Meitä on neljä

Vauvaruletti on pyörähtänyt.

Kolme viikkoa on kulunut melkein liian nopeasti.

On häkellyttävää huomata, että on olemassa vastasyntyneitä vauvoja, jotka nukkuvat, kun ne vain lasketaan koppaan vaakatasoon ja jotka syövät suht säännöllisesti 3-4 tunnin välein. Toisaalta meille saapunut pikkuneiti ymmärtää hyvän päälle ja nukkuu mielellään sylissä. Kuten tiedämme, vaiheita tulee ja menee, mutta aion nauttia tästä niin kauan kuin tätä kestää. Joka ilta jännitän ihan vähäsen, vilahtaako koliikkikortti meidän perheeseen toisen kerran.

Toinen synnytys oli helppo. Toki meinasi siinäkin paniikki iskeä, kun se eteni niin nopeasti, etten meinannut ehtiä mukaan. Synnytys kesti neljä tuntia: vauva hyvävointinen, äiti hyvävointinen ja ihan itse kävelin suihkuun synnytyksen jälkeen. Raskausajan fyysinen huono olokin hävisi synnytyksen myötä. Tuumin isimiehelle, että kyllähän tällä tavalla voisi synnyttää vaikka kuinka monta, jos vaan joku muu hoitaisi raskausajan (ja ne vauva-ajan valvomiset..) Mutta olo oli ihan eri kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, jolloin tuntui kuin olisin katujyrän alle jäänyt, enkä todellakaan istunut varmaan kahteen viikkoon. Synnytys voi olla voimauttava ja pientä vauvaa on ihan erilaista hoitaa, kun ei itse ole kivusta sekaisin.

On rikkautta, että on saanut toisen lapsen. Juuri kun luulee ensimmäisen kanssa tietävänsä jotain äitiydestä, niin tuleekin toinen, joka ravistelee kaikkea sitä. Toisen kanssa äitihomman opettelu alkaa taas uudestaan - ei onneksi alusta ja onneksi ilman jatkuvaa tarvetta painaa paniikkinappulaa. Esikoisen vauva-ajan alku oli kuin olisi sukeltanut mustaan aukkoon, jossa joku oli unohtanut linkouksen päälle. Kun on varautunut epämiellyttävään alkuun ja saakin tuollaisen tyytyväisen tyttölapsen, niin sitä ajattelee, että tällaistako se joiden vauva-arki on. Suren vieläkin toisinaan esikoisen vauva-aikaa, koska tiedän, etten toisenkaan lapsen kohdalla voi saada sitä takaisin. Nyt huomio on vielä jaettava koko ajan kahden lapsen kesken.

Joulukuun puolesta välistä uuden vuoden yli meillä oli koko ajan apukäsiä. Se oli parempi kuin hyvä, koska olin tosi väsynyt ja kipeä loppuraskauden. Joulusta asti tuntui, että vauva putkahtaa hetkellä millä hyvänsä. Vauvan syntymän aikaan alkoi Juniori käydä aika kierroksilla, kun oli koko ajan ollut niin paljon seuraa, viihdyttäjiä ja huomiota. Nyt kolmen viikon jälkeen tilanne alkaa jo vähän rauhoittua, ja iltaisinkaan ei tarvitse enää tapella puoltatoista tuntia nukuttamisen kanssa. Tasainen arki on niin nannaa. Minä selvästi rakastan rytmiä ja rutiineja, ne sopivat myös erittäin hyvin Juniorille.

Juniori on ottanut Pikkusiskon klaaniinsa. Alun hämmennyksen jälkeen hän haluaa kaksivuotiaan tarmolla auttaa kaikessa: jakelee auliisti pusuja siskolle, tahtoo ottaa syliin, vaihtaa vaippaa, lohduttaa viemällä siskolle oman unilelunsa ja huolehtii, eikö kukaan ota siskoa, jos sisko itkee. Junioriin ei kuitenkaan ole vauvan kanssa yhtään luottamista. Vauva on myös mukava laittaa piiloon peiton alle tai kokeilla tökkiä sen joskus aukeavia silmiä. Isimies on pitkällä isyyslomalla ja se on ollut meidän arjen pelastus. Aion ottaa tästä ajasta kaiken irti ja nukkua aina kun siltä tuntuu. Vielä ehdin myös syödä ruokani istualtaan ja lämpimänä. Vauvan kanssa kyllä pärjää, mutta kun kolmatta viikkoa jatkuu piupaupakkaset ja kotona on toimelias kaksvee, niin toimintaa riittää. Juniori on pitänyt huolen, etteivät vauvakuplan seinät pääse liian paksuiksi. Siinä vaiheessa kun isimies lähtee töihin, on selvää, että ateriani muuttuvat kylmiksi pikaruuiksi ja lapset eivät varmasti nuku yhtä aikaa.

Etsi kuvasta vauva.
Isoveli ei voi leikkiä, jos pikkusisko on liian kaukana.
Pikkusisko tahtoo olla tapahtumapaikalla lähellä isoveljeä.

Helpottavaa, että raskaus on ohi. Helpottavaa, että synnytys on ohi. Helpottavaa, että ensimmäiset päivät vauvan kanssa ovat ohi. Näin toisella kerralla tämä kaikki ei ole niin raadollista kuin ensimmäisellä kerralla.