Puoli vuotta

Puoli vuotta ja yksi päivä sitten tulin äidiksi toisen kerran.

En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, kuinka äitinä oleminen pakahduttaa sisimmän ja kattaa eteeni koko tunnekirjon. Hämmentävää, miten toisella kerralla kaikki on niin paljon helpompaa ja seesteisempää - siitä huolimatta, että talossa asuu vauvan lisäksi myös uhmaikäinen. Ehkä sitä tulee itselleen armolliseksi ja laskee rimaa päivinä, jolloin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Isoveli on ollut kohta pari viikkoa päiväkuiva ja yllättäen myös useina aamuina vaippa on kuiva yön jälkeen. Vielä en hurraa. Hän on oppinut tekemään kuperkeikan ja puhetta on tullut ihan pienessä ajassa vaaaltavasti lisää. Ilmeisestikin tästä johtuen hän on alkanut kerrata sanojen alkuja ja välillä puhe junnaa. Koska kärsivällisyys ei koskaan ole ollut häneen hyveensä, näyttää siltä, että asiaa on niin paljon, ettei suun motoriikka ehdi mukaan. Vaihe siis tämäkin. Kaikkiruokainen kulinaristini on myös siirtynyt nirsouden valtakuntaan ja ei syö sitä eikä tätä. Jos Juniori itse saisi valita, söisi hän vain suolakurkkuja ja joisi vissyä. Makunsa kullakin siis.

Pikkusisko on löytänyt äänensä ja kiekuu ja kiljuu ja kailottaa, jotta saa äänensä kuuluviin tässä huushollissa. Toinen lapsi ei varsinaisesti näytä tarvitsevan mitään leluja, sillä aika näyttää kuluvan esikoisen touhuja seuratessa. Hurjaa ajatella, että Juniori oppi ryömimään näihin aikoihin, systeri kun on vasta alkanut kääntyä ja sekin onnistuu vain selältä mahalleen. Hän kääntyy myös ainoastaan silloin kun isoveli ei ole paikalla, on tainnut veli käydä vähän liikaa tyrkkimässä. Sisko ei liiku kyllä eteen eikä taa, pyörii kyllä mahallaan käsien varassa ja ajoittain yrittää mönkiä epämääräisesti eteenpäin. Toisin kuin veli, joka huitoi ja heilui laitokselta asti myös unissaan, nukkuu sisko kuin patsas. En ole raskinut häntä edes äitiyspakkauksen laatikosta siirtää, kun lapsi nukkuu siinä niin hyvin eikä pääsee öisin levottomasti pyörimään ympäri sänkyä. Veljeensä verrattana sisko myös nukahtaa kuin napista painamalla, joten jään seuraamaan, kauanko tätä riemua kestää.

Olen oudolla tavalla kiireinen ja kotonani on pahempi siivo kuin ikinä, mutta nukun kohtuullisesti, rakastan isimiestä ja lapsiani. Tässä on kylliksi.

Huutonaurua

Siltä kuulostaa kun 4 kuukauden ikäinen Pikkusisko opettelee nauramaan ääneen.

Ensin en ollut varma, itkeekö vai nauraako se, mutta epäilemättä kyse oli riemunkiljahduksista. Juniori potki palloa ukin kanssa olohuoneessa ja Pikkusisko seurasi tilannetta. Myös varpaat ovat löytyneet, ja tyttö vemppaa itseään lattialla kyljeltä toiselle minkä ehtii. Kääntymisen treenaminen on kovassa käynnissä ja kun silmä välttää, käy toimelias isoveli kääntämässä vauvan selältä mahalleen suitsait sukkelaan. Vaikka kuinka on harjoiteltu, että vauvan annetaan olla, eikä sitä saa nostella. Kovaa tekoa nuo Pikkusiskot, myönnettävä on. Onneksi vauva on jäntevä ja ilmaisee jo aika hyvin ja kovaäänisesti, jos isoveli on liian kovakourainen. Isompi ongelma on se, että vauvan mielestä isoveli on parhautta ja kaikki mitä isoveli tekee on cool. Välillä pelkään, että isoveli sinkauttaa vauvan sitteristä, kun vauhti on niin kova ja vauva vain hymyilee ja naureskelee. Silti on ihanaa seurata, kuinka kahden pienen välille kasvaa läheinen side.

Isoveli oppi syksyllä aukaisemaan ulko-oven ja tässä talven aikana oppi hän aukaisemaan l u k o s t a takapihan terassien ovet. Onneksi pakkaset hillitsivät vikkeläjalkaa. Nyt kun ilmat ovat lämmenneet olemme kyllä pulassa. Eilen sinkautti hän viuhvauh takapihan ovesta pihalle, ja katselin keittiön ikkunasta, kun ukki kipaisi sukkasillaan juoksevan naperon tuolta tieltä. En muista, että minun sisarukseni olisivat ikinä karkailleet. Voi moro. Ei kyllä naurata yhtään. Takapihan oviin on pakko hommata salvat ylös (järkyttävää). Että kaikkea sitä joutuukin värkkäämään. Tänään toi isimies ne kaupasta ja ei muuta kuin ruuvailemaan.

Äitienpäivä 2016

Olen tottunut. Olen tottunut siihen, että meitä on neljä ja että meillä on kaksi lasta. Kuljen kahden kanssa jo aika sujuvasti siellä sun täällä. Muistan silti selvästi sen tunteen, millainen saavutus oli saada (etenkin talvella) ensimmäisiä kertoja kaksi lasta aamulla ovesta ulos.

Tämän vuoden parhaimman äitienpäivälahjan sain jo tammikuun alussa, kun Pikkusisko saapui perheeseemme. Miten toisen lapsen vauva-aika voikin olla niin erilaista? Meitä on ilahdutettu suunnattoman tyytyväisellä tyttölapsella. Päiväunia ei nuku tämäkään, mutta lapsi ei kilju sitä välissä olevaa aikaa. Elämä vauvan kanssa on helppoa ja leppoisaa, eikä se kyllä pelkästään johdu siitä, että olen äiti toista kertaa. Vauvat voivat kyllä olla niin erilaisia.

Ainoa arkemme haaste on se, että Pikkusisko vierastaa. Siinä missä Juniori ei ole juuri koskaan vierastanut yhtään ketään ja tahtoisi joka aamua lähteä jonnekin, pikkusisko alkoi vierastaa kahden kuukauden iässä ja olisi mieluiten joka päivä kotona. Lyömätön yhdistelmä. Isompi ja pienempi eivät nuku päiväunia yhtä aikaa, joten kädet ovat täynnä kahta lasta aamusta iltaan.

Välillä olo on kuin liukuhihnatyöntekijällä. Laita aamupala, pese hampaat, imetä, vaihda vaippa, älä unohda Hakkaraista (se pastilli), potata, riisu, pue, riisu, vaihda vaippa, pistä pesukone pyörimään, siivoa pöytä, valmistele lounas, pakkaa lapset pihalle, työnnä rattaat puistoon, kaiva hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, kaiva lisää hiekkaa lapsen suusta, heijaa vaunuja, katsoa kelloa, lähde ajoissa kotiin, lämmitä ruoka, imetä, vaihda vaippa, ruoki lapsi ja itsesi, potata, lue kirjaa, nukuta lapsi, yritä nukuttaa toinen, keitä kahvi, mikrota kahvi, mikrota kahvi uudestaan, hae lapsi päiväunilta, potata, vaihda vaippa, imetä, ja samaa rallia iltaan asti.

Koska omaa aikaa ei ole, toivoin isimieheltä äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. Niin paljon kuin kahta lastani rakastan, on välillä suunnattoman rasittavaa, ettei päivän aikana saa olla hetkeäkään yksin. Ei edes vessassa. "Missä äiti? A ha'uaa vessaan. Äiti pissas. Tuli iiiiiso pisu. Ei tullu kakkaa." Jassoo.

Mitäs muuta olisin omalla ajallani tehnytkään kuin juonut kahvia, syönyt suklaata ja ommellut kesävaatteita esikoiselle - esikoiselle, joka teki minusta äidin kaksi vuotta sitten. Uskomaton matka, jo nyt.

Lehtokotiloista

Kevään 2016 puutarhatiedote.

Panostamme tänä keväänä lehtokotiloiden luomutorjuntaan. 

Mallinnamme torjuntaa parhaillaan prototyypilla Poika 02/14: torjuntarobotilla, joka sulloo kotiloita suuaukosta sisäänsä. Vinkeät silmät viestittävät "Juoksen kohta karkuun", mutta äänimerkin "Äiti, mikä tämä on?" jälkeen toinen prototyyppi (mallia Äiti 12/83) ottaa vastuun kotiloiden loppusijoituksesta. 

Prototyyppien kehittely on vielä kesken. Lisätietoja päiväuniaikaan Puronsuulta.

Ällöttävää? No arvatkaapa. Mitäs menit kieltämään kotiloiden syönnin...Että miten meni niin kuin omasa mielestäsi?

Takatalvi

Viikonloppuna siivottiin talvitamineet pois. Pääsääntöisesti melkein kaikki. Yöllä satoi lunta ja aamulla räntää.

Ajattelin aamulla, että itken, ellei Juniori olisi ollut ulko-ovella saappaat ojossa jo kahdeksan aikaan ja ilmoittanut, että hän menee kolaamaan lunta. Kerranki sujahti ulkovaatteet päälle varsin mukavasti ja ilman hikikarpaloita ja krokotiilin kyyneleitä. Miten lapsi on voinutkaan unohtaa, että juuri oli talvi ja nyt ei enää kuulu olla talvi.

Ennen sianpieremää meillä oli siis kolattu nurmikko ja lapioitu lumet takapihan terassin portailta. Jos tulis vielä muutama takatalvi, niin ihan kivasti saadaan vähän vaihtelua tähän arkeen ennen kesälomaa!

Pakollinen mainos. Oli muuten ehkä maailman paras aleostos nuo Reima Tecin välikausihanskat. Hanskoja uitettiin kirjaimellisesti rapakossa ja rännin alla ja kädet olivat kuivat ja lämpimät. Nämä hanskat hakkaa kyllä mennen tullen kaikki kurahanskat, joita tästakin huushollista löytyy useammat..

Edit. Se kuva unohtui.

Päiväunipelkoja

Näin viime yönä unta.

Laskin vauvan käsistäni keittiön pesualtaaseen makoilemaan. Unohdin sen sinne, vieraat kävivät pesemässä käsiä ja allas täyttyi. Seuraavaksi huomasin, että vauva oli makoillut uppeluksissa veden alla lie kuinka kauan ja saanut aivovaurion tai jotain muuta kamalaa. Se ei enää hymyillyt. Itkin silmät päästäni. Kamala uni. Henkeä ahdisti vielä heräämisen jälkeenkin.

Toisenkaan lapsen kohdalla ei ilmeisesti pääse eroon pikkuvauva-ajan irrationaalisista peloista, kuten "Jos työnnän vaunuja alamäkeen, niin vauvan pää varmaankin osuu vaununkoppaan ja siltä taittuu niskat".

Kaikkihan juontaa juurensa siis siitä, että vaunuissa nukkuessaan Pikkusisko kaivautuu syvälle pussiinsa, eikä halua kasvojaan näkyviin. Jos kasvot näkyvät, laittaa hän molemmat kädet kasvojensa eteen. Turvallisempi nukkua, oletan. Lämpimämpi nukkua, oletan. Toissa aamuna nukkui hän vielä aamu-unensa vaunuissa villavaatteet päällä u n t u v a p u s s i s s a. Eikä ollut edes hikinen. Tätä on erittäin vaikea käsittää, koska Juniori ei suostunut talvellakaan laittamaan käsiä toppapussiin päiväunilla, hanskoista puhumattakaan. Koska hänellä on kuuma. Koko ajan aina. Kävin pukemassa hanskat hänelle salaa nukahtamisen jälkeen. Hän ei myöskään läheskään aina haluaisi pitää sukkia jalassa, vaikka rintamamiestalomme laminaattilattia on jäätävän kylmä. En ymmärrä.

Jos jotain en opi ikinä, niin pukemaan lapselle sopivasti vaatetta. Juniorilla on lähes aina liikaa vaatetta (edelleen) ja Pikkusiskolla liian vähän.

Tällaisina päivinä, kun Pikkusisko sattuu nukkumaan epätavalliseen aikaan epätavallisen kauan, mieleni täyttyy ajatuksesta, kuinka hengitysilma korvaa hapen hiilidioksidilla ja hiilidioksidipitoisuus nousee, ja käyn monta kertaa katsomassa, hengittääkö se lapsi. Joka kerta se kääntää kasvonsa tyyliin "Antaisit nyt minun vain nukkua" ja huokaisen helpotuksesta. Lopulta nostan nauravan ja hyväntuulisen, lämpimän ja kertakaikkisen valloittavan tytön päiväunilta. Myös tänään.

Nukun täällä: Kevyttoppapussissa JA viltin alla.

Päivät kuin pikajuna

Päivät etenee kuin pikajuna: Ei niin kuin VR:n vanha, hidas ja lonksuva vaan sellainen kuin siinä Meksikon pikajuna -laulussa - nopea ja täynnä yllättäviä käänteitä.

1. kuukausi
Vauva nukkuu paljon, koko ajan ja joka paikassa: Parhaiten siellä missä isoveli puuhastelee ja sitä paremmin mitä enemmän vaatetta on päällä. Jopa sellainen harvinaisuus pääsi käymään, että pikkusisko nukahti itsekseen illalla omaan sänkyynsä. Saimme myös nauttia vielä harvainaisemmasta ihmeestä - keskiyön pimeinä tunteina vanhempien sängyssä tyytyväisenä pötköttävästä lapsesta. Tyttö oli kuin pieni nukke!

Isoveli piti kiireisenä: Toimintaa paljon, koko ajan ja taukoamattomana. Auton korjausta ja pullaakin  leivottiin. Hiiva oli vanhaa ja jauhot loppui kesken, mutta hyviä niistä pullista tuli. Huom. Isimies leipoi. Se on meidän perheessä se, joka ehdottaa, et "Pitäiskö leipoa pullaa?"

Löysin noin kolme kuukautta sitten kirjoitetun blogin alun:

"Juniori on alkanut kutsua itseään etunimellä ja puhua 3-5 sanan lauseita. Yritän parhaani mukaan ymmärtää esikoistani, joka tekee kaiken 150 lasissa, eikä pysähdy hetkeksikään. Hänet on pidettävä toimeliaana, muuten luvassa on jatkuvia töllöntöitä. Olen jälleen miettinyt, miten kodista saisi paikan, jossa on mahdollisiman vähän kiellettäviä asioita, koska hyvin selväksi on käynyt, että ensisijaisesti kieltämällä tätä lasta ei kasvateta. Mitä enemmän joutuu kieltää, sitä enemmän kielletyt asiat häntä kiehtovat. Siitä huolimatta kaikkea ei vain saa tehdä. Energia olisi pakko ohjata positiivisen kautta johonkin muuhun tekemiseen. Hän kyllä tietää hienosti, mitä ei saa tehdä ja luettelee niitä sujuvasti.

Vauva ukkuu, ei saa kiipee. Vauva nukkuu, ei saa kiivetä koppaan. Kiipeän kuitenkin.
Ei saa paiaa appulaa. Pesukoneen nappulaa ei saa painaa. Painan kuitenkin.
Ei piippaa. Ei saa paiaa mikkoa. Ei saa painaa mikron nappulaa, jos mikro ei piippaa. Painan kuitenkin.
Ei saa pestä. Pissaa. Hyi. Vessaharjaa ei saa ottaa. Äiti tai isi pesee pöntön.
Ei saa aukee. Uuko tosi kyyä. Ulko-ovea ei saa aukaista, ulkona on tosi kylmä. Aukaisen kuitenkin.
Ei saa pöyä eikkiä. Pippuu. Pää. Pipi. Otta. Ei saa pöydällä leikkiä, tippuu ja päähän tulee otsaan pipi. Kiipeän kuitenkin.

Kun olen kahden lapsen kanssa yksin kotona ja niinä pieninä hetkinä, kun molemmat tarvitsevat minua yhtä aikaa, tipahdan äitikuoppaan. Yritän parhaani mukaan kiivetä sieltä ylös ilman totaalista hermojen menettämistä, vaikka ajattelen, että on sulaa hulluuttaa saada lapsia näin pienellä ikäerolla. Tarvitseva vastasyntynyt ja rajojaan kokeileva esikoinen asettavat haasteita. Sinä aikana kun saan vauvalle vaihdettua vaipan, ehdin nähdä vilauksen esikoisesta, joka huikkaa vessasta, että "Oi ei, että attialle, tui sokkua, A pessee!" (Voi ei, vettä lattialla, tuli sotkua, A pesee!). Toisessa kainalossa roikkuu huuliaan lipova pikkusisko ja toisessa kainalossa esikoinen, jonka kädet on pestävä, koska hän on jälleen leikkinyt vessaharjalla. Ja kun sisko aloittaa korviavihlovan nälkäkiukun, hakee isoveli jakkaran, kantaa sen pesuhuoneeseen, rämppää ulko-oven auki ja alkaa huudella ovesta pihalle . Ei enää epäselvyyttä, miksi äidit ovat multitaskauksen mestareita. Minä en selvästikään ole. Mutta ehkä minullakin on mahdollisuus oppia. "

Samaan aikaan vauvan kohdalla tilanne oli kolmen viikon iässä tämä: Itkua, parkua, karjuntaa.

Jätin ruokavaliostani pois maitotuotteet, kananmunan ja ruisleivän. Neljän viikon kohdalla tilanne oli tämä. 

2. kuukausi

Toisen kuukauden aikana tilanne alkoi jo vähän rauhoittua. Isoveli säätää ja vauvaa on pidettävä silmällä. Se ei köllöttele lattialle. Se on lähes aina sylissä tai sitterissä. Isoveli on niin innokas imettäjä, että pelkään sen liiskaavaan pikkusiskon, kun käännän selkäni. Isoveli kantaa ystävällisesti kaikki pehmot pikkusiskon luokse, ettei sillä tule paha mieli. Äitiyden multihuipentuma on saada kaksi lasta nukkumaan päiväunia yhtä aikaa. Ihmeellistä kyllä, kumpikaan ei herää toisen itkuun. Matkarattaista on luovuttava, koska isoveli kippasi niillä ympäri, eikä niihin uskaltanut enää pikkusiskoa jättää. Vauva nukkuu vieläkin ekstrimaalisia aamupäikkäreitä. Himoitsen kuin hullu jugurttia ja rahkaa. 

3. kuukausi

Tehtiin eka reissu mummulaan Kokkolaan. Korkattiin sukset ja jopa äiti ehti hiihtää pari kertaa jalkapallokentän ympäri. 

Kotona alkoi kevät ja lumi alkoi sulaa. Puronsuulla havaittiin maaliskuun alussa yrjövä lumiukko.

Pari viikkoa myöhemmin maaliskuun puolessa välissä päästiin kurahommiin. Lumiukkokin alkoi olla aika rivo.

Pikkusiskon päiväunipätkät ovat lyhentyneet, mutta ovat silti pidempiä kuin isoveljen aikoinaan. Ja tällaisistä päivätorkkujistahan minulla kyllä on kokemusta. Yöt sujuu kohtuullisen hyvin. Liiaksi ei parane kehua, ettei tilanne muutu. Pikkusisko jokeltaa, kiljahtelee, hymyilee, tarttuu leluun ja on hereillä kovin seurallinen. Minä olen opetellut ompelemaan jalka sitteriä keikutellen tai lapsi kantoliinassa. Kaikki itselle tuleva on kesken, liekö valmistuu edes imetysajaksi..parit lahjat olen ehtinyt ommella..ehkä joskus taas.

Mutta ei tullut koliikkia. Tekisi mieleni sanoa, että tämä vauvanhoito on kuin lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Se voi siis olla erilaista eri kerroilla. Nyt kun vauva on jo kolme kuukautta, alan olla jo aika taitava multitaskaaja. Ainakin toisinaan. Kyllä sekin siis tästä.

Yritän päivitellä blogia paremmin ja lyhemmin. Nyt mennään taas.