Tiistai-iltana suuntasin Tampereelle niihin ainoisiin pikkujouluihin, jotka tärkeysjärjestyksessään pääsivät kalenteriini. Ajattelin kyllä, että mitähän tästäkin tulee, kun tuntuu, et maha roikkuu polvissa ja vauva tunkee läpi mahasta oikealta ja vasemmalta. No viimeinen meno ennen joulua. Ihana päästä syömään rauhassa hyvään ravintolaan ystäväporukalla. Oli lapsenvahti ja kaikki.
Noin 200 metriä ennen määränpäätä, viimeisissä liikennevaloissa, vauva otti mahassa vauhtia, ponkaisi kaikella voimallaan ja survoi päänsä jonnekin, minne sitä ei olisi kannattanut survoa. En tiedä, mitä tapahtui, huomasin vain, että en ehdi jarruttaa ajoissa. Tumps. Kuinka ollakaan. Ajoin edellä olevan auton perään.
Kirosin. Kirosin kuin pieni piru ja ajattelin, että alan ulvoa juuri tässä ja nyt. Nousin pallomahani kanssa autosta ja yritin näyttää mahdollisimman vähän säälittävältä ja mahdollisimman paljon täysjärkiseltä.
Vastassani oli ystävällinen mies, jolle kerroin, että näin kävi. Ei mitään mahkuja, että olisin ehtinyt tehdä mitään. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään. Kuulin tarinan heidän pienestä pojastaan ja sain osakseni ehkä liikaakin myötätuntoa. Ainakin äärimmäisen kohteliasta ja asiallista kohtelua.
Jatkoin matkaa ja auto parkkiin. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että autoon tuli lommo ja vakuutusmaksut nousee. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Autoon tuli lommo. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. Vakuutusmaksut nousee. TAAS. Isimiehellä oli tietysti jotain työjuttuja ja soitin panikkipuhelun ystävälle. Hädässä ystävä tunnetaan. Pienen painostuksen seurauksena sai hän minut vakuuttuneeksi, että mutka äitiyspolilla ei olisi hullumpi ratkaisu. Ja autonkin voi kuulemma korjata, se ei ole vakavaa. Sinnikkäistä vastamutinoistani huolimatta starttasi hän autonsa ja ajoi yli 50 kilometria tullakseeni seurakseni, etten vain jätä menemättä. Aina välillä ihmettelen, mistä ympärilleni on siunaantunut tällaisia ystäviä. Sillä aikaa suuntasin ravintolaan, ehdin syödä oman pääruokani (oli muuten taivaallista) muiden nauttiessa alkuruokaa, sitten jätin muut juhlistamaan joulua ja suuntasin ystäväni kanssa äitiyspolille.
En muista, vetäisikö turvavyö. Minusta se ei edes vetäissyt, koska edessä oleva auto oli jo pysähtynyt liikennevaloihin ja olin valumassa sen perään jonoon maksimissaan 10km/h vauhdilla. Vauvasta otettiin sykkeet ja sen jälkeen lääkäri ultrasi. Reilun kolmen tunnin reissu odotuksineen ja aikaa vaihtaa ystävän kanssa rauhassa kuulumisia kerrankin ilman lapsia. Paikka ei tietysti ollut otollisin, mutta meni se niinkin. Vauvan sykkeet hyvät ja ultrassa ei mitään poikkeavaa. Kellon lähestyessä yhtätoista järkytyskin alkoi muuttua väsymyksen myötä helpotukseksi ja asteen verran nauruhysterian puolelle. Jotenkin koko tilanne oli vain niin absurdi.
Niin TAAS. Edellisen kerran kolaroin meidän auton ollesssani raskaana ihan viimeisillä viikoilla. Onnistuin peruuttamaan koulun pihalla rehtorin autoon, joka tietysti oli kallein auto koko parkkipaikalla. Kyllä, minulla oli vaikeuksia selittää isimiehelle, miten en erottanut mustaa autoa valkoisesta taustasta. Silloin syy oli kyllä ihan kokonaan minun. 20 päivää kolaroinnista syntyi Juniori. Tällä samalla kaavalla laskettuna kakkonen syntyy 4.1. Jäämme seuraamaan tilannetta. Mielenkiintoista oli myös se, että saman päivän aikana toinen lääkäri toteaa, että lapsi on tosi pieni ja toinen, että vähän viikkojaan isompi. Minä en usko kumpaakaan. Ainoa, mistä he olivat samaa mieltä oli se, että lapsivettä on tavallista vähemmän. Tämä selittää sen, että lapsen liikkeet tuntuvat todella selvästi. Sen uskon minäkin. Tai ainakin lapsella on luiset kantapäät ja kova pää.
Raskaana olevan naisen epäloogisesta ajatuksenjuoksusta kertonee se, että olin koko illan huolestuneempi autosta kuin vauvasta. Selvästi se on mielen keino suojata itseään joltain, mikä tuntuisi vielä kamalammalta. Totuus on kuitenkin sen, että raskaana ollessani olen onnistunut ryssimään ihan totaalisesti meidän liikennevakuutuksen bonukset. Kahdesti. Pääasia on tietysti, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Mutta silti.
Kyllä se vaan niin on, että raskaana oleva nainen on maailman epäluotettavin olento. Ja tämä ei ole mikään läppä. Sen huomaa jokainen mies viimeistään siinä vaiheessa kun kyseesä on oma vaimo. Ja minä en niin aja enää autolla ennen synnytystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti