Tasan ei käy unentarve

Kahden lapsen arki muuttui kertaheitolla astetta rasittavammaksi, kun toinen ei nuku yöllä ja toinen ei nuku päivällä - toinen tarvitsisi unta yöllä ja toinen päivällä. Tai vähintään minä tarvitsisin joskus unta. Tai edes hetken rauhaa. Huokaisen silti helpotuksesta, kun vauvavuosi vol. 2 on saavuttanut jo 9 kuukauden rajapyykin.

Pikkusisko liikkuu, tekee hampaita, puree ja heräilee öisin. Kuka noista alle vuosikkaista ottaa selvää, mikä niitä milloinkin valvottaa. Isoveli puolestaan päätti, ettei nuku päiväunia. Palaan tunnemuistoissa jälleen esikoisen vauvavuoteen, kun näen tuon taaperoksi ehtineen lapseni kiukkuavan päivisin liian vähien unien vuoksi. Pakkonukuttaa ei voi, mutta kun on tarpeeksi monta päivää nukkumatta, niin mitkään yöunet eivät paikkaa lapsen väsymystä. Aamulla, kun lapsi herää ja häntä alkaa väsyttää jo tunnin päästä, ja kun mikään ei suju, niin iltaan on tooodella pitkä matka. Asiaa ei helpota sekään, jos lapsi sattuu nukahtamaan vaikka puoli viiden aikaan autoon tai sohvalle tai kiikkuun tai ihan mihin tahansa. Sitten kukutaan vielä hereillä puoli yhdentoista aikaan, yö jää vajaaksi ja taas aamulla sama ralli. Erikoista on myös se, että kun päiväunet jäävät pois, ei Juniori mene illalla merkittävästi aikaisemmin nukkumaan, vaan nukkuu toivon mukaan aamusta pidempään. Laulan halleluja, jos saan aamulla nukkua kahdeksaan.

Kun jokainen nukkuu joskus on ihan hyvä mantra, mutta olisi myös todella optimaalista saada lapset nukkumaan samaan aikaan (etenkin öisin), että saisi itsekin nukuttua. Ihmeellisesti sitä on tottunut pätkinäisiin yöuniin, mutta kun pätkää on pätkän perään, alkaa jossain vaiheessa itselläkin pinna kiristyä. Ja vaikka vauva nukkuisi kuinka hyvin tahansa, alkaa yhdeksän kuukauden kohdalla olla ihan kivasti jo pätkää takana. Jos univelkaisen taaperon pinna on millimetrin mittainen niin on kyllä äidinkin. Oman väsymyksen huomaa myös siitä, että kahvista on tullut ongelma. Kun sitä juo vähänkin liian myöhään (mikä näyttää valitettavasti olevan jo klo 14) tai jos samana päivänä juo kahvia ja teetä, näyttää kahvi vahvistavan teen kofeiinia ja ei itse pysty nukkumaan yöllä. Kun kahvia ei saa, särkee päätä ja väsyttää entistä enemmän.

Juniorin päiväunien loppumisen myötä päivistä on tullut pitkäpiimäistä kaaosta, jolloin kaikki kotityöt jää tekemättä, mitään asioita ei ehdi eikä jaksa hoitaa ja mikäli äidin viihdytyssirkus ei ole auki aamusta iltaan, tyhjentää juniori kaapit, pursottaa hammastahnat, "kastelee"kukat, säätää ompelukoneen, "maksaa" tietokoneella laskut ja syö tyrnit pakkasesta. Ai risooko? No kyllä risoo. Joku ehdotti, että jos lapsi vaikka tekisi päivällä hetken rauhassa palapeliä. Voin kertoa, ettei tee.
Nämä ovat päiviä, jolloin päivähoidon hinta tuntuu edulliselta.

"Minä äiti käynnistän auton ja haen paketin postista.  Minä olin täällä kookeella laittamassa avaimia."

Minun oma aikana meni tappiin juuri nyt. Kiitos ja palataan taas. Voi olla, että meillä ei kukaan aja kohta autolla, eikä auo kyllä mitään muutakaan ovia, mikäli kaikki avaimet ovat kadoksissa. Väsyneenä näytän olevan täysin kykenemätön pysymään vilkkaan poikani perässä.

Sumuiset yöt

Minun pitäisi olla nukkumassa, koska kaikki muut tässä talossa nukkuvat ja minä olen se, joka saa unta kaikista vähiten. On nälkä. En ole ainoa, jota huikoo öisin, sillä perheen pikkutirppa ottaa myös huikat maitoa öisin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta sillä on nälkä. Ja tyttö on todella pieni. Jos Juniori oli pieni, niin pikkusisko näyttää olevan vielä pienempi. Nyt kun on hän salakavalasti lähtenyt liikkeelle, epäilen lapsen laihtuneen: vaivalla kasvatetut jalkamakkarat ovat hävinneet ja posketkin jotenkin kaventuneet. 

Kahdeksan ja puolen kuukauden kohdalla pikkusisko on saapunut vaiheeseen "nukun huonosti". Öisin sitä itkettää ja se havahtuu hereille ja tahtoo viereen ja mönkii ja kiemurtelee. Toisinaan yö on pitkä ja silti aamu tulee aina liian pian. Siksipä kipitän nopeasti peiton alle. Kalliita minuutteja nämä tähän aikaan ruokapöydässä vietetyt. Riprap, menoksi!

Toinen mahdollisuus

Jonain hämäränä yönä kun näette pienen naisen kiipeävän lähimpään kellotorniin ja lyövän haarukan kellonrattaisiin, olen se minä, joka yrittää pysäyttää ajan edes hetkeksi. Arki on hektistä ja täynnä vain pariminuuttisia, jolloin ehdin juuri ja juuri juoda pari kertaa mikrotetun kahvin.

Isoveli on oppinut kesän aikana tekemään kuperkeikan, seisomaan päällään ja aukaisemaan viimeisenkin ulko-oven lukosta. Hän laulaa taukoamatta "Hiio, hiio, hoi", mikä selvisi Piippolan vaarin englanninkieliseksi versioksi. Isoveli opettelee olemaan iso ja on samalla niin pieni. Hän tahtoisi jättää päiväunet pois ja toisinaan niin tekeekin. Kaikkeen hän vastaa uhmakkaasti "EI ONPAS!" ihan vain varmistaakseen molemmat vastausvaihtoehdot. On silti mahdotonta olla kauaa vihainen taaperolle, joka karkaa takapihalle kähveltääkseen puolukkasangosta pari puolukkaa vastaten "Otin vaan yhen" tai raahaa ämpärin keittiötason viereen, jotta voi ottaa pari kuivurista tullutta omenaviipaletta tuumaten "Minä kyttään näistä". 

Pikkusisko on häthätää 8 kuukautta ja oppinut istumaan, ryömimään, nousemaan tukea vasten, konttaamaan ja nyt hän ottaa jo ensimmäisiä askeliaan käsistä tuettuna. Eräänä iltana väläytti hän myös isoveljen pravuurin: syöttötuolista poiskiipeämisen. Vauvani on hyvin vähän enää vauva ja kurkkuani kuristaa, kuinka nopeasti hän kasvaa. Siinä missä esikoista ehti tuijotella koko päivän ja odotella, milloin se oppii mitäkin, oppii pikkusisko kaiken salassa. On myös outoa, miten hän ylipäätään ehtii oppia mitään, sillä pääsääntöisesti isoveli on niin liki pikkusiskoa, ettei edes henkäys mahdu välistä.

Tämä on minun elämäni. Toisinaan tämä väsyttää, mutta joka päivä olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Toinen lapsi on ollut minulle toinen mahdollisuus kokea vauvavuosi uudelleen ja kasvaa äidiksi taas piirun verran. Toinen vauvavuosi on ollut valovuosia verran helpompi kuin ensimmäinen.  Ja toistan itseäni, koska olen edelleen ihan häkeltynyt tästä asiasta. Huokaisen, kiitän, opin vielä. 

Arjen helmiä

Nyt on tämäkin päivä koettu: Kaksivuotias ilmoitti, että "Nyt siivotaan!" otti imurin ja imuroi alakerran. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hän myös totesi, että "Ei pissata!" ja pissi saappaisiin.

Nyt on tämäkin päivä koettu, myös pikkusiskon kohdalla: "Jaa, ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta ollenkaan", totesi neuvolan täti. "Venytetääs vähän, saadaan 6milliä lisää. Hyvin kasvaa!" Äitinsä tyttö.

Nyt on tämäkin päivä koettu: 6-kuukautinen hyppää jakkaralta, koska velikin hyppää. Pikkusiskon huutunaurua, riemunkiljahduksia ja ylpeä veli, joka jokaisen hypyn jälkeen käy halaamassa siskoa ja huutaa: "Hyvä E, hyvä Suomi!"

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Elämäni on tätä nykyä täynnä yllättäviä käänteitä.

Puoli vuotta

Puoli vuotta ja yksi päivä sitten tulin äidiksi toisen kerran.

En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, kuinka äitinä oleminen pakahduttaa sisimmän ja kattaa eteeni koko tunnekirjon. Hämmentävää, miten toisella kerralla kaikki on niin paljon helpompaa ja seesteisempää - siitä huolimatta, että talossa asuu vauvan lisäksi myös uhmaikäinen. Ehkä sitä tulee itselleen armolliseksi ja laskee rimaa päivinä, jolloin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Isoveli on ollut kohta pari viikkoa päiväkuiva ja yllättäen myös useina aamuina vaippa on kuiva yön jälkeen. Vielä en hurraa. Hän on oppinut tekemään kuperkeikan ja puhetta on tullut ihan pienessä ajassa vaaaltavasti lisää. Ilmeisestikin tästä johtuen hän on alkanut kerrata sanojen alkuja ja välillä puhe junnaa. Koska kärsivällisyys ei koskaan ole ollut häneen hyveensä, näyttää siltä, että asiaa on niin paljon, ettei suun motoriikka ehdi mukaan. Vaihe siis tämäkin. Kaikkiruokainen kulinaristini on myös siirtynyt nirsouden valtakuntaan ja ei syö sitä eikä tätä. Jos Juniori itse saisi valita, söisi hän vain suolakurkkuja ja joisi vissyä. Makunsa kullakin siis.

Pikkusisko on löytänyt äänensä ja kiekuu ja kiljuu ja kailottaa, jotta saa äänensä kuuluviin tässä huushollissa. Toinen lapsi ei varsinaisesti näytä tarvitsevan mitään leluja, sillä aika näyttää kuluvan esikoisen touhuja seuratessa. Hurjaa ajatella, että Juniori oppi ryömimään näihin aikoihin, systeri kun on vasta alkanut kääntyä ja sekin onnistuu vain selältä mahalleen. Hän kääntyy myös ainoastaan silloin kun isoveli ei ole paikalla, on tainnut veli käydä vähän liikaa tyrkkimässä. Sisko ei liiku kyllä eteen eikä taa, pyörii kyllä mahallaan käsien varassa ja ajoittain yrittää mönkiä epämääräisesti eteenpäin. Toisin kuin veli, joka huitoi ja heilui laitokselta asti myös unissaan, nukkuu sisko kuin patsas. En ole raskinut häntä edes äitiyspakkauksen laatikosta siirtää, kun lapsi nukkuu siinä niin hyvin eikä pääsee öisin levottomasti pyörimään ympäri sänkyä. Veljeensä verrattana sisko myös nukahtaa kuin napista painamalla, joten jään seuraamaan, kauanko tätä riemua kestää.

Olen oudolla tavalla kiireinen ja kotonani on pahempi siivo kuin ikinä, mutta nukun kohtuullisesti, rakastan isimiestä ja lapsiani. Tässä on kylliksi.

Huutonaurua

Siltä kuulostaa kun 4 kuukauden ikäinen Pikkusisko opettelee nauramaan ääneen.

Ensin en ollut varma, itkeekö vai nauraako se, mutta epäilemättä kyse oli riemunkiljahduksista. Juniori potki palloa ukin kanssa olohuoneessa ja Pikkusisko seurasi tilannetta. Myös varpaat ovat löytyneet, ja tyttö vemppaa itseään lattialla kyljeltä toiselle minkä ehtii. Kääntymisen treenaminen on kovassa käynnissä ja kun silmä välttää, käy toimelias isoveli kääntämässä vauvan selältä mahalleen suitsait sukkelaan. Vaikka kuinka on harjoiteltu, että vauvan annetaan olla, eikä sitä saa nostella. Kovaa tekoa nuo Pikkusiskot, myönnettävä on. Onneksi vauva on jäntevä ja ilmaisee jo aika hyvin ja kovaäänisesti, jos isoveli on liian kovakourainen. Isompi ongelma on se, että vauvan mielestä isoveli on parhautta ja kaikki mitä isoveli tekee on cool. Välillä pelkään, että isoveli sinkauttaa vauvan sitteristä, kun vauhti on niin kova ja vauva vain hymyilee ja naureskelee. Silti on ihanaa seurata, kuinka kahden pienen välille kasvaa läheinen side.

Isoveli oppi syksyllä aukaisemaan ulko-oven ja tässä talven aikana oppi hän aukaisemaan l u k o s t a takapihan terassien ovet. Onneksi pakkaset hillitsivät vikkeläjalkaa. Nyt kun ilmat ovat lämmenneet olemme kyllä pulassa. Eilen sinkautti hän viuhvauh takapihan ovesta pihalle, ja katselin keittiön ikkunasta, kun ukki kipaisi sukkasillaan juoksevan naperon tuolta tieltä. En muista, että minun sisarukseni olisivat ikinä karkailleet. Voi moro. Ei kyllä naurata yhtään. Takapihan oviin on pakko hommata salvat ylös (järkyttävää). Että kaikkea sitä joutuukin värkkäämään. Tänään toi isimies ne kaupasta ja ei muuta kuin ruuvailemaan.

Äitienpäivä 2016

Olen tottunut. Olen tottunut siihen, että meitä on neljä ja että meillä on kaksi lasta. Kuljen kahden kanssa jo aika sujuvasti siellä sun täällä. Muistan silti selvästi sen tunteen, millainen saavutus oli saada (etenkin talvella) ensimmäisiä kertoja kaksi lasta aamulla ovesta ulos.

Tämän vuoden parhaimman äitienpäivälahjan sain jo tammikuun alussa, kun Pikkusisko saapui perheeseemme. Miten toisen lapsen vauva-aika voikin olla niin erilaista? Meitä on ilahdutettu suunnattoman tyytyväisellä tyttölapsella. Päiväunia ei nuku tämäkään, mutta lapsi ei kilju sitä välissä olevaa aikaa. Elämä vauvan kanssa on helppoa ja leppoisaa, eikä se kyllä pelkästään johdu siitä, että olen äiti toista kertaa. Vauvat voivat kyllä olla niin erilaisia.

Ainoa arkemme haaste on se, että Pikkusisko vierastaa. Siinä missä Juniori ei ole juuri koskaan vierastanut yhtään ketään ja tahtoisi joka aamua lähteä jonnekin, pikkusisko alkoi vierastaa kahden kuukauden iässä ja olisi mieluiten joka päivä kotona. Lyömätön yhdistelmä. Isompi ja pienempi eivät nuku päiväunia yhtä aikaa, joten kädet ovat täynnä kahta lasta aamusta iltaan.

Välillä olo on kuin liukuhihnatyöntekijällä. Laita aamupala, pese hampaat, imetä, vaihda vaippa, älä unohda Hakkaraista (se pastilli), potata, riisu, pue, riisu, vaihda vaippa, pistä pesukone pyörimään, siivoa pöytä, valmistele lounas, pakkaa lapset pihalle, työnnä rattaat puistoon, kaiva hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, kaiva lisää hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, katsoa kelloa, lähde ajoissa kotiin, lämmitä ruoka, imetä, vaihda vaippa, ruoki lapsi ja itsesi, potata, lue kirjaa, nukuta lapsi, yritä nukuttaa toinen, keitä kahvi, mikrota kahvi, mikrota kahvi uudestaan, hae lapsi päiväunilta, potata, vaihda vaippa, imetä, ja samaa rallia iltaan asti.

Koska omaa aikaa ei ole, toivoin isimieheltä äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. Niin paljon kuin kahta lastani rakastan, on välillä suunnattoman rasittavaa, ettei päivän aikana saa olla hetkeäkään yksin. Ei edes vessassa. "Missä äiti? A ha'uaa vessaan. Äiti pissas. Tuli iiiiiso pisu. Ei tullu kakkaa." Jassoo.

Mitäs muuta olisin omalla ajallani tehnytkään kuin juonut kahvia, syönyt suklaata ja ommellut kesävaatteita esikoiselle - esikoiselle, joka teki minusta äidin kaksi vuotta sitten. Uskomaton matka, jo nyt.