Verta, hikeä ja kyyneleitä...

...tai verta, mustelmia ja kuhmuloita...

Reilu kuukausi sitten oppi hän seisomaan tukea vasten. Hän oppi seisomaan ennen kuin alkoi kontata. Mutta hän ei osannut seisoa tukevasti eikä etenkään laskeutua alas. Kysäisin sitte avoimessa (olen käynyt säännöllisesti avoimessa päiväkodissa vauvatreffeillä ja kyllä, se on tosi mukavaa) hieman kokeneemmalta äitityypiltä, että milloinkahan nämä oppii tulemaan alas.

Olihan se sellainen vahdittava vaihe, mutta ei siinä onneksi kauaa kestänyt. Taisi mennä viisi päivää, kun lapsi oppi laskeutumaan alas, vastasi äitityyppi.

Odotin viisi päivää. Odotin toiset viisi päivää. Odotin vielä viisi päivää. Sen jälkeen en laskenut enää päiviä. Lapsi oli täysin vakuuttunut, että hän osaa seisoa ja voi seisoa ihan missä vain ja voi heittää kädet irti ja vaikka mitä. Mutta ei se kyllä alas osannut tulla. Eikä aina edes ilmoittanut haluavansa tulla alas, kupsahti vain. Olen yrittänyt olla järkevä äiti ja antanut lapsen terveen järjen rajoissa hieman kupsahdellakin ja sanonut aina, että ei haittaa, ei hätää. Olen varjellut lapsen päätä kaakelilattialta ja kulmilta.

Mutta. Vaikka olisin alle metrin päässä, en ole aina ehtinyt ottaa koppia. Kädet ovat varmaan venyneet kymmenen senttiä ja silmätkin ovat kuin kärpäsellä, mutta koska lapsi näyttää kokeilevan ihan kaikkea, en kerta kaikkiaan aina ole ehtinyt ottaa koppia. Tuossa viikon sisällä lapsi sitten sai viirumaisen mustelman ohimoon, kun kaatui pöydän reunaan. Meni kaksi päivää, hän jäi kylässä jumiin vieraan syöttötuolin alla oleviin pinnoihin (kannattaa yrittää kontata esteen yli niin, ettei nosta käsiä) ja kupsahti nenälleen. Onneksi ei ole vielä hampaita, mietin, kun lohduttelin hysteeristä lasta, jonka suusta valui aina vaan verta ja huuli huusi hoosiannaa. Lopputuloksena turvonnut ja verinen huuli ja hieman ehkä osumaa ottanut ylähuulijänne. Meni kolme päivää ja lapsi tipahti vaunuista pää edellä alas. Niin, kertokaapas kuinka se tapahtui, kun olin itse vaunujen vieressä. Lopputuloksena mustelmainen kuhmu pojan otsaan ja erittäin järkyttynyt äiti. Valehtelematta huomioni herpaantui ehkä 15-20 sekunniksi. En ehkä voi sanoa, etten koskaan toivu, mutta sanonpa kuitenkin, että menee kyllä hetki, että toivun siitä, että näen lapsen putoavan kaaressa pää edellä suoraan eteeni.

Toistaiseksi olemme selvinneet ilman tk-keikkaa ja lapsi näyttää toistuvasti toipuvan nopeammin kuin äiti. Kaiken tämän jälkeen en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka joustavia nuo pienet ovat. Ja että meille tulee vaunut, joissa on kunnolliset valjaat. (Voisin myös kirjoittaa romaanin verran ominaisuuksia, millaiset ovat hyvät vaunut, nyt kun tähänkin minulla on näkemys.)

Tarinahan etenee kuin TV-Shopissa konsanaan: Eikä tässä vielä kaikki, kaupanpäälliseksi saat - kaupanpäälliseksi tarvitsemme valjaat myös syöttötuoliin. Koska myös siellä voi seisoa ja sieltä voi ryömiä pois pöydälle. Tämänkin huomasin, kun olin jättänyt kasan puolukoita pöydälle sormiruokailtavaksi (se on kuulkaa nykyään muotia) ja käännyin ottamaan jotain tiskipöydältä. Ensihätään olemme vyöttäneet lapsen kotikutoisesti vyön ja astiapyyhkeen avulla tuoliin kiinni. Että näin meillä. Tervetuloa katsomaan, millaisin pedagogisin ratkaisuin opettajien lapsia kasvatetaan.

Kun oli kulunut 3 viikkoa ja 2 päivää seisomaan oppimisesta, lapsi laskeutui ensimmäisen kerran seisonnasta alas. Se tapahtui kylässä, hetkeä ennen kuin huuli halkesi. Kun oli kulunut 1 kuukausi seisomaan oppimisesta, alkoi lapsi osoittaa kiinnostusta tulla itse seisonnasta alas. Nyt kun on kulunut 1 kuukausi ja 4 päivää lapsi osaa tulla sujuvasti alas. Luulin, että se tapahtuu niin, että mennään takaisin polviseisontaan jne. Mutta kyllä ei muuten tapahdu. Toinen käsi heitetään irti, kyykätään ja keikutaan ja sitten otetaan kädellä maasta vastaan.

Tämä opittu taito on hieman palauttanut äiti-itseluottamustani ja tällä hetkellä minun ei tarvitse kontata lapseni perässä, mitä olen viimeisen kuukauden ajan tehnyt. Voin jopa ajoittain olla muutaman metrin päässä ja katsoa, kuinka lapsi laskeutuu itse alas. Joten kohti uusia haasteita!