Lapsiperhe ja koira

Meillä ei ole koiraa.
Meille ei tule koiraa.
Meillä pitäisi olla koira.

Lapsen kanssa syöminen on taitolaji. Ajoita lapsen ruoka niin, että se on valmiina (lämmitä eilistä) ennen kuin lapsella on kiljuva nälkä. Syötä lapsi ja valmistele oma ruokasi niin, että hyvällä tuurilla voit syödä lapsen kanssa yhtä aikaa tai edes niin, että lapsen lopetellessa sinä aloitat. Kun lapsi sylkee viimeisiä ruokapaloja ulos suustaan tai kalastelee pöydältä viimeisiä liukkaita puolukoita, sinulla on hetki aikaa popsia oma ruokasi. Juujuu, olkoon kuinka muodikasta tahansa, meillä syöttäminen toimii edelleen paremmin kuin kokonaisvaltainen sormiruokailu eli ei oikein suju tuo ihan yhtä aikaa syöminen.

Mutta se sotku. Ei tarvita edes sormiruokailua osoittamaan, kuinka järkyttävän siivon pieni tirppa saa aikaan ruokapöydässä. Yhden ruokailun aikana.

Jos olisi koira, se istuisi silmät suurina, kuola suusta valuen ja häntä heiluen odottaen pöydältä tippuvia armopaloja. Ja niitähän riittäisi.

Nyt ruokailun jälkeen lattialla istuu äiti, mikä on syöttötuolissa istuvan lapsen mielestä hauskinta maailmassa. Lapsi sen sijaan istuu tuolissaan silmät ilosta vilkkuen, kuola (tai ruoka) suusta valuen ja pieniä jalkojaan heiluttaen ja heittelee armopaloja. Ja niitähän riittää. Kerää äiti vielä vähän lisää! Vaihtoehtoisesti lapsen voi nostaa istumaan alas syöttötuolin viereen ja hän syö tyytyväisenä kaiken, mitä on sinne heittänyt. Myös tämän olen todennyt hyvin toimivaksi. Että mihin sitä koiraa oikeastaan tarvitaan... juuri hetki sitten hylätyt ruokapalat kun näyttävät olevan suurinta herkkua lattialta noukittuna.

Että ehkä meille ei tule sitä koiraa. Aamulla nimittäin löysin vaunujen renkaista kuivunutta koiranp*skaa ja koska vaunuja oli rullailtu eteisen maton päällä, niin tämä asia harmitti jopa enemmän kuin lapsen ylilyhyet päiväunet. On aika inhaa rapsuttaa kuivaa scheissea niistä renkaista yhtä aikaa, kun lapsi karjuu tuttia, vaikka sitä likaista rapsutustyötä ei olisikaan tehnyt sormin.

Mutta palatakseni asiaan. Tuota koiran sitäjust melkein vielä rasittavampaa puhdistettavaa on puuro - tuo liimojen ikiaikainen esi-isä, jota myös kauraliisteriksi kutsuttaneen. Se tarttuu hiuksiin, pöytään, tuoliin, lattiaan ja jos sen sinne unohtuu jättämään, se säilynee siellä sukupolvilta toisille. Kouluissa kun aina valitetaan, kuinka huonoja nämä puikkoliimat on ja kun nyt ostettiin niitä kalliita, niin älkää nyt ainkaan niitä oppilaiden pulpettiin antako ja katsokaa, että kaikki korkit on kiinni ja uusia puikkoliimoja ette ainakaan tänä vuonna saa.. Niin arvon blogiani seuraavat opettajakollegat, keittäkääpä kattilallinen kaurapuuroa! Kyllä sillä yhdet jos toiset paperiaskartelut saa liimattua ja säästääpä kaupunki niissä liimoissa pennin jos toisenkin. Itse ainakin harkitsin liimaavani rakkaan rikkoutuneen puurolautaseni sillä itsellään - puurolla. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos se ei pysy.

Eli ongelmaksi jää edelleen se tahmaava puuro. Sitä lapsi ei syö lattialta. Jospa sittenkin: söisköhän koirat puuroa? Sitähän saisi luumusoseella ja mustikoilla ja puolukoilla ja mangolla jajaja...