Isänpäivän viettoa 2015

Toissa kesänä kävimme mummun siskon Hilja-mummun tiluksilla. Hiljan kuolemasta on jo aikaa ja pienen mökin ympärillä kasvoi paljon heinää. Mökki taitaa homehtua niille sijoilleen, mutta isimies kuitenkin siisti talon ympäristön ja piharakennukset isäni kanssa raivaussahallaan, ettei kosteus niihin niin rajusti pääsisi iskemään. Isäni oli maininnut epämääräisin sanakääntein, että siellä varastossa on niitä Repan vanhoja huonekaluja, että niille pitäis kyllä tehdä jotain. Rintaperillisten puuttuessa nämä olivat jääneet totaaliseen unholaan. Repa on nimittäin kuollut ennen minun syntymääni eli yli 30 vuotta sitten... Kuivassa, hirsirakenteisessa varastossa huonekalut olivat kuitenkin säilyneet hyvin, sillä tämäkin sohva oli ihan ehjä, ja tuuletuksen jälkeen ei ole kyllä haissut yhtään ummehtuneelle. 

Tänä kesänä pihaa käytiin siistimässä uudestaan ja samalla sohva saapui meille. Ensin se seisoi tuossa autokatoksessa ja sitten pari kuukautta tuolla takahuoneessa. Sohva on itseasiassa ollut Repan sänky. Pieniä olivat ihmiset ennen (toki sukulaiseni näyttävät olevan lyhyitä kyllä edelleenkin), sohvalla kun on pituutta 170cm. Vihdoin saimme aikaiseksi tilattua siihen patjat ja sohva pääsi olohuoneeseen.  Eniten minua ilahduttaa, että sohvalla on jälleen käyttöä eikä se seiso yksin, surullisena ja hyljättynä pimeässä varastossa. Tavara on turha, jos ei sillä ole käyttöä tai jos se on niin hieno, ettei sitä saa käyttää. Juniori valikoi sohvan heti suosikkipaikakseen, lastasi sen täyteeen kirjoja ja isimies alkoi haaveilla, kuinka sohvalla on hyvä ottaa päiväunet... Levitettynä sohvalle tulee leveyttä metrin verran, toiminee siis myös varasänkynä.

Raidallisten kokoontumiajot!

Jemmasta sattui löytymään sopivaa raidallista kangasta, joka sopii sohvan päälliseksi kuin nakutettu. Isimies hymisteli tyytyväisenä, että taloon saadaan talonpoikaishenkeä ja alkoi haaveilla jälleen ikuisuussuunnitelmasta, että joskus meillä on lautalattiat. Sohvan väri on alkuperäinen ja menee ihan ok, kun ei nyt ole aikaa sitä sen enempää tuunatakaan. Alla oleva maalikerros on heleää mintunvihreää, joka paljastuu kyllä, jos Juniori jatkaa hampaillaan maalin rapsuttelua.

Operaatio Pelastakaa puronvarren pensasaita pääsi sittenkin taas jonkinmoiseen päätökseen, kun jonkin hetkellisen viirahduksen seurauksena päätin keskiviikkona kyykkiä ja kiskoa kaikki heinät pensaiden juurelta. Lähtivät tosi kivasti ja helposti, kun olivat kuolleet pystyyn. Kitukasvuinen pensas alkaa viimein osoittaa elonmerkkejä ja tuuheutta, kun sen kanssa on ollut napit vastakkain useampana vuonna. Ei mitään favourite-hommaa, mutta motivoi kummasti, kun pensaat rajaavat pihaa tuohon puroon, johon pihamme päättyy. Helpottaa kummasti vahtimista, kun aita tuuheutuu...

Keskiviikon jälkeen elämä onkin ollut sitten yhtä pitkää supistusta yötä päivää tähän asti ja pitänee hieman himmailla. Ennen isänpäivää meillä ei jaksettu siivota ja Juniorin päiväuniaika käytettiin eilen Rouva Ministerin vanhojen jaksojen katsomiseen. Koukuttava sarja meinaan! Keittiön pöytä käännettiin toiseen suuntaan ja Juniorin syöttötuoli vaihtoi paikkaa, jos sillä saataisiin eliminoitua pahimmat murut vain keitttiön puolelle, tällä hetkellä kun ne ovat levinneet olohuoneeseen asti. Lahjojakaan ei ostettu, kun isimies päätti sijoittaa kunnolliseen pyöräilyasuun nyt kun aloitti työmatkapyöräilyn. Koska osa työmatkasta (17km sivuunsa) menee kolmostien laitaa, niin sanoin, että mulle on ihan sama mitä kunnollisilla heijastimilla varustettu puku maksaa, että sellaista kehiin, että varmasti näkyy. Ja nyt näkyy ilmeisen hyvin! Huokaisen hieman helpotuksesta.

Kakkuakaan ei tehty, kun kukaan ei oikein tykkää kakusta ja isänpäivälounaaksikin nautittiin eilistä intialaista, jota porukalla puuhastelimme. Tuli niin hyvää ja Juniorin kiskoi tulista pöperöä hyvillä mielin ekstrajugurtin kera.

Kana oli sovellettu tästä. Ja naan-leipä tästä. Suosittelen!

Pikkutyyppien kanssa leipomisessa on tosiaan se hyvä puoli,
että kaikki onneksi paistetaan ennen syömistä.
On meinaan sellaista räpeltämistä.

Sai isi sentään kortin. Juniori piirsi ja äiti vahvisti viivoja vähän sieltä täältä. Kannessa isin kuva ja sisällä paljon autoja. Parasta juhlaa kun on koko viikonloppu oltu vaan kotona ja yhdessä.

Mainittava myös, että äiti sai jonkinmoisen isänpäivälahjan kun lähes kahden vuoden ehdottelun jälkeen isin puuhastelukengät sai kuulemma lopulta heittää pois.

Meidän perheessä kynttilöiden kanssa säätää juurikin isimies, ja aitan eteen ilmestyi eilen illalla kynttilälyhty. Hilja-mummun luota löytyneet maitotonkka ja suksetkin näyttivät löytäneen paikkansa. 

Illalla pitänee viritellä skype-yhteydet ja onnitella vielä ukkia ja pappaa. 

Se on täällä taas - arki

Niin ihanaa kuin kesän vapaus ja vieraat ovatkin, niin ihanaa on myös, kun arki alkaa, talo rauhoittuu ja päiviin tulee rytmiä. Kun raskauspahoinvointikin loppui - ei niin kuin seinään, mutta melkein -joskus pari viikkoa sitten, niin tässähän voi jo alkaa nauttia elämästä ja tavallisista asioista. Harmi, että ällötykseen ja laattaamiseen meni melkein koko kesä, ja peruttuja menoja oli ajoittain enemmän kuin päästyjä. Mutta positiivista, että mies oli lomalla ja että olo parani yli kuukauden aikaisemmin kuin edellisellä kerralla. Ajatus vauvastakin on paljon miellyttävämpi kun ei tunnu siltä, että se pitää nielaista takaisin mahaan koko yhdeksän kuukauden ajan.

Virhe, mama! Yksi tuoli unohtui!
Jälleen aika kaataa kaikki tuolit, kun vahtivia silmiä on selvästi liian vähän.

Pikkumies on erittäin leimautunut isimieheen ja mielenkiinnolla odotin, mikä parku syntyy, kun toinen lähtee ja toinen jää. Äiti on edelleen NIIIN tylsä isiin verrattuna, mutta jo toisena päivänä äitikin alkoi olla jo ihan jees. Eilen lapsi parkui lohduttomasti auton perään, tänään huikkasi vain syöttötuolistaan heihei ja jatkoi jugurttinsa lusikoimista. Pikkuisen kaipasin töihin, kun taas syksy koitti, mutta koska mahdollisuus oli, jäin vielä kotiin. Olisi pitänyt ottaa uusi luokka, enkä olisi ehtinyt olla sen kanssa kuin ehkä 3,5 kuukautta. Siinä ei oikein olisi ollut kenenkään etu mennä heilumaan väistötiloihin tuoksi ajaksi. Etenkin kun etukäteen ei ollut mitään varmuutta, olenko edes työkuntoinen. Kotiäitihän on kotona aina työkuntoinen, eikumitensenytmeni.

Kävinpäs salaa tonkimassa puhelimen vaunuista
ja räppäsin kuvan, kun äiti kävi sisällä.

Oikotietä pitkin puistoon.

Mää meen nyt jo!

Olen tai muutamien puistotuttujen kanssa olemme ihmetelleet, missä kaikki paikkakunnan kotona olevat lapset luuraavat aamuisin. Toisaalta me tarvitsemme aidatun pihan, mitä meillä ei ole, enkä todellakaan jaksa kanniskella lasta naapureiden tontilta alvariinsa. Joten ymmärrän tätä nykyä, miksi ainakin osassa leikkipuistoista on aidat. Nerokasta, arvostan. Lapsi näyttää olevan varsinainen kyläluuta ja suuntaa usein askeleensa pois pihasta ja mielellään niin kauas, kuin saa vain kävellä. Ja taaksepäin ei katella. Joten me olemme tällä hetkellä puistoilijoita. Tänään puistossa oli paljon väkeä, kun eilen ei ollut ketään. Lapsikontaktit ja etenkin aikuiskontaktit tuovat tervetullutta vaihtelua. Tulkaa tänne huomennakin, kun me tullaan kans. Oli tervetullut tokaisu toiselta äiti-ihmiseltä. Ihana, kun ei tarvi pukea miljoonaa kerrosta vaatteita, vaan voi vain aukaista oven ja mennä ulos.

Ulkoilun jälkeen maistuu melkein mikä tahansa, mutta silti. Lapsi on ilmeisen kaikkiruokainen ja söimme tänään lounaaksi isimiehen tekemää miedosti chilistä jauhelihakeittoa turkkilaisen jugurtin kera. Sinne upposi pavut, herneet, porkkanat, jauheliha, kaali, jugurtti, chili ja liemi. Ainostaan yhden perunanpalan sain takaisin! Palan painikkeeksi pari kulausta piimää ja leipää isimiehen tekemän avokadolevitteen kera. Juu, ei meillä tosiaankaan aina ole näin fiinit sapuskat. Oottakaa vaan, kun minä pääsen kauhan varteen...

Melkein kahden kuukauden "Minä kakkaan salassa" -vaihe sai uuden käänteen, kun lapsi ruuan jälkeen ilmoitti päättäväisesti kakka, haki hyllystä kasan kirjoja ja pöräytti tuotoksensa pottaan. Tästä se taas lähtee, äiti ja kestovaipat kiittävät.

Päivän kruunasi aamulehden ilmainen näytelehti (tai sitten se oli jaettu väärään laatikkoon), tummapaahtoinen kahvi ja kaapista löytyi vielä pala suklaatakin. Hyvä arki.

Pakko myöntää, että todellinen pehmeä laskeutuminen arkeen. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Arjen askeleet

Kahden ja puolen viikon lomailun jälkeen palasi isimies jälleen töihin ja niin alkoi taas arkiarki kotosalla. Tosi asiassa arki alkoi jo pari päivää aikaisemmin, kun isimies mursi peukalonsa, tarkemmin sanottuna oikean käden sellaisen. Oikean käden peukalo on osoittanut olevansa tärkeä osa kaikenlaista arkista puuhastelua ja ilman oikean käden peukoloa mies on ihan peukalo keskellä kämmentä. Kipeä se varmasti on, ainakin väri on vakuuttavan mustanpuhuva, ja tällä peukalolla ei todellakaan vaihdeta vaippoja, pueta lasta tai kiinnitetä vaunujen tai syöttötuolin valjaita kiinni. Lapsi on kuin elohopea ja luikertelee omia teitään. Lapsenhoidollisten puuhien lisäksi äiti-ihmisen toimenkuva laajentui ja hetkellisesti siihen kuului myös leipien teko miehelle ja takin vetoketjun laittaminen kiinni. Kaksi lasta yhdellä murtumalla, sanoisin! Nyt kuitenkin peukalo paketoituna arki alkaa jo luistaa.

Olin jo kovasti kaivannut arkirytmiä ja reilun viikon joululomareissun jälkeen oli mukava olla loppuloma kotona. Lapsen rytmi on alkanut palautua vähän enemmän normaaliksi. Ensimmäinen kotipäivä kotona itsekseen oli kuitenkin varmaan yhtä väsyttävä kuin miehen ensimmäinen päivä töissätöissä. Yöunilta heräsi hyväntuulinen pikkukaveri, mutta koko loppu päivän jalassani roikkui lähemmäs 8-kiloinen kahvakuula. Voi ulina ja ulvaus. Selvästikin lapsi huomasi menon muuttuneen ja niin sitten viihdytin vinkuvaa vaaperoa katselemalla yhdessä isimiehen kuvia tietokoneelta, kantelemalla lasta ympäri huushollia ja veivaamalla Musarullan samaa jaksoa uudestaan ja uudestaan. Osaan jo koko jakson vuorosanat aika hyvin.

Viikko sitten lapsi alkoi vähentää maidon tissuttelua päiväsaikaan ja tällä viikolla ei sitten ole maistunut oikein mikään muukaan ruoka. Paitsi letut ja jäiset marjat ja soseet. Valitettavasti nälkä on kova, jos syö vain jäisiä vadelmia ja karpaloita aamusta iltaan. Puuron syömisestä on tullut sellainen sota, että olen repiä pelihousuni perusteellisesti, kun lapsi käynnistää sylkymoottorinsa turboasetuksille ja ensimmäisestä lusikasta. On myös tosi kiva laittaa vaikkapa kalaa ja sitten kaapia sitä tyyristä pureskeltua, suussa pyöriteltyä ja syljettyä töhnää ympäri lattiaa, pöytää ja mattoa. No onneksi on letut! Koska jostain syystä lätyt ovat nousseet suosioasteikolla top ykköseksi, niin syömme siis tätä nykyä paljon lättyjä. Aamulla ne tehdään puuroon ja päivällä kasvissoseeseen ja ah, voisin niin aloittaa "Tuunaa lättyjä lapsellesi" -kokkiohjelman! Mutta nopea viittaus vatsan toimintaan. Voi juku on pikkupätkän maha kovalla, kun ei tahdo hän maitoa, eikä tahdo soseita ja mukista hörppiminenkin on niin pieniä kulauksia. Sellaisia samanmoisia pipanoita p*skoo jotkut pikkueläimet tuonne meidän pihalle. Testattiin sitten blenderillä rahkaa, omenamehua ja mustikoita. Se maistui myös erinomaisesti, mutta siitä sitten taas vatsantoiminnalliset ongelmat olivatki siitä toisesta ääripäästä. Ehkä vatsa ei vielä kestä kunnolla maitotuotteita.

Isimiehen tuunaamia lättyjä. Menee kuumina ja kylminä.
Yhdellä ruokailulla voi mennä kuusikin lättyä. Että kyllä sillä nälkä on.

Ensimmäisen arki-illan yhteinen rauhallinen päivällishetki oli kuin suoraan jostain tragikoomisesta tv-sarjasta. Eihän siitä mitään tullut. Äidillä oli hermo tiukalla ja hän meni ulos kolaamaan lunta, nälkäisenä. Isimies laittoi ruokaa, nälkäisenä, ja lapsi heräsi ja silläkin oli nälkä. Koskä sekä äidillä ja isällä oli nälkä, olivat molemmat unohtaneet, että lapselle ei ollutkaan oikeastaan mitään valmista ruokaa ja herkullinen linssi-juureskeittokin oli liian chilinen ja suolainen pikkuihmiselle. No keitetään sille makaronia! Isi söi, makaronit kiehui, äiti söi, lapsi odotti ruokaa, se sai makaroninsa, ne eivät olleetkaan tarpeeksi pehmeitä, isi söi, äiti söi, lapsi odotteli, makaronit ei pehmenneet keittämällä, isi leikkasi niitä pienemmiksi saksilla, ei kelvannut sittenkään, lapsi sylki kaiken pois, niin myös kasvissoseen lopun ja leivän ja veden. Jos joku olisi ollut kärpäsenä katossa, olisin kertonut kovaan ääneen, että IMUROIN ja PYYHIN lattian aamulla, vaikka siitä ei ollut enää pienintäkään merkkiä jäljellä. Nostin lapsen lattialle ja niin se söi tyytyväisenä siellä pöydän alla omia kylmiä, limaisia ja kuivuneita makaroneja ja leivän paloja.

Alkutilanne.
Heko heko, syljen kaiken tänne kaukaloon.

Lopputilanne.
Syön täältä, mitä löydän.

Ja sitten vielä toiseen suuntaan.

Ja minä kun olin niin haaveillut mukavasta ruokahetkestä.

Tänään Pätkä on sitten syönyt jääkaappikylmää ihan pikkuvauvalle sopivaa samettista kasvissosetta, iltapalaksi lättyjä ja valmistauduttu kaikenlaisin ruuin huomiseen. Se on nimittäin maanantai ja uusi arkiviikko.

Kuviteltu massakausi

Kaksi kuukautta ja 75 grammaa painoa lisää. Minä kun luulin, että lapsella on massakausi! "Hyvin kasvaa", totesi neuvolan täti ilman sarkasmia äänessään. Kai se kasvaa kainaloista, mietin. Mutta onhan se aika kirppu.

Kaikki, mitä syödään, kuluu. Ja mehän syödään paljon: kaksi isoa lämmintä ateriaa, aamu- ja iltapuurot sekä vaihtelevasti välipalaa. Maitoa tyyppi tissuttelee 4-5 kertaa päivän aikana. Öisin maitotarjoilua ei ole. Ruokahaluttomuus ei ainakaan toistaiseksi ole ollut ongelma, koska ihan kaikki maistuu. Se on hyvä.

Liikettä on vain niin paljon. Se on hyvä. Siinäpä oppii, kun touhuaa. Portaat menee sujuvasti ylöspäin. Arkiportaat eli kaksi porrasta eteiseen ja makkariin päin menee sujuvasti myös alaspäin. Tukea vasten kävelemällä pääsee minne haluaa, mutta konttaamalla pääsee vielä niiiin paljon nopeampaa, tuumii hän.

Voisin ottaa vielä vähän lisää!

Äiti anna nopeammin! Olet liian hidas!

Oho! Jotain taisi tipahtaa!
 No syön sen sitten lattialta!

Lapsiperhe ja koira

Meillä ei ole koiraa.
Meille ei tule koiraa.
Meillä pitäisi olla koira.

Lapsen kanssa syöminen on taitolaji. Ajoita lapsen ruoka niin, että se on valmiina (lämmitä eilistä) ennen kuin lapsella on kiljuva nälkä. Syötä lapsi ja valmistele oma ruokasi niin, että hyvällä tuurilla voit syödä lapsen kanssa yhtä aikaa tai edes niin, että lapsen lopetellessa sinä aloitat. Kun lapsi sylkee viimeisiä ruokapaloja ulos suustaan tai kalastelee pöydältä viimeisiä liukkaita puolukoita, sinulla on hetki aikaa popsia oma ruokasi. Juujuu, olkoon kuinka muodikasta tahansa, meillä syöttäminen toimii edelleen paremmin kuin kokonaisvaltainen sormiruokailu eli ei oikein suju tuo ihan yhtä aikaa syöminen.

Mutta se sotku. Ei tarvita edes sormiruokailua osoittamaan, kuinka järkyttävän siivon pieni tirppa saa aikaan ruokapöydässä. Yhden ruokailun aikana.

Jos olisi koira, se istuisi silmät suurina, kuola suusta valuen ja häntä heiluen odottaen pöydältä tippuvia armopaloja. Ja niitähän riittäisi.

Nyt ruokailun jälkeen lattialla istuu äiti, mikä on syöttötuolissa istuvan lapsen mielestä hauskinta maailmassa. Lapsi sen sijaan istuu tuolissaan silmät ilosta vilkkuen, kuola (tai ruoka) suusta valuen ja pieniä jalkojaan heiluttaen ja heittelee armopaloja. Ja niitähän riittää. Kerää äiti vielä vähän lisää! Vaihtoehtoisesti lapsen voi nostaa istumaan alas syöttötuolin viereen ja hän syö tyytyväisenä kaiken, mitä on sinne heittänyt. Myös tämän olen todennyt hyvin toimivaksi. Että mihin sitä koiraa oikeastaan tarvitaan... juuri hetki sitten hylätyt ruokapalat kun näyttävät olevan suurinta herkkua lattialta noukittuna.

Että ehkä meille ei tule sitä koiraa. Aamulla nimittäin löysin vaunujen renkaista kuivunutta koiranp*skaa ja koska vaunuja oli rullailtu eteisen maton päällä, niin tämä asia harmitti jopa enemmän kuin lapsen ylilyhyet päiväunet. On aika inhaa rapsuttaa kuivaa scheissea niistä renkaista yhtä aikaa, kun lapsi karjuu tuttia, vaikka sitä likaista rapsutustyötä ei olisikaan tehnyt sormin.

Mutta palatakseni asiaan. Tuota koiran sitäjust melkein vielä rasittavampaa puhdistettavaa on puuro - tuo liimojen ikiaikainen esi-isä, jota myös kauraliisteriksi kutsuttaneen. Se tarttuu hiuksiin, pöytään, tuoliin, lattiaan ja jos sen sinne unohtuu jättämään, se säilynee siellä sukupolvilta toisille. Kouluissa kun aina valitetaan, kuinka huonoja nämä puikkoliimat on ja kun nyt ostettiin niitä kalliita, niin älkää nyt ainkaan niitä oppilaiden pulpettiin antako ja katsokaa, että kaikki korkit on kiinni ja uusia puikkoliimoja ette ainakaan tänä vuonna saa.. Niin arvon blogiani seuraavat opettajakollegat, keittäkääpä kattilallinen kaurapuuroa! Kyllä sillä yhdet jos toiset paperiaskartelut saa liimattua ja säästääpä kaupunki niissä liimoissa pennin jos toisenkin. Itse ainakin harkitsin liimaavani rakkaan rikkoutuneen puurolautaseni sillä itsellään - puurolla. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos se ei pysy.

Eli ongelmaksi jää edelleen se tahmaava puuro. Sitä lapsi ei syö lattialta. Jospa sittenkin: söisköhän koirat puuroa? Sitähän saisi luumusoseella ja mustikoilla ja puolukoilla ja mangolla jajaja...

Uusia makuja ja äiti oppii

Olemme onnellisten tähtien alla, koska lapsi näyttää syövän hyvin. Makumaailma on kyllä avartunut puolen vuoden jälkeen ja hassua ajatella, että pieni hetki sitten Pätkä söi vain maitoa. Olen lähestynyt tätä ruokapuolta tekemällä löytöretkiä kaupan vihanneshyllyllä ja kokeillut kaikkea, mitä vain eteen on sattunut.

paprika:jeesjees
tomaatti: vähän tuntuu liian limaiselta suussa, en ihan tykkää
kana:jeesjees
lohi:jeesjees
muna:jeesjees; keitettynä suurta herkkua, paistettuna hieman epäilyttää
makarooni:kyllä ei maistu
vadelma:tosi jeesjees
puolukka:tosi jeesjees
karpalo:jeesjees
myskikurpitsa:jeesjees
neljänviljan puuro:jeesjees
ruispuuro:aika jees
täysjyvämannapuuro:kyllä ei maistu (harmi, koska keittoaika on 2 minuuttia ja olis vielä jotain terveellistä luomua :))
parsakaali:jeesjees
kesäkurpitsa:jeesjees
sipuli:jeesjees
inkivääri:jeesjees
palsternakka:jeesjees
maa-artisokka:jeesjees
maissinaksut:jeesjees
talk murut: jeesjees
riisikakku: jeesjees
broilerin jauheliha: kyllä ei maistu (ehkä koostumus oli väärä)
banaani: juu en tykkää enää
bataatti: nykyään jeesjees
multa: jeesjees
hiekka:jeesjees
paperi:jeesjees

Luin jostakin, että tarjoile lämpimät ruuat lämpiminä ja kylmät kylminä. Vaikka lapsi on supernopea syömäri, annoksesta loppu ehtii kyllä jäähtyä. Viimeisen viikon aika olen saanut osakseni muutamat hillittömät kilarit ruokapöydässä ja koko loppuruokailu on ollut vaarassa naama punaisena kyynelehtivän lapsen kanssa. Ruoka on ollut liian kuumaa. Hän siis syö ruokansa ennemmin kylmänä  tai haaleana kuin edes lämpöisenä. Yllättäen mieleeni tulee ensimmäiset kylvetykset, kun lapsi alkoi huutaa aina kun hänet otti pois vedestä ja kääri pyyhkeeseen, kunnes tajusimme, että hänellä on kuuma, eikä hän halua pyyhettä kylvyn jälkeen. Miten emme tätä heti tajunneet, talvi kun oli..

Sormiruokailumme koki myös yllättävän vastoinkäymisen - tai nyt kun ajattellen asiaa, ei se ollut yhtään yllättävää. Laitettiin tuossa kerran uunijuureksia ja lapselle kans. Ei luistanut homma ei, tuli itku ja parku ja paljon kyyneliä. Lopputulema: kärsivällisyys ei riittänyt, nälkä oli liian kova ja  ruokaa olisi pitänyt pureskella liian kauan. Sormiruokailua meillä siis harrastetaan jälkkärinä vähän vatsan täytteeksi. Soseet ovat tosin melkein alusta asti olleet karkeita ja pureskeltavaa löytyy. Lapsi aukaiseen suunsa ammolleen ja kun tykkää ruuasta, mumiseen ja maiskuttelee kuuluvasti. Sormiruokailua on muutenkin vähän sovellettu. Oikeaoppisesti kai tarjolle pitäisi laittaa muutamaa sorttia, joista lapsi valitsee, mikä maistuu. No kun laitoimme muutamaa sorttia, tunki lapsi kaiken mahdollisen suuhunsa yhtä aikaa ja alkoi kakoa. Tälle tapaukselle näyttää sopivan paremmin, että esillä on aina yksi asia, jonka hän joko laittaa suuhunsa tai ei laita.

Syöttötuoli ja pöperöshow

Ajattelin kirjoittaa tämän just. Mutta nyt joudunkin toteamaan, että meille tuli syöttötuoli melkein kuukausi sitten. Se on niitä harvoja juttuja, jonka Pätkä sai ihan uutena. Käytettynä oli tarkoitus ostaa, mutta meistä tuli ranttuja ja toivomaamme väriä ei vain ollut liikkeellä käytettynä. Meille saapui jokalapsiperheen hitti. Stokken Tripp Trapp. Ensin ajatus oli ostaa valkoinen, mutta kas, kuka tahtoo kuurata syöttötuolia elämäntehtävänään. Joten meille tulikin oranssi tuoli mustalla istuinosalla. Se on Tampereen Maratonklubin väreissä, perusteli isimies ylpeänä.

Homma alkoi syöttötuolin asennuksella. Lapsi ähisi lattialla ja isimies ähisi hetken tuolin kimpussa. Suitsait oli tuoli kasassa. Laitoimme innosta hihkuvan lapsen syöttötuoliin ja polleina vanhempina tutkimme lapsemme ilmettä. Lapsi kiljui ja kikatti ja oli silminnähden riemuissaan uudesta tuolista. Pätkä osaa periaatteessa istua, mutta koska on vielä aika rimpula, hölskyi hän tuolin toisesta laidasta toiseen laitaan. Sen jälkeen pieni mies alkoi puskea seisomaan jalkatuesta ponkaisten. Valjaitakin olisi saatavilla. Vielä ei ole valjaita. Saa nähdä tarvitsemmeko sellaiset. Tarkastimme ohjeesta Jalkatuen asetus --- Jalkatuki on asetettu oikeaan korkeuteen, kun lapsen jalkapohja on tasaisesti jalkatuen varassa reisien koskettaessa istuinosaan. Noin sen pitäisi olla ja noin se on. Mutta ehkä lapsen pitäisi silti istua? Kai se lapsi pysyy siellä? No sammakkotyyny selän taakse ja
pöperöhommiin. Koko syönnin ajan kuuluu aina tasainen viuhviuh, kun jalat vispaavat tuolilla.

Nämä lempipotkarit ei kyllä enää mahdu...

Hyppy, hyppy!

Tämä syöttötuoli on tuonut tähän lapsiperhe-elämään ihan uuden aspektin. Lapsi näyttää tosi isolta, kun se istuu tuolissa. On mukava ruokailla, kun lapsi voi istua myös pöydässä ja moni muukin asia keitiössä sujuu, kun lapsen voi nostaa viereen syöttätuoliin istumaan. Hän nimittäin kokee olevansa ilmojen valtias ja tarkastelee elämää tätä nykyä mielellään ylhäältä käsin syöttötuolista.

Yritin tutkia (googlasin), miten tämä kiinteiden aloitus oikein käytännössä aloitetaan ja en oikein saanut selvää. Yksi tekee niin ja toinen näin. Olin kuullut, että bataatti on makeaa ja lasten suosiossa, joten suurinpiirtein umpimähkään aloitimme siis bataatista. Keitin ja soseutin haarukalla. Mutta enpä tiennytkään, että bataattia ei kannata soseuttaa haarukalla, koska juureksen rakenne on höytyvämäinen. Se tuntui suussa varmasti tosi inhottavalta ja sain tungettua lapsen suuhun sitä ehkä puoli teelusikallista. Seuraavana aamuna löysin lapsen vaipasta jonkin höytyvämäisrakenteisen noin puolen teelusikallisen kokoisen tahmaisen palleron. Siirryimme porkkanaan. Sekään ei oikein maistunut ja jälleen seuraavana päivänä löysin ehkä kaikki syöttämäni porkkananpalat ruuansulatusjärjestelmän jätepuolelta.

No totuushan on se, että useampi päivä pitää maistella samaa ja mielellään aamupäivällä, jos tulee reaktioita, niin sen näkee ennemmin päivällä/illalla kuin yöllä. Vaikka ilmeisesti välillä reaktioihin voi mennä enemmänkin aikaa. Kolme päivää samaa ja jos sujuu, niin sitten uusi maku. Ensimmäinen viikko syljettiin kaikki mahdollinen ulos, mutta sen jälkeen kaikki on uponnut, joten en ole kovin tarkkaan noudattanut mitään suunnitelmaa. Kovin tarkka en ole ollut ruuan rakentesta, koska möykkyinenkin pöperö näyttää uppoavan. Päiväunien vuoksi päivärytmi on edelleen hyvinkin vaihteleva, mutta olemme saavuttaneet lähes neljän aterian rytmin: aamupuuro, lounas, päivällinen/välipala, iltapuuro. Arvoon arvaamattomaan ovat nousseet pakastetut äidinmaidot.

Me on aloitettu aika perinteisellä linjalla ja maistettu on
bataatti: en tykkää
perunaa: namnam
porkkanaa:namnam
kukkakaalia: namnam
kurkkua: aika nam
pensasmustikkaa: namnam
täysjyväriisiä: namnam
mangoa: namnam
päärynää: aika nam
banaania: namnam
omenaa: namnam
luumua: namnam
kauraa: namnam

Onneksi olin kuullut, että kaura voi laittaa putket tukkoon ja sen se tottavie teki jo kahdessa päivässä ja tajusin jättää sen heti pois. Hitiksi on muodostunut täysjyväriisi, jota keitän/haudutan 2-2 1/2 tuntia ja se ajaa puuron virkaa tällä hetkellä. Toisinaan sitä tarjotaan myös lounaaksi tai välipalaksi riippuen mitä siihen sekoitan. Keitän parin päivän satsin kerrallaan ja välillä syön riisiä itsekin. Juominen ei suju vielä millään alkeellisellakaan tavalla ei hörpyttämällä eikä nokkamukista. Mutta tästä se lähtee. Ei niin paha mitä ensin kuvittelin.

Hankintalistalle höyrytyskattila ja uusi puurokattila.

Kotiäidin keittiössä

Kun jäin kotiin lapsen kanssa, suurin huoleni ei ollut, miten pärjään lapsen kanssa kotona, vaan mitä me syödään joka päivä.

Olen töissä koulussa ja työpäivääni kuuluu ruokailu oppilaiden kanssa. Saan ruuastani jonkinlaisen hyvityksen hinnasta, koska se on valvonta-ateria. Kouluruuasta valitetaan aina, mutta minusta meidän koulussa on ihan ok ruoka. Parhaimpia kouluruokia olen syönyt pikkukouluissa, joissa toimii oma keittiö - ei tietoakaan eineksistä ja sämpylätkin itse tehtyjä, nam. Harmi, kun enää ei ole taloudellisesti kannattavaa tarjota lapsille kotiruokaa lähentelevää kouluruokaa, vaikka se muuten  kannattavaa olisi. Ruuan teko keskitetään keskuskeittiöille, mistä johtuen kouluilla on aika pieni mahdollisuus vaikuttaa ruuan laatuun. No siitä huolimatta työpaikassani on ihan kohtuullisen hyvää ruokaa ja ainakin minä, joka tarvitsen kaksi lämmintä ateriaa päivässä, mussutan sitä tyytyväisenä. Ainahan tosin joku kaivaa nenää pöydän toisella puolella, puhuu ruoka suussa tai rutisee ope mää en tykkää tästä, mutta silti saan käydä viisi kertaa viikossa valmiiseen pöytään.

No kotona ollaan ja nälkä on edelleen joka päivä. Itse asiassa nälkä on kahta kauheampi imettäessä. Alussa oli noustava syömään myös öisin. Pätkä vetää tissimaitoa ja omia soseitaan, mutta mama virittelee uraa kotikokkaajana. Suurin ongelma ruuanlaitossani lienee mielikuvituksen puute. On vain todella vaikea yrittää keksiä ruokia. Olen siis alkanut (tai mies on alkanut) etsiä hyviä reseptisivuja. Eilen päädyin maku.fi -sivustolle ja sieltä löytyi tämän päivän ruoka.

Tänään syödään ohra-punajuuripataa.

Raskausaikana ruokavalioni oli aika pliisu ja söin kaikkea mautonta, pitkään suosikkeina oli esim. raa'at porkkanat, näkkileipä ja jääkylmävesi. Ruokahalun palattua olen makujen taivaassa ja nautin voimakkaista mauista, kuten savustettu kala ja sinihomejuusto.

Ruoka on valmista! Mumskis, taidankin ruveta syömään. Seuraavalla kerralla vähennän suurimoiden osuutta rajusti. Tykkään, että punajuuri on pääaine, nyt suurimoita oli enemmistö.

Ohra-punajuuripata

2 dl rikottuja ohrasuurimoita
6 dl kasvislientä
1 sipuli
4 kpl punajuuria
2 dl ruokakermaa
125 g sinihomejuustomurua

öljyä

mustapippuria

persiljaa

Pane ohrasuurimot kiehuvaan kasvisliemeen ja anna kiehua hiljalleen kannen alla pakkauksen ohjeen mukainen aika, välillä sekoittaen.

Hienonna sipuli ja kuutioi kuoritut punajuuret. Paista niitä öljyssä, kunnes punajuuri on sopivan kypsää. Lisää ruokakerma,sinihomejuusto ja mustapippuri. Lisää keitetyt suurimot ja nestettä tarvittaessa. Lisää lopuksi persilja.

Kotihommia

Monta viikkoa on menty tukka putkella ja kotona alkaa näyttää siltä, että lattiaa ei näy tavaroiden alta ja seinät kaatuisivat, mikäli massiivinen pölymäärä nurkissa ei kannattelisi niitä. Tänään oltiin koko päivä kotona ja tehtiin kotihommia.

On imuroitu, pyykätty, silitetty, pesty auto, tehty päärynäsosetta pakkaseen, käyty kaupassa ja vaikka mitä. Omenasose porisee hellalla, sauna lämpenee ja toistaiseksi rauha maassa. Myös syksyn satoa on käyty pihalla tutkailemassa.

Tänä vuonna tulee porkkanoita.
Viime vuonna ei jaksettu laittaa,
kun toissa vuonna ei löydetty ainoatakaan porkkanaa
rikkaruohojen seasta.
Taikasana: istutuslaatikko!

Ekat luumut ikinä! Jännää!

Maa-artisokka senkun rehottaa.
Siirrosta huolimatta paljon mukuloita luvassa.

Laiskan naisen ruusupenkki.
Hyvin näyttää kukkivan huonommallakin hoidolla.

Etsi kuvasta lapsi.

Sotkuisen keittiön uumenista löytyi valkosipulin siemenet,
jotka isimies kävi kylvämässä ensi kesää varten.

Omenapaistosta inkiväärikermalla.

Pistänpäs tämän reseptin tänne, että löydän sen joskus...

Omenapaistos inkiväärikermalla

Sopivasti omenoita vuokaan pilkottuna.

Päälle kuorrutus ja uuniin. 200'c, uunin keskitaso, 20 minuuttia. 

Nauti valmis paistos kermahässäkän kanssa. 

Voita ja sokeria laitoin hieman ohjetta vähemmän. Toimii!

Kuorrutus

75 g voita

1 dl fariinisokeria

1 ½ dl kaurahiutaleita

50 g mantelilastuja/rouhetta/pilkottuja manteleita

1 tl kanelia

Inkiväärikerma

2 dl vaahtoutuvaa kermaa

1 dl turkkilaista jogurttia

2 tl tuoretta inkivääriä raasteena

½ dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

Uusia naamoja, uusia leluja

Hyvä päivä. Takana on niin hyvä päivä, että oikein hymistelen itsekseni.

Aamulla kiukutti kyllä niin kaikilla mausteilla. Välillä tuntuu, etten niin pysty kasaamaan itseäni hieman huonosti nukkujen öiden jälkeen. Yö ei ollut edes huonoimmasta päästä, mutta pätkänen se oli silti. Etenkin kun mies vielä illalla vasta muisti mainita, että tänään työpäivällä onkin mittaa klo 8-20 ja ruokaakaan ei ollut kaapissa mitään rääppeitä.

Aamukiukun yli kun pääsin, niin siitä se päivä lähti rullaamaan. Pätkä nukkui kahden tunnin aamupäiväunet ja ehdin tehdä rauhassa ruokaa. Meidän perheessä mies vastaa usein ruuanlaitosta ja jostain syystä löytää kaikki parhaimmat reseptit. Tälle päivälle ainekset oli mulle valmiina ja ohjekin läppärille valmiiksi avattu. Walaa! Luvassa olisi marokkolaista sitruunakanaa ILMAN rusinoita. Hetki jos toinen, niin keittiössä leijaili aivan taivaallinen tuoksu. Suosittelen vaihtelunhaluisille kokkaajille. Pataruuat ovat niin kotiäitejä varten. 

Neuvolan täti oli vinkannut, että Avoin päiväkoti (sinne voi siis mennä kaikki kotona olevat aikuiset lastensa kanssa) aloittaa taas toimintansa ja uutena toimintamuotona on Vauvatreffit. Joo, kuulostaa pahalta, mutta kokemus oli positiivisempi kuin perhekerho, jossa oli paljon taaperoita ja melua. Nyt paikalla oli vain alle vuosikkaita ja meno oli rauhallisempaa. Pätkä oli ihan liekeissä ja hyvien päiväunien ja onnistuneen lounaan jälkeen näytti kyllä kaikki temppunsa. Lapsen riemu oli aivan suunnaton, kun se näki uusia kasvoja, uusia pieniä ihmisiä. Se kikatti ja hekotti ääneen ja sätkytteli kaikkia pieniä jäseniään, huuteli äitti äitti ja oppi ryömimään maton päällä. Olin ehkä niin haljeta ylpeydestä, puhumattakaan kuinka sydän suli siitä kikattelusta. Lopputulos: muiden naamat on kivaa vaihtelua äidin naamaan ja muiden lelut on kivempia ja saa ryömimään. Nämä lelut kotona on siis niin nähty. Myös aikuiskeskusteluseura oli mukavaa vaihtelua näin äidin näkökulmasta. Taidan mennä uudestaan.

Kotia kun päästiin, Pätkä veti jälleen kahden tunnin unet ja sen jälkeen lähdettiin taas kyläilemään. Isimies oli jättänyt meille auton, niin pääsimme kerrankin rilluttelemaan ja hyvien unien jälkeen uskalsin lähteä liikenteeseen uudelleen.

Ja jälleen sama juttu. Uudet naamat, uudet lelut. Lapsi oli ihan riemuissaan. Suht ajoissa kotiin, iltapuurot naamaan ja nukkumaan. Kyllä tekee niin hyvää poistua välillä kotoa.