Pöydällä punaviiniä ja matossa kakkaa

Hei hoi maanantai ja tervetuloa arki.

Viikonloppuna saimme nauttia luksuksesta, kun mummi ja ukki ja isimiehen sisarukset kävivät kyläilemässä. Lapsella oli seuraa ja me pääsimme myös isimiehen kanssa katsomaan lauantai-iltana Sami Saarta. Tervetullutta laatuaikaa, kun ei kuitenkaan liiaksi asti ole kahdestaan päästy olemaan. Lapsi oli niin ukin perään, ettei varmaan edes huomannut, kun vanhemmat poistuivat juuri ennen nukkuunmenoaikaa iltajuoksuille. Pieninä välähdyksinä tulee hetket, kun huomaa, että lapsi kasvaa eikä se ole enää sellainen parkuva ja avuton rääpäle.

Maanantaina väsynyt olin lauantai-illan valvomisesta minä ja lapsi ehkä kaikesta muusta äksönistä. Aamulla ajattelin nopeasti käyväni vessassa ja kyllä se tuossa hetken leikkii itsekseen. Pitäisi jo uskoa, ettei se leiki, vaan kannattaa ottaa edelleen mukaan aina myös tuonne vessaosastolle. Takaisin tullessani löysin lapsen istumasta keittiön pöydällä ja viuh kaataa hän lirut punaviinipullon pohjalta pöydälle. Onneksi kaatoi kuitenkin siistinä miehenä talouspaperin päälle eikä tietokoneen. Aina ei voi tajuta kaikkea, kuten älä koskaan jätä mitään aukinaisia pulloja minnekään. Tai laseja, joissa on juotavaa. Toisinaan toivon, että isimieskin sen huomaisi, eikä se olisi aina äidin hommaa tajuta. Kun äitikään ei aina voi tajuta. Vaikka myönnän kyllä auliisti jälleen syyllistyväni etenkin vesilasien viljelyyn sinne tänne. Puolitahmeasti käynnistyi kuitenkin päivä ja selvisimme ulos ja lopulta takaisin ruokapöytäänkin, päiväunille hieman huonosti ja niiltä herättiin hieman liian aikaisin tietysti.

Pyykit pihalle ja lapsi heilumaan siihen viereen. Tiputtaessani pyykkikorin takaisin sisälle parahti pieni ihminen ja näin, kuinka ampiainen lennähti saman kukkapurkin luota, missä lapsi oli tehnyt tuttavuutta kukkien kanssa. Epäilen lapsen sorkkineen ampiaista, toki. Että mitähän tuollaisille ampiaisen pistoille pistäisikään tehdä? mietti mama. Pää löi täysin tyhjää ja totesin, että on helpompi soittaa huutava lapsi kainalossa päivystykseen kuin yrittää googlata ohjeita netistä. Kylmä helpottaa ja jos tulee vahva allerginen reaktio, niin tulkaa iltapäivystykseen. Koska jäisiä puolukoita oli selvästi haastavaa nauttia oikealla keskisormella, nautimme kylmän sisäisesti jäätelön muodossa. Auttoi. Ja niin helpotti se murhe. Heinäkuussa kun pikkuveljen koira näykkäisi lapsen toiseen käsivarteen hampaankolot, oppi lapsi uuden sanan, pipi. Jota hän toisteli nyt ampiaisen piston jälkeen. Koiran hampaanjäljistä näyttää jäävän arvet vasempaan käsivarteen ja nyt kun oikean käden sormessa oli myös pipi, esitteli hän molempia minnulle vuoron perään.

Äitiii! Tuli murhe! Missä pastilli? Ei löydy!

Niin vaan selvisimme iltaan asti, vaikka isimiehelläkin oli pitkä työpäivä ja hän saapui kotiin meidän mittakaavan mukaaan myöhään, vasta puoli seitsemältä. Ehdotin, että tänään voisi käydä ostamassa kesän ekat (ja ehkä vikat) irtojäätelöt, kun on niin hieno ilma. Kiinnostaa varmaan kuin kasa turvetta, mutta kerron kuitenkin: Koska viikonlopun äksöni selvästi sekoitti hyvin alkaneen pottailun, turautti taapero juuri lähdön kynnyksellä tortut vaippaansa isimiehen mahan päällä istuessaan, minkä seurauksena yhtäkkiä sitä itseään oli sekä isimiehen paidassa että käsissä että olohuoneen juuttimatolla. Ja niin. Ikuisuuskysymys onkin Miksi p*ska ei pysy vaipassa? Niin Käydään ostamassa irtojäätelöt -ohjelma vaihtuikin Pestään juuttimatto painepesurilla -ohjelmaksi. Totesimme, että helpommin ja nopeammin saisimme jätskit lähikaupasta, kun ruokaostoksillakin pitäisi käydä. Kaupassa maman mieli ei tehnytkään enää jäätelöä, vaan irtokarkkeja. Note to myself. Älä luule itsestäsi liikoja (vielä) ja syö väsyneenä ja hieman ehkä nälkäisenä puolta pussillista irtokarkkeja. Tulee oksu.

Onneksi maanantain jälkeen tulee aina tiistai ja tälle tiistaille oli luvassa nannaa, kun lunastin vihdoin löytyneen ja jo tokikin maaliskuussa vanhentuneen kasvohoitolahjakortin. Onneksi vielä kelpasi.

Tämän päivän kasvohoitokokemuksen perusteella naamaani lykättiin enemmän kuorintoja, voiteita, seerumeita ja mitä-lie-naamioita kuin viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä. Ja kyllä, olo on hehkeä ja jokaisen äiti-ihmisen pitäisi kokea kerran vuodessa täydellisen rentouttava lähes ruumiistairtoamiskokemus. En muista, milloin olisin viimeksi ollut rauhassa paikoillaan näin kauan ilman, että joku on koko ajan vaatimassa jotain tai tekisin muuten vain jotain yleishyödyllistä. Kyllä kannatti. Sain rahoilleni vastinetta. Tai isimies sai.

Hyvä viikko tästä tulee.

Mitä nää sannoit?

Sinä vuona ku olin erityisluokaopettajana, nii mun puhheesta hävis murre oikiastaan kokonaa. Se on täysin normaali reaktio: Jos oppillaat kärsii laaja-alasista kielenkehitykse ja kommunikoinni haasteista, nii kyllä siinä alakaa ittelläki tehä mieli olla varsin seleväsanane, että saa arijen ees jotenkuten toimimmaa.

Ny ku oon ollu puoltoista vuotta kotona, nii on kyllä alakanu taas murre pilikistää puhheessa. Se luikahtaa iha salakavalasti tuolta suupielistä ilimoile ja välillä pittää oikein miettiä, ettei mitä tahansa suustasa päästele. Vaikka kaupasa. Tullee juntti olo. Ja sitä paitsi kaupungisa isommisa kaupoisa saa ehkä jopa parempaa palavelua, ku ei palijasta maalaistaustaasa. Se ei oo oman puhheen häpiämistä vaan tehokasta ajankäyttöä.

Päivisin lähinnä ku itteksee kotona tätä nykyä juttellee, nii meilä kuulostaa tältä.

Eläpä kiipiä sinne. Tipahat ja tullee pipi.

Ny pittää lähtä! Misä sun kengät o?

Ookko nää nähäny sun lakkia? Ei näy etteisesä.

Tännää syyään keittua. Mää otan maitua ja sulle o piimää. Kiipiäppä tuohon tuolii nii laitan ruuan valamiiksi.

Tuuppa sissää. Mennää nukkuu.

Haluakko kiikkua? (Täällähän on keinu ja keinutaan. Kukaan muu ei kiiku, paitsi me.)

Haeppa kirija ja tuu köllöttää tähä kainalloo nii luetaa vähä.

Tyhyjennettää astianpesukone ja ruvetaa sitte kassaa junarattaa.

Katoppa, ku o hyvä ilima! Laitetaanko altaasee vettä ja pääset vähä lorkkimmaa!

Jestas sentään, mitä ihimettä nää hommaat!??
Nopia vilikasu vieresä leikkivvään lapseen ja syy outoon ääneen seleviää alta aikayksikön.. Hän sahhaa leipäveittellä kattilanpohojaa. Että mitä. Meilä ei oo aikoihi voinu pittää mittää veittiä leikkuulaualla, mutta nyt ne on nähtävästi nostettava pois laatikostaki, koska hän selevästi yltää tätä nykyä sinnekki. Veitti pois käestä, selevitys siitä, miksi veittellä ei saa leikkiä (aivan kuin hän ymmärtäisi, mutta yritämpä kuitenki) ja kasa puisia kapustoja tilalle.

No nuilla voit tehä soppaa. 
Ei ku hän leikkii rumpalia. Kolina yltyy, korvisa soi, seuraava vilikasu lattialle ja huomaan meiän sallaattiottimie oleva tuhanne pärreenä.

Oho, kikki (rikki), tuumaa hän silimät viattoma ympyräisinä. Hän kumartaa syvvään ja lausuu vakkaalla äänenpainolla tiiit-ti (kiitti) ja poistuu paikalta kuin maestro konsannaa.

Tähän kuuluu kai sanua, että ne oliki jo tosi huonot sallaattiottimet. Isimiehelle töihi terveisiä: juniori järijesti vähä lissää pesänsytykettä.

Jaahas, me taietaan lähtä ulos. Tuuppa tänne nii käyää potala ja vaihettaa vaippa!

Se on täällä taas - arki

Niin ihanaa kuin kesän vapaus ja vieraat ovatkin, niin ihanaa on myös, kun arki alkaa, talo rauhoittuu ja päiviin tulee rytmiä. Kun raskauspahoinvointikin loppui - ei niin kuin seinään, mutta melkein -joskus pari viikkoa sitten, niin tässähän voi jo alkaa nauttia elämästä ja tavallisista asioista. Harmi, että ällötykseen ja laattaamiseen meni melkein koko kesä, ja peruttuja menoja oli ajoittain enemmän kuin päästyjä. Mutta positiivista, että mies oli lomalla ja että olo parani yli kuukauden aikaisemmin kuin edellisellä kerralla. Ajatus vauvastakin on paljon miellyttävämpi kun ei tunnu siltä, että se pitää nielaista takaisin mahaan koko yhdeksän kuukauden ajan.

Virhe, mama! Yksi tuoli unohtui!
Jälleen aika kaataa kaikki tuolit, kun vahtivia silmiä on selvästi liian vähän.

Pikkumies on erittäin leimautunut isimieheen ja mielenkiinnolla odotin, mikä parku syntyy, kun toinen lähtee ja toinen jää. Äiti on edelleen NIIIN tylsä isiin verrattuna, mutta jo toisena päivänä äitikin alkoi olla jo ihan jees. Eilen lapsi parkui lohduttomasti auton perään, tänään huikkasi vain syöttötuolistaan heihei ja jatkoi jugurttinsa lusikoimista. Pikkuisen kaipasin töihin, kun taas syksy koitti, mutta koska mahdollisuus oli, jäin vielä kotiin. Olisi pitänyt ottaa uusi luokka, enkä olisi ehtinyt olla sen kanssa kuin ehkä 3,5 kuukautta. Siinä ei oikein olisi ollut kenenkään etu mennä heilumaan väistötiloihin tuoksi ajaksi. Etenkin kun etukäteen ei ollut mitään varmuutta, olenko edes työkuntoinen. Kotiäitihän on kotona aina työkuntoinen, eikumitensenytmeni.

Kävinpäs salaa tonkimassa puhelimen vaunuista
ja räppäsin kuvan, kun äiti kävi sisällä.

Oikotietä pitkin puistoon.

Mää meen nyt jo!

Olen tai muutamien puistotuttujen kanssa olemme ihmetelleet, missä kaikki paikkakunnan kotona olevat lapset luuraavat aamuisin. Toisaalta me tarvitsemme aidatun pihan, mitä meillä ei ole, enkä todellakaan jaksa kanniskella lasta naapureiden tontilta alvariinsa. Joten ymmärrän tätä nykyä, miksi ainakin osassa leikkipuistoista on aidat. Nerokasta, arvostan. Lapsi näyttää olevan varsinainen kyläluuta ja suuntaa usein askeleensa pois pihasta ja mielellään niin kauas, kuin saa vain kävellä. Ja taaksepäin ei katella. Joten me olemme tällä hetkellä puistoilijoita. Tänään puistossa oli paljon väkeä, kun eilen ei ollut ketään. Lapsikontaktit ja etenkin aikuiskontaktit tuovat tervetullutta vaihtelua. Tulkaa tänne huomennakin, kun me tullaan kans. Oli tervetullut tokaisu toiselta äiti-ihmiseltä. Ihana, kun ei tarvi pukea miljoonaa kerrosta vaatteita, vaan voi vain aukaista oven ja mennä ulos.

Ulkoilun jälkeen maistuu melkein mikä tahansa, mutta silti. Lapsi on ilmeisen kaikkiruokainen ja söimme tänään lounaaksi isimiehen tekemää miedosti chilistä jauhelihakeittoa turkkilaisen jugurtin kera. Sinne upposi pavut, herneet, porkkanat, jauheliha, kaali, jugurtti, chili ja liemi. Ainostaan yhden perunanpalan sain takaisin! Palan painikkeeksi pari kulausta piimää ja leipää isimiehen tekemän avokadolevitteen kera. Juu, ei meillä tosiaankaan aina ole näin fiinit sapuskat. Oottakaa vaan, kun minä pääsen kauhan varteen...

Melkein kahden kuukauden "Minä kakkaan salassa" -vaihe sai uuden käänteen, kun lapsi ruuan jälkeen ilmoitti päättäväisesti kakka, haki hyllystä kasan kirjoja ja pöräytti tuotoksensa pottaan. Tästä se taas lähtee, äiti ja kestovaipat kiittävät.

Päivän kruunasi aamulehden ilmainen näytelehti (tai sitten se oli jaettu väärään laatikkoon), tummapaahtoinen kahvi ja kaapista löytyi vielä pala suklaatakin. Hyvä arki.

Pakko myöntää, että todellinen pehmeä laskeutuminen arkeen. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Eräänä sateisena aamuna

Eräänä sateisena aamuna ajatteli äiti Oksennus, että mikä ihana päivä. Ei tarvitse tehdä pihalla mitään pihatöitä, ei tarvitse pestä pyykkiäkään. Voi vain olla kotona ja vaikka, no vaikka ommella, jos isimies Iloinen viihdyttäisi jälkikasvua. Jälkikasvu oli noussut ehkä ihan oikealla jalalla, mutta osoitti aamusta asti olevansa tänään lapsi Kiukkupussi ja aloitti tuona sateisena aamuna heti aamupalan jälkeen korvia vihlovan tylsistymisulinan.

Äiti Oksennus pakenee yläkertaan ja virittää saumurinsa kuntoon huomatakseen, että vikahan siinä on. Kumma juttu, että kone toimii hyvin kymmenisen vuotta, mutta kun sen päättää huoltaa, alkaa yläsieppari oikutella. Pikainen viestittely facebookissa, sieltä kun löytyy tukiryhmää ompeluintoisille ja viestiä lapsi Kiukkupussin kummitäti Ompeluihmeelle. Viestit sinkoilevat, tuskanhiki valuu, saumuri suttaa ja lapsen ulina yltyy. Todella rentouttava tämä tämmöinen sadepäivä.

Niinpä äiti Oksennus saa idean, että viedään koko perheellä saumuri huoltoon Tampereelle. Vettä kun kerran sataa ja ohjelma sisällä ei näytä olevan lapsi Kiukkupussin mieleen. Isimies iloinen on kuitenkin käynyt lapsi Kiukkupussin kanssa ulkona pyörällä rullailemassa, kun kaatosade on hetkeksi tauonnut. Päiväunien aikaan kamat kasaan ja kengät ovelle ojennukseen. Mutta kas, Isimies Iloisen puhelin piippaa muistutuksen "Sinulla on kokous tunnin päästä." Ja kas, lähtö hieman siirtyy. Lopulta lähellä päivällisaikaa köröttelemme tyytyväisen lapsi Kiukkupussin kanssa kohti Tamperetta. Isimies Iloinen hyvällä tuulella ja äiti Oksennus vetää kaksin käsin autoon unohtuneita pari päivää vanhoja herneitä, kun vähän nyt oksettaa.

Saumuri huoltoon, lapsi ulisee huoltopaikan ovella, koska haluaisi tehdä tuttavuutta omistajien koiran kanssa, ja kun pääsemme lähtemään kiljuvan lapsen kanssa, huomaamme, että kas, lapsi Kiukkupussi haisee p*skalle. Kuinka ollakaan, joten suuntaamme lähimpään markettiin, kai täällä jossain lastenhoitohuone on. Äiti Oksennus ilmoittaa, ettei kykene vaihtamaan kakkavaippaa, mutta voi kyllä tulla jeesaamaan lastenhoitohuoneeseen. Nälkäkin vähän on, että kohta pitää saada jotain ruokaa.
Jälleen ulinaa, koska lapsi Kiukkupussi huomaa Prisman aulassa autohärvelin, jota ei, ihme kyllä, saa raahattua mukanaan lastenhoitohuoneeseen. Lastenhoidollisten toimenpiteiden jälkeen siirrymme takaisin autohärvelin luokse, jossa lapsi Kiukkupussi äheltää turvavyön kiinni ja vemppaa rattia, minkä pienillä nakkisormillaan ehtii. Isimies iloinen huomaa, että autohärvelillä saa yhden ilmaisen kyydin vilauttamalla s-etukorttia! Me niin tulemme uudestaan tähän Prismaan!! Viuh, kortin vilautus ja auto alkaa hytkyä todella epämiellyttävän näköisesti. Lapsi Kiukkupussi ulisee (jälleen) kyydissä, isimies Iloinen lohduttaa ettei mitään hätää ja äiti Oksennus nauraa katketakseen auton vieressä. Lopulta myös lapsi Kiukkupussi nauraa käkättää ja toteaa, ettei tämä nyt ehkä niin paha ollutkaan.

Silmiäsärkevä autohärveli.

Niin päättävät isimies Iloinen ja äiti Oksennus iskeä lapsi Kiukkupussin autokärryyn ja käydä ostamassa seuraavan päivän ruuat. Täällä kun nyt kerran ollaan. Pikainen pyörähdys siellä sun täällä ja lapsi Kiukkupussi kitisee siellä sun täällä. Ruokaosastolla äiti Oksennus toteaa, ettei oikeastaan pysty olemaan täällä ja pyytää isimies Iloista keräämään ruokatavarat, jos hän kuskaa lapsi Kiukkupussia. Ja niin starttaa äiti Oksennus autokärryn ja kiihdyttelee ympäri Prisman ei-ruokaosaston käytäviä. Mitä ripeämmmin hän liikkuu, sitä vähemmän ääntä lapsi Kiukkupussista lähtee ja sitä todennäköisemmin lapsi ei roiku raatona puoleksi rattaiden ulkopuolella.

Kassojen kohdalla äiti Oksennuksella on jo tosi huono olo ja ruokaa on saatava todella nopeasti. Onneksi aulasta löytyy joka lapsiperheen unelma, Hese! Yksi lastenateria kiitos! Äiti Oksennus saa juustohampparin, isimies Iloinen ranskalaiset ja lapsi Kiukkupussi Trip-mehun. Olispa kiva olla raskaana, kun sais syödä koko ajan, toteaa ismies Iloinen epähuomiossa ja Äiti Oksennus toteaa, että oksentaisi ihan juuri isimiehen ranskalaisiin, mikäli ei haluaisi haaskata kallisarvoista ruokaa ja energiaa, kun kotiakin asti pitäisi päästä. Pikaisen murkinoinnin jälkeen lapsi Kiukkupussi heiluu toisen vanhemman s-etukortin kustantaman autohärvelissä.

Saisinko vielä toisen kyydin?

Lopulta pieni perheemme saapuu onnellisesti takaisin kotiin. Kukaan ei oksenna, kukaan ei ulise ja kaikilla on hyvä mieli. Ihan normi sateinen kesäpäivä. Mites teillä? Mitähän sitä seuraavaksi päiväksi keksisi, kun on taas luvattu sadetta?

Ai niin ja tämähän tapahtui jo heinäkuussa. Kalenteri kertoo, että nyt olis jo elokuu. Nyt kuulemma alkaa kesä.

Pari sanaa raskauspahoinvoinnista ja Raskauspahoinvoinnista

Aihe, jota olen kurkkuani myöten täynnä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Nimittäin raskauspahoinvointi, tuo minussa roikkuva rasittava takiainen.

On eri asia voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa silloin tällöin, kuin voida pahoin aamusta iltaan ja oksentaa suvereenisti ihan kaikki.

Ensimmäisessä raskaudessa kärsin hyperemeesistä (juu lähde ei asiallisin, mut selväsanaisin). Lyhyesti suomennettuna hyperemeesi tarkoittaa poikkeuksellisen rajua pahoinvointia, oksentelua ja elimistön kuivumista. Harmi vain, ettei kukaan oikein tajunnut sitä: neuvolassa oli kesäsijainen, neuvolalääkäri oli hieman kivikasvo ja kaikista vähiten sen tajusin minä, to-be-mama. Nyykkariäitien kun pitää muutenkin opetella vähän kaikki kantapään kautta. En ollut koskaan ennen törmännyt oloon, jossa ei tarvitse kuin aukaista suu, niin ihan kaikki tulee pihalle monta kertaa päivässä, monta päivää putkeen muuttuen lopulta moneksi viikoksi ja kuukaudeksi ja vaihtuen lopulta seuraavaan kuukauteen. Lopulta neuvolalääkäri määräsi minulle pahoinvointiin tabletteina Primperania, mutta se oli kyllä suuri vitsi sekin, kun viikkojakin oli jo siinä vaiheessa 11 ja olin oksentanut yli kuukauden. Ensin en uskaltanut syödä koko tabletteja, koska a) vaikka paketissa luki, että ei tutkitusti aiheuta epämuodostumia, tuntui se jotenkin aika rajulta ja b)kun sitten aloin niitä popsia, oksensin myös kaikki tabletit. Joten siitä ei ollut sitten apua senkään vertaa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko lääkkeestä ollut jollekin apua! Soitin neuvolaan useamman kerran ja kerroin, että voin huonosti, mutta ilmeisesti en siltikään ollut tarpeeksi selväsanainen. Jotenkin ajatus tiputuksesta tuntui kamalalta, joten sinnittelin kotona vessan lattialla makoillen (VIRHE) ja ajattelin, että tästä ei voi selvitä hengissä ja miten kukaan voi ikinä haluta lapsia. Jotenkin vielä kamalammalta tuntui mennä jonottamaan päivästykseen lie kuinka moneksi tunniksi, kun minuutit kotonakin olivat niiiiin pitkiä.

Kun sitten lopulta tulin niin kipeäksi, etten enää päässyt sängystä ylös ja suuni alkoi muurautua öisin kuivuudesta kiinni, soitin jälleen neuvolaan ja sain suoraan lääkärin kautta ajan tippaan (toki tällöinkin jonotin vielä päivystyksessä puoltoista tuntia). Kun kuivuneista suonistani saatiin jokin kaivettua esille ja tippa valumaan, niin ah sitä helpotusta. Miksi, oi miksi en tullut noin KUUSI viikkoa aikaisemmin!? Siellä sitten makoilin päivän jos toisen paikallisten mummojen kanssa. Manta ei muistanut missä oli ja halusi karata kotiin, ja Lyyli heittäytyi aina sairastakin sairaammaksi, kun lääkäri ilmestyi paikalle. Ajattelin, että ehkä tämä tästä ja eipä minulla ole mitään hätää. Neuvolakortin mukaan pahoinvointi kesti pahana jonnekin 16 viikolle asti ja ehkä joskus viikon 20 jälkeen se alkoi helpottaa. Viikon 30 jälkeen aloin voida ja ihan hyvin ja äitiyslomalle jäädessä olin jo suht hyväkuntoinen. Pahoinvointi teki raskaudesta hämmentävää, todella ahdistavaa ja se tuntui vievän ilon koko odotuksesta. Kun joku toinen kertoi pyöräilleensä kymppi kilsan viikko ennen laskettua aikaa, käyneensä rantalomalla ulkomailla tai "en edes huomannut olevani raskaaana", olin kateudesta vihreä. Itse tunsin olevani vankina omassa ruumiissani. Vielä turhamaisemmaksi tunsin oloni siitä, että edes valitin asiasta, koska lapsella ei ollut missään vaiheessa hätää ja sisälläni kasvoi uusi ihminen, josta moni voi vain omalla kohdallaan haaveilla. Vähiten kaipasin ihmisten sääliä, voivottelua tai vähättelyä.

Joten ajatus toisesta raskaudesta oli vähintäänkin ahdistava. Kuitenkin toive toisesta lapsesta oli vähemmän ahdistava. Niin siinä sitten kävi, että vähän ennen kuin mies jäi sopivasti luksuspitkälle opettajan kesälomalleen, minä aloitin toisen 9 kuukautta kestävän maratonini. Jälleen voin todeta, että raskaus ei ole minun kehoani varten. Ennen plussausta loppui imetys yhtenä kauniina tiistaiaamuna, koska siitä tuli huono olo ja seuraavana päivänä kaupan kassajonossa haistoin, että edellisellä asiakkaalla on lehmiä, seuraava polttaa tupakkaa ja jossain lähellä joku ei ole käynyt pitkään aikaan suihkussa. Ei siis epäselvyyttä asiasta, että vatsassani kasvaa pieni papu.

Se, että sisälläni kasvaa pieni ihmisen alku, näyttää minun kohdallani tarkoittavan luopumista yhdestä jos toisesta asiasta: pääsääntöisesti ruokahalusta ja yleisestä jaksamisesta,mutta myös iltamenoista (jostain syystä pahoinvointi on taas pahinta iltaisin), kyläilyistä, juhlista, liikunnasta, saunomisesta, iltavalvomisesta, monista kotitöistä ja ja ja. Tämän raskauden kohdalla luovuttava on ilmeisesti myös nukkumisesta, sillä nyt olen lisäksi kärsinyt unettomuudesta, mikä on harmillista, sillä taapero nukkuu tällä hetkellä kuin tukki. Näissä olosuhteissa etenkin voi todeta, lasten saaminen on perheen yhteinen projekti. Jos emme olisi tässä asiassa yksimielisiä miehen kanssa, ei tästä kukaan selviäisi. Mieheltä vaaditaan kärsivällisyyttä, kun vaimo ei syö, ei nuku, eikä pääse lenkille, niin sillä kiristää hermo. Olen jälleen vankina omassa ruumiissani ja tolkutan itselleni, että tämä on väliaikaista, tämä on väliaiakaista. Sisälläni kasvaa vauva ja kaikki on hyvin. Viimeisen kahden kuukauden aikana mies on käytännössä laittanut kaikki ruuat, vaihtanut kaikki kakkavaipat, tehnyt ison osan kotitöistä, syöttänyt lapsen ja hoitanut lapsen yöheräilyt ja ison osan lapsen iltanukutuksista. Ja onneksi meillä on ollut apukäsiä. Minä olen harjoitellut nöyryyttä ja vielä vähän lisää nöyryyttä ja toistanut itselleni, että hyvän äidin ja vaimon mitta ei ole jaksamisessa. Tämä on väliaikaista, tämä on väliaikaista.

No summa summarum. Olen kuitenkin voinut paremmin. Pahoinvointi oli pahimmillaan viikoilla 5-11, sen jälkeen se on ollut aisoissa kohtuullisesti. Olen oikeasti selvinnyt kotona. Pystyn poistumaan aamupäivisin kotoa ja olen jopa käynyt kesälomareissuilla. Voin edelleen pahoin, mutta kuitenkin suurin osa ruuista pysyy sisällä. Parin viimeisen viikon aikana olen jopa voinut tehdä aamupäivisin kotitöitä ja olen ehkä laittanut kaksi kertaa ruokaa. Että kyllä tämä tästä. Tyyppi liikkuu mahassa, maha kasvaa ja ehkä painokin alkaa kohta nousta. Jo tällaisella pahoinvoinnin määrällä odottaminen on edes vähän innostavaa. Olen varovaisen toiveikas!

Kaikenmoista

Kaikenmoista on mahtunut viime viikkoihin.

Olen mielenkiinnolla odottanut, milloin veikeästä vuosikkaasta sukeutuu vallaton venkula. Se tapahtui öbouttiarallaa heti sen jälkeen, kun olin kirjoittanut veikeästä vuosikkaasta. Vallattoman venkulan erottaa veikeästä vuosikkaasta nimittäin siitä, että se tekee kaiken kiusan tahallaan tai lähes tahallaan. Vanhemmuuden suuriin harhaluuloihin lukeutunee myös ennen lapsen saamista oleva vakaumus "Minä ainakin opetan lapseni tottelemaan sanaa EI." Juujuu, niin opetankin. Kuuntelin lumoutuneena, kun serkkuni kertoi heidän pikku kakkosestaan, joka on ihan saman ikäinen kuin meidän napero. "Kerran uhkasin kantaa sisälle, jos poistuu pihalta ja kun kerran kannoin, ei ole toista kertaa tarvinnut." Meidän napero on kannettu tieltä, hellannappuloilta, kielletyiltä kaapeilta, tuhkaluukun luota yms. kymmeniä kertoja kieltojen jälkeen, eikä sana uppoa edelleenkään. Sitä kyllä on yritetty vihaisesti, karjumalla, kiljumalla, rauhallisesti, määrätietoisesti ja kaikin mahdollisin tavoin johdonmukaisesti, mutta niin hän vain illistää ja jatkaa touhujaan. Kyllähän kaikki opettajat tietävät, että toisten lapsia on helppo kasvattaa, mutta kasvatapa omasi. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä vaimitensenytoli. Lapsi näyttää olevan laatua, jota koulussa kuvaillaan vanhemmille sanalla eläväinen. Arkikielellä se tarkoittaa sitä, että suu käy ja pylly vispaa. Jotenkin mieleeni tulee kertomus isimiehestä, joka oli pienenä pyydystänyt kaverinsa kanssa kyitä ja laittanut niitä muistaakseni pyykkinarulle kuivumaan, kun naapurin setä oli mennyt mainitsemaan, että kyynnahasta tehdään arvokkaista laukkuja... joka tapauksessa, voin vain ihmetellä kuinka rauhallista laatua isimies nykään on. Kyillä ei ole osuutta asiaan, tarinan loppu oli onnellinen, vaikkakin laukkubisnes jäi kesken. Olemme siis siirtyneet kieltämisestä harhautukseen ja huomion siirtoon. Mitä enemmän kieltää, sitä enemmän näyttää lapsi innostuvan nimittäin. Voi tulla testaamaan.

Voisin siis kertoa valmistautumisestamme yksvee-kuvaukseen, kun lapsi päätti kuvausta edellisenä päivänä testata kauppakeskuksen lasten leikkipaikan tusseja ja piirsi päheet punaiset torahampaat itselleen. Ne onneksi irtosivat hankaamalla ja loput saippualla saunassa. Käykääs tutkimasssa Facebookissa Kuvaamo Soman lapset ja perheet -kuvia. Siellä näkyy tutunnäköinen Old School Boy pullistelemassa auton luona. (Ethän mielellään kuitenkaan kommentoi kuvia lapsen oikealla nimellä.) Sieltä puuttuu suvun keskuudessa menestyksen saanut illistyskuva, josta kuvaaja varmaan ihmetteli, että miten ne tuon oikein valitsivat... Voisin myös kertoa siitä, kun vierailimme Särkänniemen Koiramäessä eläimiä katsomassa ja lapsi sai huutokiljumiskohtauksen jokaisen eläimen aitauksen luona, koska hän olisi halunnut mennä itse aitaukseen. Sattuneesta syystä retkemme painottui pikkukivien syömiseen ja käsien uittamiseen aasien juomavadissa. Tai kun luovuimme alakerran viimeisestäkin kukasta epätoivoisten ei-kieltojen jälkeen, koska kukka alkoi näyttää siltä kuin se olisi ollut osallisena kolmannessa maailmansodassa.

Muutamia huomioita vallattomasta venkulastamme 1v 4kk

• Syö kaikkea ja paljon paitsi greippiä ja kotona keitettyä riisiä. Eläisi viinirypäleillä ja fetajuustolla, jos saisi itse valita.
• On oppinut vihdoin juomaan itse lasista, ja huokaisee jokaisen suullisen jälkeen hartaasti aah.
• Ilmoittaa kakka kun vanhemmilla olisi otollinen aika istuttaa hänet potalle. Ilmoittaa kakka myös monta kertaa päivässä ihan muuten vain.
• On kiinnostunut autoista ja navoista. Jos puhuisi, esitteli itsensä todennäköisesti "Hei olen Pätkä ja tässä mun napa. Millainen napa sulla on?" Vierastaa, mutta tutkisi myös puistossa mielellään kaikkien tuntemattomienkin navat.
• Painaa kaukosäätimen nappuloita selkä vinossa, koska niin tekee myös äiti ja isä nähdäkseen, meneekö tv:n alla puolella olevalla hyllyllä oleva digiboxi päälle.
• Kiipeää itse syöttötuoliin ja pöydälle, mikäli joku unohtuu jättämään tuolin otollisen kauaksi pöydästä. Ronkkii lipastoa kiipeämällä kaadetun tuolin tuolinjalkojen päälle.
• Rakastaa saunomista ja kylpemistä, pyörän kyydissä olemista, karkaamista, kirjojen lukemista ja autossa istumista.
• llmoittaa tiitti, kun on lopettanut ruokailun tai jonkin muun toimen ja tahtoo tehdä jotain muuta.  
• Steppaa ja heiluttaa käsiään kun saa xylitol-pastillin.
• Laittaa mielellään stereot täysille ja vatkaa lanteitaan puolelta toisella vispaten samalla käsiään.
• On oppinut valtavasti sanoja, kuten kaikki linnut Valion pingviini mukaan lukien ovat kaakkaak, koira on hauvauvauva, kissa sanoo nau, lammas mää, Iikka-setä on Kikka, vene on ene, mopo poo, piimä piitää, lakki kakki. Erinäisiä sanoja löytyy myös puurolla, pastillille, pyörälle, kypärälle ja monille muille. Äiti on äiti, auto on auto ja kakku on kakku. Heiluttaa kättä ja sanoo heijei, kun päättää vaihtaa maisemaa.
• En tiedä, milloin uhmaikä alkaa, mutta aika vakuuttavasti lapsi osaa huutaa eijeijeijei ja potkia yhtä aikaa, kun pitää tehdä jotain hänen mielestään epämieluisaa. Esim. vaihtaa vaippa.
• Jos lapsen energialla saisi lämmitettyä talon, voisimme alkaa myymään sähköä myös naapureille. 
• Lapsi on paikallaan vain lukiessa kirjaa, katsoessa Musarullaa tai nukkuessaan.
• Lapsella on viisi hammasta ja kaksi tulossa.
• Luettakoon lapsen eduksia vikkelät jalat sekä utelias ja lähes aina hyväntuulinen mieli.
• Vaatteissa menee 80-senttiset ja kiloissa menee ehkä juuri ja juuri 9 kiloa rikki.

Minulla on uusi pyöräilykypärä, tykkään pitää sitä päässäni.
Paita on äitin tekemä,
shortsit sain kummitäditiltä ja
kesäkengät toi ukki tuliaisena Lontoosta.
Ajattelin kiskoa nämä kaikki kosteuspyyhkeet tästä paketista ennen kuin äiti huomaa.

Masussa kasvaa ilmapallo

Masussa kasvaa ilmapallo.

Se sanoo poks tammikuussa 2016, 

mikäli sikäli kaikki sujunee hyvin.

Siksi meitä ei ole näkynyt missään. 

Siksi meistä ei kuulunut mitään.

Kun taas tästä oksennuksen alhosta selviän, 

palaamme ihmisten ilmoille. 

Todettakoon vain, 

että kuvien perusteella maha on pullahtanut esiin varsin pulleasti. 

Raskausviikolla 13 se näyttää olevan samaa kokoa kuin edellisellä kerralla ehkä raskausviikolla 17. 

Tätä kun ei ole saanut piiloonkaan enää aikoihin edes hyvällä tahdolla. 

Paino on edelleen miinuksella, mutta täältä tullaan, jos nyt niikseen voi sanoa.