Mikä siitä tekee erilaisen toisella kerralla?
Ykkösen ja kakkosen väliin jää ikäeroa himpun vaille kaksi vuotta. On mielenkiintoista, miten osan mielestä se on pieni ikäero ja toisten mielestä hyvä ikäero. Vaikea näin etukäteen sanoa, millainen ikäero se on, mutta sellainen se nyt tulee olemaan. Toisaalta jos lapsia haluaa enemmän kuin yhden, niin koen, ettei tässä kovin montaa vuotta voi jahkaillakaan, koska en ole enää mikään 25-vuotias. Toisaalta taas lähipiiriä seuranneena kyllä jokaisen lapsen niin etuoikeutettuna saa syliinsä, ettei se lasten ikäero aina vanhempien tahdosta ole kiinni. Meidän perheen tarinassa raskauspahoinvointi on ollut riippakivenä ja mietimme, jos tämä lapsi ei olisi nyt alkanut masussani kasvaa, niin olisiko asia siirtynyt ainakin vuodella eteenpäin, jotta ehkäjoskunmahdollisesti alkuraskaus olisi osunut isimiehen pitkään kesälomaan. No mene ja tiedä. En tiedä.Nyt kuitenkin osui.
Joka tapauksessa tämä ikäero on sellainen juostava väli. Odotusajan muuttaa hyvin erilaiseksi se, että kotona pyörii vilkas, liikunnallinen ja tahtova 1,5-vuotias, jonka on päästävä ulos ainakin kaksi kertaa päivässä ja joka syö viisi kertaa päivässä keskimäärin kolmen tunnin välein (miten ne voi oikeasti koko ajan syödä??). Raskauskiloja ei juurikaan ole kertynyt, koska koko päivä menee jalkojen päällä ja liikkeessä. Toisinaan onnistumme leikkimään leikkejä, kuten "Äiti makoilee tässä. Katopa, ku tässä äitin jalkojen päällä on hieno mäkinen autorata.", "Tuupa tänne sohvalle köllöttämään, niin luetaan kirjaa." tai "Tuo sinä hiekkalelut tänne, niin äiti istuu tässä valmiina."
Kun pahoinvointi loppui, ei raskauviikoissa ole enää pysynyt kärryillä. Viikon kuusitoista jälkeen olen ollut jossain vaiheessa ehkä kuukauden raskausviikolla 22. Esikoisen kohdallahan sitä muisti päivälleen missä mennään. Nyt vilkaisin kalenteriin ja yllätyin, että olen kohta aloittamassa raskauden viimeistä kolmannesta! Aika kuluu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, ettei raskaana meinaa ehtiä olla, kun on niin monta muuta huolehdittavaa asiaa (tai no yksi lapsi) ja hitaasti siksi, että toisella kerralla raskaudesta puuttuu ensimmäisen kerran hohto ja jännitys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu (mitä en tosin kyllä kauheasti viime kerralla kokenut, kun odotin vain, että lapsi syntyisi).
On helpottavaa ja yllättävää, että raskaudet tosiaan ovat erilaisia. On kyllä täysin käsittämätöntä, miten samojen ihmisten geeneistä, samassa mahassa kasvavat vauvat voivat silti saada aikaan niin erilaisia raskauksia. Toisella kerralla raskauspahoinvointi alkoi aikaisemmin, mutta onneksi loppui aikaisemmin eikä ollut niin raju. Ruokahalu palasi nopeammin eikä tässä raskaudessa ole tarvinnut olla neuroottisen tarkka syömisen kanssa, vaan ruokavälit voivat jopa hetkellisesti pidentyä. Edellisellä kerralla lapsi majaili ihan alhaalla vatsassa ja painoi lantioon paljon, sen lisäksi suurimpana pulmana oli yölliset suonenvedot, joihin vedin ainakin tupla-annosta magnesiumia. Tällä kerralla vauva majailee jälleen ihan alhaalla, ja lantiota ja selkää on alkanut särkeä aikaisemmin. Suonta ei vedä, mutta olen saanut jalkaani aivan törkeän ruman ja kipeän suonikohjun. Se jos mikä on katkeransuloista, kun 60+ äitini tutkii jalkojaan, ettei mulla ole kyllä vielä. No minun jalkani irvistää pahemmin kuin irvikissa ja sen lisäksi, että tunnen häpeää siitä, miltä jalka voikaan näyttää, poden huonoa huonoa omaatuntoa, että edes olen niin turhamainen, että asia kiusaa minua. Vielä rasittavampaa on kuitenkin se, kuinka kipeitä suonikohjut voivat olla. Kuin joku pieni mies (sellainen kuin niissä Olipa kerran elämä -sarjoissa on) sähköttäisi sitä suonta pitkin. Jestas. Kuulemma jalkojen ylhäällä pitäminen auttaisi, mutta missä välissä niitä ehtii ylhäällä pitämään. Juu ei kyllä missään. Tai oletteko nähneet äitiä, joka tekee kotiöitä jalat ylhäällä? Juu en minäkään. Jalat ovat muutenkin tosi väsyneet, ja aamulla kun herää ja nousee ylös, tuntuu siltä kuin olisi jo juossut kymppikilsan aamulenkin. Öisin olen saanut nukuttua, kun olen lotrannut jalkoihin litroittain Relaxantia. Vinkvink, sen on todettu auttavan myös lasten kasvukipuihin. Uskomaton rasva.
Tällä kerralla vatsassani ei mene minkäänlaista viivaa, kun edellisellä kerralla siinä oli tumma linea negra alhaalta ylös asti. En usko, että siitä voi tehdä mitään päätelmiä lapsen sukupuolen suhteen, koska tämä beibe majailaa mahassani poikittain! Sen vuoksi vatsa on nyt levinnyt myös hieman sivuiltakin. Molemmissa raskauksissa olen törmännyt mielialanvaihteluihin ja etenkin tässä jälkimmäisessä liikutus on ollut no, liikuttavaa. Valuin vettä kuin Niagaran putoukset, kun katsoin katsoin kesällä Carl Philipin ja Sofian häitä (Hei haloo!) ja lastensairaalan tukikonserttia. En myöskään tiennyt, että raskausaikana voivat luomet lisääntyä, ikenet olla jatkuvasti tulehtuneet tai näkö huonontua. Nyt tiedän senkin.Odotan siis kovasti, että nköni jälleen parantuu imetysaikana, kuten viimeksi. Raskausajan hormonit sekoittavat elimistöäni ja minun on ajoittain selvästi vaikea siihen mukautua. Jos oikein huono tuuri käy, niin myös yli 30 vuotta levossa olleet viisaudenhampaani päättävät puhjeta juuri nyt. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi niin sanotusti...
Tällä kerralla vauva on saanut jo jotain jemmaan vähän aikaisemmin. Meille on saapunut yksi uusi kantoliina, tuplarattaat ja kasa todella söpöjä new born -kokoisia kestovaippoja sekä villiksiä. Katsotaan, tuntuuko vaipat yhtä söpöiltä, kun niissä on kakkaa...no nähtäväksi jää. Henkisesti odotus on ollut helpompaa. Kun tuota pientä puliveivaria päivät seuraa, niin toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun se on niin valloittava, täynnä elämää, toivoa ja mahdollisuuksia. Onhan se nyt mieletön juttu, että elämäänsä saa tuollaisia pikkuihmisiä. Mutta silti. Kyllä ymmärrän niin senkin, miksi osa ei halua lapsia. Vuoden aikana talon rytmi on muuttunut ja kaikessa on otettava lapsi huomioon. Lapsi muuttaa minua, isimiestä ja meidän suhdetta. Halusi tai ei. huomaan, etten ole pikkuvauvaihminen, enkä taaperoihminen, vaan minusta on ihanaa, kun lapsi kasvaa. Silti koen toisinaan surua siitä, että kohta se ei enää kiipeä syliin, ei moiskauta räkäisiä pusuja keskelle suuta tai potki yöllä kylkiäni. Äh, kuinka lapsen kasvaminen voi olla yhtä aikaa kaunista ja kipeää.
Toisella kerralla sitä luulisi tietävän, mikä on edessä. Mutta silti sitä huomaa havahtuvansa päivittäin siihen, ettei ole pienintäkään hajua, mihin on ruvennut ja mitä tuleman pitää. Kakkonen pitää huolen, että hänetkin muistetaan ja hän muksii yksiössään tasaiseen tahtiin. Se on onnea se. Ja vielä on hyvin tilaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti