Aihe, jota olen kurkkuani myöten täynnä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Nimittäin raskauspahoinvointi, tuo minussa roikkuva rasittava takiainen.
On eri asia voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa silloin tällöin, kuin voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa suvereenisti ihan kaikki.
Ensimmäisessä raskaudessa kärsin hyperemeesistä (juu lähde ei asiallisin, mut selväsanaisin). Lyhyesti suomennettuna hyperemeesi tarkoittaa poikkeuksellisen rajua pahoinvointia, oksentelua ja elimistön kuivumista. Harmi vain, ettei kukaan oikein tajunnut sitä: neuvolassa oli kesäsijainen, neuvolalääkäri oli hieman kivikasvo ja kaikista vähiten sen tajusin minä, to-be-mama. Nyykkariäitien kun pitää muutenkin opetella vähän kaikki kantapään kautta. En ollut koskaan ennen törmännyt oloon, jossa ei tarvitse kuin aukaista suu, niin ihan kaikki tulee pihalle monta kertaa päivässä, monta päivää putkeen muuttuen lopulta moneksi viikoksi ja kuukaudeksi ja vaihtuen lopulta seuraavaan kuukauteen. Lopulta neuvolalääkäri määräsi minulle pahoinvointiin tabletteina Primperania, mutta se oli kyllä suuri vitsi sekin, kun viikkojakin oli jo siinä vaiheessa 11 ja olin oksentanut yli kuukauden. Ensin en uskaltanut syödä koko tabletteja, koska a) vaikka paketissa luki, että ei tutkitusti aiheuta epämuodostumia, tuntui se jotenkin aika rajulta ja b)kun sitten aloin niitä popsia, oksensin myös kaikki tabletit. Joten siitä ei ollut sitten apua senkään vertaa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko lääkkeestä ollut jollekin apua! Soitin neuvolaan useamman kerran ja kerroin, että voin huonosti, mutta ilmeisesti en siltikään ollut tarpeeksi selväsanainen. Jotenkin ajatus tiputuksesta tuntui kamalalta, joten sinnittelin kotona vessan lattialla makoillen (VIRHE) ja ajattelin, että tästä ei voi selvitä hengissä ja miten kukaan voi ikinä haluta lapsia. Jotenkin vielä kamalammalta tuntui mennä jonottamaan päivästykseen lie kuinka moneksi tunniksi, kun minuutit kotonakin olivat niiiiin pitkiä.
Kun sitten lopulta tulin niin kipeäksi, etten enää päässyt sängystä ylös ja suuni alkoi muurautua öisin kuivuudesta kiinni, soitin jälleen neuvolaan ja sain suoraan lääkärin kautta ajan tippaan (toki tällöinkin jonotin vielä päivystyksessä puoltoista tuntia). Kun kuivuneista suonistani saatiin jokin kaivettua esille ja tippa valumaan, niin ah sitä helpotusta. Miksi, oi miksi en tullut noin KUUSI viikkoa aikaisemmin!? Siellä sitten makoilin päivän jos toisen paikallisten mummojen kanssa. Manta ei muistanut missä oli ja halusi karata kotiin, ja Lyyli heittäytyi aina sairastakin sairaammaksi, kun lääkäri ilmestyi paikalle. Ajattelin, että ehkä tämä tästä ja eipä minulla ole mitään hätää. Neuvolakortin mukaan pahoinvointi kesti pahana jonnekin 16 viikolle asti ja ehkä joskus viikon 20 jälkeen se alkoi helpottaa. Viikon 30 jälkeen aloin voida ja ihan hyvin ja äitiyslomalle jäädessä olin jo suht hyväkuntoinen. Pahoinvointi teki raskaudesta hämmentävää, todella ahdistavaa ja se tuntui vievän ilon koko odotuksesta. Kun joku toinen kertoi pyöräilleensä kymppi kilsan viikko ennen laskettua aikaa, käyneensä rantalomalla ulkomailla tai "en edes huomannut olevani raskaaana", olin kateudesta vihreä. Itse tunsin olevani vankina omassa ruumiissani. Vielä turhamaisemmaksi tunsin oloni siitä, että edes valitin asiasta, koska lapsella ei ollut missään vaiheessa hätää ja sisälläni kasvoi uusi ihminen, josta moni voi vain omalla kohdallaan haaveilla. Vähiten kaipasin ihmisten sääliä, voivottelua tai vähättelyä.
Joten ajatus toisesta raskaudesta oli vähintäänkin ahdistava. Kuitenkin toive toisesta lapsesta oli vähemmän ahdistava. Niin siinä sitten kävi, että vähän ennen kuin mies jäi sopivasti luksuspitkälle opettajan kesälomalleen, minä aloitin toisen 9 kuukautta kestävän maratonini. Jälleen voin todeta, että raskaus ei ole minun kehoani varten. Ennen plussausta loppui imetys yhtenä kauniina tiistaiaamuna, koska siitä tuli huono olo ja seuraavana päivänä kaupan kassajonossa haistoin, että edellisellä asiakkaalla on lehmiä, seuraava polttaa tupakkaa ja jossain lähellä joku ei ole käynyt pitkään aikaan suihkussa. Ei siis epäselvyyttä asiasta, että vatsassani kasvaa pieni papu.
Se, että sisälläni kasvaa pieni ihmisen alku, näyttää minun kohdallani tarkoittavan luopumista yhdestä jos toisesta asiasta: pääsääntöisesti ruokahalusta ja yleisestä jaksamisesta,mutta myös iltamenoista (jostain syystä pahoinvointi on taas pahinta iltaisin), kyläilyistä, juhlista, liikunnasta, saunomisesta, iltavalvomisesta, monista kotitöistä ja ja ja. Tämän raskauden kohdalla luovuttava on ilmeisesti myös nukkumisesta, sillä nyt olen lisäksi kärsinyt unettomuudesta, mikä on harmillista, sillä taapero nukkuu tällä hetkellä kuin tukki. Näissä olosuhteissa etenkin voi todeta, lasten saaminen on perheen yhteinen projekti. Jos emme olisi tässä asiassa yksimielisiä miehen kanssa, ei tästä kukaan selviäisi. Mieheltä vaaditaan kärsivällisyyttä, kun vaimo ei syö, ei nuku, eikä pääse lenkille, niin sillä kiristää hermo. Olen jälleen vankina omassa ruumiissani ja tolkutan itselleni, että tämä on väliaikaista, tämä on väliaiakaista. Sisälläni kasvaa vauva ja kaikki on hyvin. Viimeisen kahden kuukauden aikana mies on käytännössä laittanut kaikki ruuat, vaihtanut kaikki kakkavaipat, tehnyt ison osan kotitöistä, syöttänyt lapsen ja hoitanut lapsen yöheräilyt ja ison osan lapsen iltanukutuksista. Ja onneksi meillä on ollut apukäsiä. Minä olen harjoitellut nöyryyttä ja vielä vähän lisää nöyryyttä ja toistanut itselleni, että hyvän äidin ja vaimon mitta ei ole jaksamisessa. Tämä on väliaikaista, tämä on väliaikaista.
No summa summarum. Olen kuitenkin voinut paremmin. Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 5-11, sen jälkeen se on ollut aisoissa kohtuullisesti. Olen oikeasti selvinnyt kotona. Pystyn poistumaan aamupäivisin kotoa ja olen jopa käynyt kesälomareissuilla. Voin edelleen pahoin, mutta kuitenkin suurin osa ruuista pysyy sisällä. Parin viimeisen viikon aikana olen jopa voinut tehdä aamupäivisin kotitöitä ja olen ehkä laittanut kaksi kertaa ruokaa. Että kyllä tämä tästä. Tyyppi liikkuu mahassa, maha kasvaa ja ehkä painokin alkaa kohta nousta. Jo tällaisella pahoinvoinnin määrällä odottaminen on edes vähän innostavaa. Olen varovaisen toiveikas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti