Mamma joogaa

Teki mieli liikkua.

Raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen oma fyysinen olemus etsii paikkaansa: selällään nukkuessa kädet puutuu, ristiselässä on lukko ja lapaluiden välistä kiristää. Mieleni ei varsinaisesti tee mieli juosta, joten juoksuharrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla. Kaipasin jotain liikuntaa, jossa saisin rankani ja selkäni jotenkin taas ojennukseen.

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Tempaisin ja ilmoittauduin kansalaisopiston joogaan.

Joka torstai klo 17.30-19 on minun omaa aikaani ja suuntaan uuden joogamattoni kanssa joogan alkeisiin. Olen joogannut pieniä määriä joskus ennenkin, mutta ajattelin nyt testata mitä tällainen opistojooga pitää sisällään. Joogassa näyttää olevan kaikki tämän paikkakunnan keski-ikäiset naiset, mummot ja minä. No on siellä muutama nelikymppinen, yksi opiskelija, kaksi jotain 30-40-vuotiasta, yksi mies ja minä. Tutkivana ja uteliaana ihmisenä tietysti tarkkailin salaa, millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Joogaohjaaja kutsui kurssia joogapiiriksi ja harjaa hiuksensa ennen jokaista joogakertaa. Minä pystyin vain ajattelemaan, etten ole katsonut peiliin moneen päivään. Ei muuta kuin aurinkotervehdystä kehiin ja asanat tutuiksi.

Se on jotain sellaista rauhoittavaa joogaa ja ajattelin ensin, että mitähän tästäkin nyt tulee, koska A) olen todella huono rentoutuja b) olen ilmiömäinen nukahtaja. (Toisaalta. Nukkumiseen ei koskaan saa suhtautua kevytmielisesti. Jos nukun huonosti, on oikeasti stressi.) Pitäisi tämäkin aika käyttää tehokkaasti hyödyksi ja en nyt etsi mitään sisäistä rauhaa. Saman tien kun matolle kellahdin, alkoi kuitenkin päässäni virrata vuolas tajunnanvirta: toivottavasti se lämpöpussi on hyvä raskinkohan aukaista siitä ne valjaiden reiät kuinka kauan lapsi mahtuu sinne onkohan mies muistanut vaihtaa vaipan jääkaapissa oli lapselle valmista ruokaa onpa nämä sukat huonot tarvin lisää sukkia niin mitä näillä käsille piti tehdä miksei kukaan muu hengitä näin lujaa kuin minä taidan jättää marja-aroniat pensaisiin harmi ensi keväänä pitää kyllä muistaa leikata pensaat. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatuksia oli todella vaikea pitää kasassa. Ja sitten. Torkahdin. Ainakin pari kertaa.

Hieman kyllä hävetti, miten onnistuinkin torkahtelemaan sillä lailla. Ehkä olo oli rentoutunut.

Seuraavalla kerralla pääsimme loppuun asti ja selänkin olin saanut edellisellä kerralla jumiin. Jotain siis ainakin oli tullut tehtyä. Pääsimme loppurentoutukseen ja olin niin tyytyväinen, kun olin pysynyt hereillä koko ajan. Ja sitten. Havahduin siihen, että valot sytytettiin, kaikki istuivat ylhäällä ja minä MAKASIN edelleen lattialle. Taivaalliset nokkaunet. Myönnettävä on. Mutta kyllä hieman hävetti. Taas. Olo oli samanlainen kuin silloin kun nukahdin CMX:n keikalle Tampereen Pakkahuoneelle. Järjestäjät varmaan luulivat, että olin sammunut - no olinkin, mutta ihan puhtaasti luonnolliseen uneen. Kuin joku olisi salaa päässyt yllättämään.

Viimeisen viikon olen nukkunut hyvin. Ja viime kerralla olin täydessä terässä. Tosin olin niin innostunut uusista ompeluajatuksista, jotka olivat putkahtaneet päähäni päivän aikana, ettei ollut torkahtamisen vaaraa. Ojasta allikkoon: minkä verran kangasta tarvinkaan bodyyn voisin kyllä ommella uuden unipussin liimakangasta taitaa vielä olla mutta nepparipihdit pitää hommata ja vetoketju ja resoria puuttuu onneksi se saumuri tuli huollettua pitää kyllä siirtää ompelupöydän paikkaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Meneeköhän tämän kurssin osallistumismaksu hukkaan?

Toisaalta. Ehkä ei olekaan hullumpi ajatus harjoitella ajatusten kasaamista ja no, sitä rentoutumistakin. Oppia ikä kaikki. Ehkä minulla on vielä mahdollisuus oppia.