Siltä kuulostaa kun 4 kuukauden ikäinen Pikkusisko opettelee nauramaan ääneen.
Ensin en ollut varma, itkeekö vai nauraako se, mutta epäilemättä kyse oli riemunkiljahduksista. Juniori potki palloa ukin kanssa olohuoneessa ja Pikkusisko seurasi tilannetta. Myös varpaat ovat löytyneet, ja tyttö vemppaa itseään lattialla kyljeltä toiselle minkä ehtii. Kääntymisen treenaminen on kovassa käynnissä ja kun silmä välttää, käy toimelias isoveli kääntämässä vauvan selältä mahalleen suitsait sukkelaan. Vaikka kuinka on harjoiteltu, että vauvan annetaan olla, eikä sitä saa nostella. Kovaa tekoa nuo Pikkusiskot, myönnettävä on. Onneksi vauva on jäntevä ja ilmaisee jo aika hyvin ja kovaäänisesti, jos isoveli on liian kovakourainen. Isompi ongelma on se, että vauvan mielestä isoveli on parhautta ja kaikki mitä isoveli tekee on cool. Välillä pelkään, että isoveli sinkauttaa vauvan sitteristä, kun vauhti on niin kova ja vauva vain hymyilee ja naureskelee. Silti on ihanaa seurata, kuinka kahden pienen välille kasvaa läheinen side.
Isoveli oppi syksyllä aukaisemaan ulko-oven ja tässä talven aikana oppi hän aukaisemaan l u k o s t a takapihan terassien ovet. Onneksi pakkaset hillitsivät vikkeläjalkaa. Nyt kun ilmat ovat lämmenneet olemme kyllä pulassa. Eilen sinkautti hän viuhvauh takapihan ovesta pihalle, ja katselin keittiön ikkunasta, kun ukki kipaisi sukkasillaan juoksevan naperon tuolta tieltä. En muista, että minun sisarukseni olisivat ikinä karkailleet. Voi moro. Ei kyllä naurata yhtään. Takapihan oviin on pakko hommata salvat ylös (järkyttävää). Että kaikkea sitä joutuukin värkkäämään. Tänään toi isimies ne kaupasta ja ei muuta kuin ruuvailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti