauloi ja ääni leikkasi ilmaa korkeana ja kimeänä.  Totesin, että nyt on lähdettävä, kun on sovittu meno, ei sitten päiväunia.

Vauva autoon ja tsadaa. Hampaaton hymy valaisi koko auton, ja Pätkä näytti siltä kuin se ei olisi koskaan raivonnutkaan. Vauva jäi tyytyväisenä istumaan autoon autokatokseen. Söin aamupalan loppuun, keräsin tavarat ja kun tulin autolle, oli vauvalla jo silmät kiinni ja univirsi alkanut. 400 metriä ja lapsi unessa. Tervetuloa superhelteet. Me ilmeisesti muutamme autoon.