Olisi pitänyt jo sunnuntaina tajuta, että nyt tapahtuu jotain, kun Pätkä veti epätavanomaiset kolmen tunnin päiväunet. Tai sitten joko maanantaina tai tiistaina, kun vaunut eivät enää kelvanneet (eikä mikäään muukaan) ja päiväunet typistyivät jälleen siihen kahteenkymmeneen tai hyvällä lykyllä kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin. Tai sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön jälkeen, kun yöunet olivat tavanomaista pidemmät.
Syksyn tulon tunnistaa siitä, että ensimmäiset keltaiset lehdet tippuvat puista, ruokana on kaalilaatikkoa ja kaupan parkkipaikalla tuuli pyöräyttää mummon hametta niin, että alushousut vilahtavat (olivat muuten valkoiset). Ja räkätäudista. Räkätauti uhkaa nimittäin iskeä perheemme junioriin juuri sopivalla hetkellä, kun sunnuntaina olisi luvassa juhlahumua.
Tiistai-iltana kävimme nukkumaan lähes tavanomaiseen aikaan lähes tavanomaisin rutiinein. Alle tunti nukahtamisensa jälkeen Pätkä heräsi itkien. Epäilin ensin syyksi iltakiukkua, joka vaeltelee siellä sun täällä majoittuen milloin mihinkin taloon vanhempien riesaksi. Mutta ei poika huutanut. Se itki lohduttomasti valittaen, ei halunnut syödä, ei halunnut tuttia ja nukahti pian uudestaan sylissä nyyhkien ja nenä rohisten. Ensin iski äidin huono omatunto: onkohan sillä ollut tänään kurja päivä, ja seuraavaksi todellisuus: se on tulossa sairaaksi. Kun Pätkä heräsi seuraavan kerran jälleen alle tunti nukahtamisestaan, päätin, ettei tänä yönä ehkä kannata katsoa kelloa. Tämä on vasta alkua. Osasin siis varautua, että yö oli rikkonainen, kitinän täytteinen ja erittäin pätkissä nukuttu. Onneksi on kiikkutuoli, ajattelin yöllä siinä keinuessani ja poikaa nukuttaessa.
Kolmen aikaan sitten tulin katsoneeksi kelloa ja totesin, että nyt ollaan vasta puolessa välissä. Jotain on keksittävä. Raahasin vaunut eteisestä, koska niistä sai kätevästi nostettua päätyä kopan alta eikä tarvinnut alkaa ryömiä pimeässä pinnasängyn alla lisäilemässä kirjoja pinnansängyn jalkojen alle. Nukkuminen vaakatasossa oli lapsesta nimittäin ilmeisen epämiellyttävää. Samalla kaivoin esille ilmankostuttajan, huuhtelin sen viime talven jäljiltä ja lorautin veden sekaan muutaman tipan carmolista. Niin sitä sitten päästiin aamuun asti. Aamulla väsytti. Ei niinkään lasta, joka vaikutti aika tyytyväiseltä, mutta äitiä sitäkin enemmän.
Eilinen meni sitten räkää odotellessa. Mitään suunnatonta limaryntäystä ei ollut havaittavissa, mutta tuli sieltä jotain kiiltävää limansekaista, jonka sai kätevästi levitettyä pienillä nyrkeillä pitkin naamaa. Huomasin niitä kiiltäviä limarantuja myös paidassani siellä täällä, kun istuin väsyneenä parturissa. Näin puolen vuoden jälkeen sitä alkaa olla jo aika sinut erinäisten eritteiden kanssa, joita löytää vaatteistaan liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Oih, väsymyksen tilan huomasi myös siitä, että yrittäessäni keskustella asiallisesti jäivät monet lauseeni kesken, kun en muistanut, mitä olinkaan sanomassa.
No seuraava yö menikin rauhallisemmin ja samoin tämä päivä. Flunssa ei ole ainakaan vielä iskenyt rytinällä, joten olen alkanut epäillä h a m p a i t a. Tyyppihän jyystää tällä hetkellä kaiken, minkä käsiinsä saa, ja jopa tutti kelpaa ajoittain, koska silläkin saa hangattua ikeniä. Olen myös kuullut paljon iloisia tarinoita noiden hampaiden teon kylkiäisistä. Ihan jos vaan aloittaa valvomisesta ja flunssasta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti