Harmaita hiuksia, hengenahdistusta ja onnenpotkuja

Vielä kuukausi sitten olisin voinut laittaa lehteen ilmoituksen: Annetaan kipeät jalat, otetaan vaihdossa toimivat ja kepeät kintut. 

Tässä raskaudessa olen jostain syystä kärsinyt todella väsyneistä ja pakottavista jaloista. Jo hyvissä ajoin virkoin isimiehelle, että kaivaisi esille kaikki juoksun kompressiosukkansa, että minä tarvitsen niitä nyt. Syyskuussa jalkojen pakotus paheni, ja polviin asti riittävät sukat eivät auttaneet, koska pakotus siirtyi reisiin, minne kompressiosukat eivät yltäneet. Onneksi suonikohjut ovat takareidessä niin en pysty niitä määräänsä enempää murehtimaan, koska niitä ei itse näe. Lopulta sitten googlailin asiaa ja selvisi, että tukisukkahousut voisivat auttaa asiaa. Minä, joka inhoan sukkahousuja, nöyrryin, ja puoli-innoissani tilasin netistä raskausajan tukisukkahousut. Jos parilla kympillä saa helpotusta oloon, niin testiin.

Pari päivää, ja postilaatikossa komeili lituska paketti. Olipas se nopeaa toimintaa. Niin sitten ajattelin, että testaanpa nopeasti näitä tässä samalla kun laitan ruokaa. Virhe!

1. Älä koskaan tee mitään sukkahousujen kanssa, jos vatsassasi on pienikin nälkäkolo.
2. Älä koskaan kuvittele, että tukisukkahousuja voi testata nopeasti. Ei voi.

Heti paketista vedettäessä sukkahousut näyttivät aika timmeiltä, nehän olivat siis jonkin sortin komperessiosukkahousut. Näyttivät kyllä epäilyttävän ohuilta, tuumin heti alkuun. Sukkahousujen vetäminen jalkaan olikin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Ne puristivat, ahdistivat, kutittivat ja ne oli todella vaikea saada kiskottua ylös asti. Niin, niitähän ei saisi kiskoa, vaan ne pitäisi hivuttaa jalkaa pitkin ylöspäin. Ennen kuin kissaa ehdin sanoa, kuului järjetön kruts ja uudenkarheissa sukkahousuissani oli taaperon pään mentävä aukko. Ei riittänyt kirosana eikä yksi, kun kiskoin kiukuissani koko kamaluudet jaloistani ja uhkasin ripustaa munaksistaan jokaikisen maailmankaikkeuden miehen (joiden syytähän naisten raskautuminen on) niistä sukkahousuista tuohon lähimpään katulamppuun. Laitoin tiukkasanaista palautetta asiakaspalveluun: kiitin nopeasta toimituksesta ja ihmettelin sukkahousujen heikkoa tekoa. En ehkä ihan yksityiskohtaisesti kertonut tarinaa, mutta kyselinpä kuitenkin, olisiko minun mahdollista saada uusia sukkahousuja, koska edelliset eivät edes ylös asti kerenneet, kun hajosivat. Sain jälleen todella nopeaa palvelua ja uudet sukkahousut saapuivat parin päivän kuluessa. Sen jälkeen paketti onkin ollut avaamattomana puolitoista kuukautta tuossa lipaston päällä. En muuten kokeile niitä uudestaan.

Joten googlailin asiaa uudestaan ja aloin tutkia, mistä tästä läheltä saisi tukisukkahousuja. Täytyyhän nyt sellaisia olla olemassa, jotka saa rikkoutumatta ylös asti. Soitin parit lastentarvikeliikkeet läpi ja eräässä niistä kerrottiin, ettei heillä enää ole mitään tukisukkahousuja, koska oikeasti toimivat sukkahousut kannattaa hommata tuosta naapuriliikkeestä. Mainos tai ei, mutta sinne siis. Liike oli fysikaalinen hoitolaitos, joten heti oli selvää, etten tule selviämään tästä ostoksesta parilla kympillä. Olin pyörtyä, kun kuulin, että saan pulittaa yli satasen. Pikainen puhelu äidille, että et muuten haluais ostaa mulle ennakkoon synttäri- ja joululahjaa tai tarkemmin sanottuna vaikka viiden vuoden lahjoja etukäteen, ja osallistua sukkahousuoperaatiooni. Ihana äiti tuli apuun.

Hommahan meni niin, että sukkahousujen ostoa varten piti varata aika ja tyyppi mittasi molemmat jalkani useasta kohtaa, kun makoilin hoitopöydällä. Ilmoitin kyllä jo aikaa varatessa, että minulla on sitten taapero mukana, etten oikein tiedä, miten se mittaus saadaan hoidettua. Siihen kun oli varattu 40 minuuttia, enkä kertaikaikkiaan keksinyt, miten saisin lapsen pysymään pienessä huoneessa niin kauan aikaa. Juniorihan viihtyikin lopulta huoneessa kokonaista viisi minuuttia. Palvelu oli kuitenkin erinomaista, sillä toimistovirkailija juoksi lapseni perässä ja viihdytti häntä sen ajan, kun minä makoilin mittailtavana. Tilaukseen meni xxs-kokoiset tukisukkahousut ja kysyin vielä moneen kertaan, etteivät ne varmasti hajoa heti kättelyssä. Kyselin samalla, onko noista ihan normi tukisukkahousuista mihinkään. Ja aika ykskantaan hoitaja minua kyllä valaisi, että ennaltaehkäisevään ensiapuun ne käyvät, mutta niissä ei ole edes e määrää kompressiota, mitä tarvitaan, jos esim. jaloissa on jo kipeitä suonikohjuja. Vaikenin nettitilauksestani ja ajattelin haudata sukkahousuni kompostiin.

Viikon päivät odottelin, kunnes kävin hakemassa Sigvaris-sukkahousut. Mulkoilin pakettia pari päivää, ennen kuin rohkaistuin niitä testaamaan. Kyllä, ne olivat tosi tiukat. Ajattelin, etten ikinä selviä tästä, mutta niin vain hivuttelin ne jalkaani (ohjeissahan oli, että ne pitäisi laittaa jalkaan kumihanskat kädessä..juu ei ollu kumihanskoja) ja ne olivat ahdistavat ja puristavat ja todella epämiellyttävät. Mutta oli kuulkaa kepeät jalat! Tunne oli ihan uskomaton! Ensimmäisenä päivänä en kyennyt pitämään kidustussukkahousuja koko päivää jalassa ja koko seuraavan viikon kiukuttelin, koska sukkikset olivat yksinkertaisesti todella epämiellyttävät. Mutta niin vain tätä nykyä olemme Sikke-sukkisten, kuten olen ne tuttavallisesti nimennyt, kanssa ylimmät ystävykset, ja aamuisin vedän ne jalkaani hyvillä mielin. Ei nimittäin särje jalkoja, ei pakota eikä kihelmöi. Ensin epäilin, että jalkoihini ei tätä nykyä kierrä veri enää ollenkaan, mutta ehkä siellä jotain liikkuu. Sukkahousut ovat ilmeisesti oikein lääkinnälliset sukkahousut, mikä tarkoittaa siis sitä, että niissä on ihan oikeasti kunnolla kompressiota. Pitäisi vielä tarkistaa asia. Mietin jo nyt, miten selviän pukemisesta sitten kun maha on oikeasti iso. Sukkikset ovat äitiysmallia ja niissä on tila mahalla, mutta silti tuntuu uskomattomalta, etteivät ne puristaisi mahaa, kun mahasta tulee iiiiso.

Mutta jotain samaa tässäkin raskaudenkulussa on ensimmäiseen verrattuna. Raskausviikko 30 lähestyy ja minä alan voida hyvin. Niinhän se viimeksikin meni. Kolme viikkoa sitten tyyppi masussani päätti luopua poikittaisasennostaan ja on sen jälkeen muljunut mahassa ihan miten sattuu. Toinen raskaus on siitä erilainen, että se on välillä jopa pelottavaa, kun esikoistaan katsoessaan sitä tajuaa, kuinka arvokas tapaus tuolla masussa köllii. Iloitsen liikkeistä masussa, sillä ne ovat varsinaisia onnenpotkuja ja kertovat, että kaikki on hyvin. Älä äiti huoli. Kisko vain sukkahousut rimppakinttuihis ja kipittele menemään.

Lomanen lomasessa

Yleensä syysloman aikaan olemme suunnanneet Itä-Suomeen mökille. Se on usean vuoden perinne ja hyvä rauhoittumishetki. Se on kuitenkin myös väsyttävää, koska matka on pitkä, reissuun lähdetään yleensä heti loman alussa ja palataan loman lopussa. Vaikka reissu on piristävä, on silti väsyttävää, jos ei ehdi olla yhtään rauhassa kotona. Mutta silti, onhan se huippua, että on meillä on sellainen kuin syysloma. Molemmilla normiolosuhteissa.

Tänä syksynä teimme parin päivän reissun isovanhempien kanssa Tallinnaan. Reissu oli erittäin onnistunut. On kyllä todettava, että meidän viliviikari on ehkä yksi maailman helpoimmista reissukavereista. Ainakin tällä hetkellä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että juniori olisi rauhassa paikoillaan, mutta kaikki käy, kaikki on jännää, kaikki ruoka on hyvää, päiväunet rattaissa sujuu ja yöunet vieraassa paikassa. Lapsi on vielä tarpeeksi pieni, ettei tarvitse mitään extraviihdykettä, jo maiseman vaihdos tekee terää. Koska mummi ja ukki (tai mimma ja kukki, niin kuin Juniori asian ilmaisee) olivat kiinnostuneempia Juniorin seurasta kuin turistinähtävyyksistä, meitä isimiehen kanssa hellitiin ihan urakalla, kun meillä oli aikaa käydä esim. kahdestaan syömässä. Innokkaat isovanhemmat ilmoittivat myös, että voisivat ottaa Juniorin nukkumaan heidän huoneeseensa. Kaksi yötä keskeytymätöntä unta, en tainnut edes vessassa käydä yöllä! Sanoin kyllä, että lapsen voi palauttaa meille vaikka keskellä yötä, mutta keskeytymätöntä unta nautittiin myös viereisessä huoneessa. Reissun tavoitteet omalta osaltani saavutettiin yli odotusten, kun ainoa reissutavoitteeni oli, että saan syödä edes yhden aterian ilman keskeytyksiä.

Testattiin isimiehen kanssa vanhan kaupungin intialainen.
Chakra. Hyvä oli!

Kupu kasvaa.

En ole varma kuvasko isimies meitä vai tuota serbilaista joukkuetta, joka otti ryhmäkuvaansa yhtä aikaa!

Kiitosta hotellista. Nordic Forum, ihan Tallinna keskustassa.
Siistit huoneet, hyvä aamupala.
Leikkihuonetta ei ollut, mutta mitä muuta Juniori voi toivoa kuin  isoista ikkunoista näkyvät autot.
Meidän kerrokessa pääsi myös sopivasti juoksemaan ringin mallista käytävää ympäri...

Loppuviikko oltiin kotona, aitan katto saatiin valmiiksi ja vähän kotihommiakin tehtyä ja sitten ei tehty yhtään mitään. Loma tuntui positiivisessa mielessä pitkältä. Tuollainen lomanen loman alussa oli kyllä kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Ompeluksia

Mitä vähemmän on aikaa, sitä enemmän näytän saavan aikaiseksi. Aitan kattohommat jatkuu edelleen ja kun isimiehen syyslomakin alkoi koko viikonlopun kestävällä koulutuksella, niin aikaa ei tosiaan ole ollut. Kun sitä vähän on, olen nipistänyt sitä ompeluun, koska se on minun omaa aikaani. Asioita täytyy prioridoida, siksi meillä ei tällä hetkellä ehditä tehdä kotitöitä.

Ostin viime talvena ihania merinovilloja, joita olen hillonnut tuolla kaapissa ja miettinyt, mitä raskisin tehdä. Juniori sai kahdet kerrastot ja iloitsen suunnattomasti, että rimppakinttuinen poikani sai tarpeeksi tiukat kalsarit, eivätkä sellaiset, jotka viuhuvat tuulessa. Merinovilla on pehmeää, ei kutita, ei hiosta, mutta lämmittää. Nerokas keksintö myös yöpuvuksi lapselle, joka vihaa peittoa ja jonka makkarissa on viileä. Se on nerokas yöpuku myös silloin, kun vanhemmat keksivät syöttää lapselle iltapalaksi vetelää rahkapirtelöä, jota lapsi kiskoo tietysti kaksin käsin ja vaippa valskaa yöllä. Lakanat kastui, mutta lapsi oli aamulla ihan kuiva. Yöpuvun yläosana body toimii ainakin meillä vielä paremmin, koska silloin selkä ei jää paljaaksi. (Anteeksi, pakollinen mainos.)

Monissa asioissa minä en äitinä hifistele, mutta villavaatteita rakastan.

Tästä tuli mun lemppari. Kiiressä meni vain housjen tähdet nurin kurin!

Lisää samaa settiä.
Tuleva talvivauva sai myös kaksinkertaisesta merinosta käännettävät vaippavillikset.

Eurokankaan palafleecea vaan riittää ja riittää.
Alkaa käydä viileiksi nämä rintamamiestalon aamut...

Lapsivapaa

Ensimmäisen kerran Juniorin syntymän jälkeen päätimme poistua isimiehen kanssa kotoa yhtä aikaa, yöksi. Koska kohta olen taas vauvanpuklun ja kakkavaippojen välissä, päätimme oikein repäistä ja suunnata Helsinkiin asti. Varasimme hotellin ja liput Forkin konserttiin. Vähän niin kuin juhlistaa samalla kolmatta hääpäivää.

Lomaa tarvitsimme molemmat, mutta eri syistä. Aitan kattoa ei ihan yhdessä viikonlopussa saatu valmiiksi, vaan operattio kesti kaksi viikkoa, kaksi viikonloppua ja kestää edelleen. Isimies on ensin töissä ja sitten kaikki illat pimeään asti katolla. Me matkustimme Juniorin kanssa Pohjanmaalle ns. muihin hommiin. Jossain vaiheessa alkoi nimittäin itseäkin hermostuttaa kiskoa tahtovaa puolitoistavuotiasta tikapuilta, koska hän oli vakuuttunut, että myös hän rakentaa aitan kattoa niin kuin ihi ja kukki (po. isi ja ukki). Minä olen tiiviisti pyöritellyt Junioria ja isimies lautoja ja kattohuopaa. Mietin vaan, että on se hurjaa homma rakentaa taloa yhtä aikaa, kun on pieni(ä) lapsi(a). Juu ei olis kyllä meidän juttu.

Oli siis perustavanlaatuista luksusta saada nauttia isimiehen seurasta melkein kokonainen vuorokausi. Syötiin hyvin, heiluttiin hetki kaupungilla ja join tainnuttavan hyvää valkosuklaakaakaota espressolla. (Suosittelen erittäin lämpimästi Helsingissä liikkuvia kahvin ja kaakaon ystäviä vierailemaan Kampin Kaakaopuun kahvilassa.) Sitten hetki pötköttelyä hotellilla ja illalla Forkin 10-vuotisjuhlakonserttiin Aleksanterin teatteriin. Nähtiin sama Forkin X-juhlashow jo keväällä, mutta se oli niin kertakaikkisen vaikuttava, etä haluttiin mennä katsomaan uudestaan. Kaksi tunti leijumista jossain toisessa todellisuudessa, en käsitä, miten ihmisäänestä voi saada aikaan tuollaista tykitystä. Joten te helsinkiläiset, joilla rahaa riittää vielä kaakaon jälkeenkin, niin käykää nyt ihmeessä katsomassa. Viimeiset esitykset ovat vielä joulukuussa! Konsertin jäleen pientä hiukopalaa, hotellille ja aamulla vielä rauhallinen aamupala.

Oli rentouttava reissu: oli kiva olla pois kotoa ja oli kiva tulla kotiin. Etenkin kun kotona Juniorilla oli kaikki ollut mummin ja ukin kanssa paremmin kuin hyvin. Lisäksi koti oli siivottu, alakerran ikkunat pesty ulkoa ja aitan luona siivottu puupalikat ym. ja ruoka valmiina. Yltäkylläistä. Että kyllä tällä taas jaksaa.

Odotus vol. 2

Mikä siitä tekee erilaisen toisella kerralla?

Ykkösen ja kakkosen väliin jää ikäeroa himpun vaille kaksi vuotta. On mielenkiintoista, miten osan mielestä se on pieni ikäero ja toisten mielestä hyvä ikäero. Vaikea näin etukäteen sanoa, millainen ikäero se on, mutta sellainen se nyt tulee olemaan. Toisaalta jos lapsia haluaa enemmän kuin yhden, niin koen, ettei tässä kovin montaa vuotta voi jahkaillakaan, koska en ole enää mikään 25-vuotias. Toisaalta taas lähipiiriä seuranneena kyllä jokaisen lapsen niin etuoikeutettuna saa syliinsä, ettei se lasten ikäero aina vanhempien tahdosta ole kiinni. Meidän perheen tarinassa raskauspahoinvointi on ollut riippakivenä ja mietimme, jos tämä lapsi ei olisi nyt alkanut masussani kasvaa, niin olisiko asia siirtynyt ainakin vuodella eteenpäin, jotta ehkäjoskunmahdollisesti alkuraskaus olisi osunut isimiehen pitkään kesälomaan. No mene ja tiedä. En tiedä.Nyt kuitenkin osui.

Joka tapauksessa tämä ikäero on sellainen juostava väli. Odotusajan muuttaa hyvin erilaiseksi se, että kotona pyörii vilkas, liikunnallinen ja tahtova 1,5-vuotias, jonka on päästävä ulos ainakin kaksi kertaa päivässä ja joka syö viisi kertaa päivässä keskimäärin kolmen tunnin välein (miten ne voi oikeasti koko ajan syödä??). Raskauskiloja ei juurikaan ole kertynyt, koska koko päivä menee jalkojen päällä ja liikkeessä. Toisinaan onnistumme leikkimään leikkejä, kuten "Äiti makoilee tässä. Katopa, ku tässä äitin jalkojen päällä on hieno mäkinen autorata.", "Tuupa tänne sohvalle köllöttämään, niin luetaan kirjaa." tai "Tuo sinä hiekkalelut tänne, niin äiti istuu tässä valmiina."

Kun pahoinvointi loppui, ei raskauviikoissa ole enää pysynyt kärryillä. Viikon kuusitoista jälkeen olen ollut jossain vaiheessa ehkä kuukauden raskausviikolla 22. Esikoisen kohdallahan sitä muisti päivälleen missä mennään. Nyt vilkaisin kalenteriin ja yllätyin, että olen kohta aloittamassa raskauden viimeistä kolmannesta! Aika kuluu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nopeasti siksi, ettei raskaana meinaa ehtiä olla, kun on niin monta muuta huolehdittavaa asiaa (tai no yksi lapsi) ja hitaasti siksi, että toisella kerralla raskaudesta puuttuu ensimmäisen kerran hohto ja jännitys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu (mitä en tosin kyllä kauheasti viime kerralla kokenut, kun odotin vain, että lapsi syntyisi).

On helpottavaa ja yllättävää, että raskaudet tosiaan ovat erilaisia. On kyllä täysin käsittämätöntä, miten samojen ihmisten geeneistä, samassa mahassa kasvavat vauvat voivat silti saada aikaan niin erilaisia raskauksia. Toisella kerralla raskauspahoinvointi alkoi aikaisemmin, mutta onneksi loppui aikaisemmin eikä ollut niin raju. Ruokahalu palasi nopeammin eikä tässä raskaudessa ole tarvinnut olla neuroottisen tarkka syömisen kanssa, vaan ruokavälit voivat jopa hetkellisesti pidentyä. Edellisellä kerralla lapsi majaili ihan alhaalla vatsassa ja painoi lantioon paljon, sen lisäksi suurimpana pulmana oli yölliset suonenvedot, joihin vedin ainakin tupla-annosta magnesiumia. Tällä kerralla vauva majailee jälleen ihan alhaalla, ja lantiota ja selkää on alkanut särkeä aikaisemmin. Suonta ei vedä, mutta olen saanut jalkaani aivan törkeän ruman ja kipeän suonikohjun. Se jos mikä on katkeransuloista, kun 60+ äitini tutkii jalkojaan, ettei mulla ole kyllä vielä. No minun jalkani irvistää pahemmin kuin irvikissa ja sen lisäksi, että tunnen häpeää siitä, miltä jalka voikaan näyttää, poden huonoa huonoa omaatuntoa, että edes olen niin turhamainen, että asia kiusaa minua. Vielä rasittavampaa on kuitenkin se, kuinka kipeitä suonikohjut voivat olla. Kuin joku pieni mies (sellainen kuin niissä Olipa kerran elämä -sarjoissa on) sähköttäisi sitä suonta pitkin. Jestas. Kuulemma jalkojen ylhäällä pitäminen auttaisi, mutta missä välissä niitä ehtii ylhäällä pitämään. Juu ei kyllä missään. Tai oletteko nähneet äitiä, joka tekee kotiöitä jalat ylhäällä? Juu en minäkään. Jalat ovat muutenkin tosi väsyneet, ja aamulla kun herää ja nousee ylös, tuntuu siltä kuin olisi jo juossut kymppikilsan aamulenkin. Öisin olen saanut nukuttua, kun olen lotrannut jalkoihin litroittain Relaxantia. Vinkvink, sen on todettu auttavan myös lasten kasvukipuihin. Uskomaton rasva.

Tällä kerralla vatsassani ei mene minkäänlaista viivaa, kun edellisellä kerralla siinä oli tumma linea negra alhaalta ylös asti. En usko, että siitä voi tehdä mitään päätelmiä lapsen sukupuolen suhteen, koska tämä beibe majailaa mahassani poikittain! Sen vuoksi vatsa on nyt levinnyt myös hieman sivuiltakin. Molemmissa raskauksissa olen törmännyt mielialanvaihteluihin ja etenkin tässä jälkimmäisessä liikutus on ollut no, liikuttavaa. Valuin vettä kuin Niagaran putoukset, kun katsoin katsoin kesällä Carl Philipin ja Sofian häitä (Hei haloo!) ja lastensairaalan tukikonserttia. En myöskään tiennyt, että raskausaikana voivat luomet lisääntyä, ikenet olla jatkuvasti tulehtuneet tai näkö huonontua. Nyt tiedän senkin.Odotan siis kovasti, että nköni jälleen parantuu imetysaikana, kuten viimeksi. Raskausajan hormonit sekoittavat elimistöäni ja minun on ajoittain selvästi vaikea siihen mukautua. Jos oikein huono tuuri käy, niin myös yli 30 vuotta levossa olleet viisaudenhampaani päättävät puhjeta juuri nyt. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi niin sanotusti...

Tällä kerralla vauva on saanut jo jotain jemmaan vähän aikaisemmin. Meille on saapunut yksi uusi kantoliina, tuplarattaat ja kasa todella söpöjä new born -kokoisia kestovaippoja sekä villiksiä. Katsotaan, tuntuuko vaipat yhtä söpöiltä, kun niissä on kakkaa...no nähtäväksi jää. Henkisesti odotus on ollut helpompaa. Kun tuota pientä puliveivaria päivät seuraa, niin toisinaan tuntuu, että sydän pakahtuu, kun se on niin valloittava, täynnä elämää, toivoa ja mahdollisuuksia. Onhan se nyt mieletön juttu, että elämäänsä saa tuollaisia pikkuihmisiä. Mutta silti. Kyllä ymmärrän niin senkin, miksi osa ei halua lapsia. Vuoden aikana talon rytmi on muuttunut ja kaikessa on otettava lapsi huomioon. Lapsi muuttaa minua, isimiestä ja meidän suhdetta. Halusi tai ei. huomaan, etten ole pikkuvauvaihminen, enkä taaperoihminen, vaan minusta on ihanaa, kun lapsi kasvaa. Silti koen toisinaan surua siitä, että kohta se ei enää kiipeä syliin, ei moiskauta räkäisiä pusuja keskelle suuta tai potki yöllä kylkiäni. Äh, kuinka lapsen kasvaminen voi olla yhtä aikaa kaunista ja kipeää.

Toisella kerralla sitä luulisi tietävän, mikä on edessä. Mutta silti sitä huomaa havahtuvansa päivittäin siihen, ettei ole pienintäkään hajua, mihin on ruvennut ja mitä tuleman pitää. Kakkonen pitää huolen, että hänetkin muistetaan ja hän muksii yksiössään tasaiseen tahtiin. Se on onnea se. Ja vielä on hyvin tilaakin. 

Aitan siirto

Navetan laajennus 70-luvulla.

Sitä, mitä en muista, lisään myöhemmin.

Tuli siis sellainen mahdollisuus, että sukuni mailta Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rajalta piti siirtää aitta pois. Pappa oli aikoinaan ostanut aitan, kun se oli ollut kallellaan eteenpäin ja pitänyt pelastaa parempaan paikkaan. Niin aitta sitten saapui ja koottiin 60-luvulla mummulani viereen. 70-luvulla edessä oli sukutilan navetan laajennus ja aitta jäi ihan liki uutta navettaa. Siinä se sitten on töröttänyt navetan vieressä pikku hiljaa pidemmässä ja pidemmässä heinikossa ja kaikenlaisten tavaroiden ympäröimänä sekä sisältä että ulkoa. Lisäksi vesi valui navetan katolta aitan toiselle seinälle. Ei hyvä.

Aitta on kaksikerroksinen, noin 3-4 metriä kanttiinsa ja noin 4-5 metriä korkea. Näin rakentamisesta tietämättömän naisen näkökulmasta tekstini ei ole kovin tarkka rakennusteknisesti. Kesällä 2014 tilanne oli tämä.

Mummunihan oli maanperinpohjainen hamsteri ja aitta oli sisältä täynnä kaikenlaista tavaraa kangaspuun osista vaatteisiin, kirjoihin ja mappeihin. Muistan, että olemme lapsena leikkineet aitan yläkerrassa ja alakerta on aina ollut niin täynnä tavaraa, ettei siellä ole mahtunut tekemään mitään.

Vuosi sitten syksyllä, kun vanhempani siivosivat aittaa sisältä, me tuumailimme aitan paikka takapihallamme. Kun aitalle ei ollut oikein muita ottajia, niin isimieshän innostui kerrassaan mahdollisuudesta purkaa ja koota 1800-luvun aitta meidän tontille. Vaikka aitta on todella korkea, oli kunta aitan siirtoon myöntyväinen. Meillä on rinnetontti ja aitan harja ei ylitä naapurin talon eikä meidän "päärakennuksen" matalamman osan harjakorkeutta.

Ensin oli siirrettävä leikkimökki yläpihalla, mikä tapahtui naapureiden avustuksella. Leikkimäkin alle teräsputket ja ei muuta kuin lykkimään mökkiä mäkeä ylös ja yksi aina siirsi putkia mökin alle eteenpäin. Aitan kohdalta maat pois, sorat tilalle ja talvella vielä kaadettiin tuosta rajalta koivut pois aitan kattoa roskaamasta.

Isimiehen insinööriveli laskeskeli, että savimaahan aitta kannattaa perustaa ruuvipaalujen päälle.

Ruuvipaalut (8kpl) ruuvattiin maahan syksyllä 2014, jotta vähän talven aikana näkisi liikutteleeko routa niitä.

Kesällä niistä muutamaa siirrettiin ihan todetakseen, että ne olisivat sittenkin olleet ihan oikeilla paikoilla. Juniori oli tietysti apuna. Takana näkyy yläpihalle rullattu leikkimökki.

Heinäkuussa 2015 alettiin purkaa aittaa. Katto oli ehjä ja vesi ei ollut päässyt sisään, myös sisähuopa oli ehjä, siihen vain tehtiin reiät, joiden kautta saatiin kattotiilet purettua.

Apuna purkamisessa oli paljon hirsirakennuksia purkanut kirvesmies tyttärensä kanssa. Isimies teki töitä käskettyä ja kuvasi purkua, jotta sen osaisi sen sitten kuvien avulla koota. Hirret merkittiin lyijykynällä a-,b-,c- ja d-seiniksi ja kasattiin lavalle. Aitasta löytyi ainakin kahdet vanhat siirtomerkinnät; toiset kaiverretut ja toiset sinisellä kynällä tehdyt.

Yläkerta purettu ja vuorossa alakerta.

Aitta on todennäköisesti 1800-luvun puolella tehty. Täytyy kyllä todeta, että aikamoisia kädentaidoinnäytteitä nuo vanhat hirsirakennukset! Eipä ollut juuri nauloja käytetty! Oviaukon ja ikkunaluukun sivuilla olevat hirret on kiilattu puisilla kiiloilla paikoilleen. Sisältä hirret olivat täysin kuivat ja ehjät, vaikka aitan ulkopinta oli vuosien ja maalauksen puutteessa päässyt hieman rapistumaan.

Vanhalla paikallaan aitta oli perustettu tynnyreiden päälle, jotka oli sisältä täytetty betonilla. Perustusten päälle oli tehty aitan sisällä olleista viljalaareista kolmikerroksinen kehikko ja varsinainen aitta seisoi sen päällä. 

Yhdellä kuormalla selvittiin ja heinäkuussa 2015 hirret siirrettiin meidän pihaan. Edessä pölyinen homma, kun kaikki hirret oli harjattava puhtaiksi pölystä ja perhosten koteloista ynnämuusta.

Kaikki aitan hirret olivat hyväkuntoisia. Pohjakehikon oikea etu- ja takakulma kaipasivat pientä paikkausta. Nurkkien haperot kohdat korvattiin uudella puulla. Pohjakehikon ylimmän hirsivarvin yksi hirsi oli hapero (oviaukon kohdalla oleva seinä, koska vesi oli laskenut porraslautojen läpi). Koska meillä ei ollut tarvetta nostaa aittaa niin paljon maasta, jätettiin ylin varvikerros kokonaan pois ja pohjakehikon toiseen kerrokseen tehtiin uudet kolot aitalle.

Syyskuun alussa 2015 talkoiltiin aitan ekakerros yläkerran lattiaan asti. Olihan se kuin palapeliä olisi koonnut, kun uusi hirsivarvi aina vain loksahti pakoilleen! Hirsien väliin laitettiin pellavaeristettä.

Syyskuun lopussa 2015 talkoiltiin toinen kerros.

Yläkolmiotkin oli tosiaan naputeltiin paikoilleen puutappen avulla. Muutama ruuvi aittaan ruuvailtiin varmistukseksi.

Hertsyykkeri sentään, kun se näyttikin koottuna korkealta!

Nopeasti siihen kuitenkin silmä tottui, eikä se takapihan terassilta näytäkään niin julmetun isolta.

Isimies kiipeää aina aitan yläkertaan omaa tupaansa ihailemaan. Elokuun lopussa saatiin muuten myös lopultakin lasikate takapihan terassille!

Viime viikonloppuna vuorossa olikin kattotalkoot. Niistäpä sitten erikseen. Me lähdettiin nimittäin juniorin kanssa pois jaloista mummulaan!

Kiusallisia hetkiä

Tämän kesän hittibiisit ovat olleet varsinainen riesa. Sen lisäksi, että ne soivat koko ajan ja joka paikassa, ne ovat muodostuneet nopeasti kinkkisiksi korvamadoiksi. Kuulet pari tahtia ja sen jälkeen renkutus jää soimaan päähän, ja pahimmassa tapauksessa lauleskelet renkutusta itseksesi. Ääneen.

Kiusallisimmat hetket ovat kassajonossa. Vaikka olisit saanut radiossa soineen renkutuksen häviämään, niin eikös vain kaupassa olekin radio päällä. Yllätät itsesi kassajonossa jonkun raksamiehen takana lauleskelemassa..

...ja mä haluun haluun
kanssas tehä vauvoja...

tai

Täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö
viis päivää ihan luokatont' ryystöö...

Juu rehellisesti sanottuna tämän kuontalon kanssa, en tiedä, kumpi korvamato on pahempi. Suljen suuni ja häviän huomaamattomasti kaupasta ostokset maksettuani.

Puolessa välissä mennään ja ylhäältä katsottuna maha on pieni. Kuvittelen edelleen, ettei kukaan huomaa sitä. Vilkaisu peiliin ja sivusta katsottuna se näyttää jo valtavalta. Ja se painaa lantioon ja selkään. Olen pulassa jo nyt. Painoa on tullut 2 kiloa ja ennen peiliin vilkaisua olisin luullut sen tulleen boobseihin. Mutta ei, kyllä tuonne vyötäröllekin on jotain ilmestynyt. Enkä tajua, miten se kaksi kiloa voi painaa. No pääasia ettei enää okseta...