Arjen askeleet

Kahden ja puolen viikon lomailun jälkeen palasi isimies jälleen töihin ja niin alkoi taas arkiarki kotosalla. Tosi asiassa arki alkoi jo pari päivää aikaisemmin, kun isimies mursi peukalonsa, tarkemmin sanottuna oikean käden sellaisen. Oikean käden peukalo on osoittanut olevansa tärkeä osa kaikenlaista arkista puuhastelua ja ilman oikean käden peukoloa mies on ihan peukalo keskellä kämmentä. Kipeä se varmasti on, ainakin väri on vakuuttavan mustanpuhuva, ja tällä peukalolla ei todellakaan vaihdeta vaippoja, pueta lasta tai kiinnitetä vaunujen tai syöttötuolin valjaita kiinni. Lapsi on kuin elohopea ja luikertelee omia teitään. Lapsenhoidollisten puuhien lisäksi äiti-ihmisen toimenkuva laajentui ja hetkellisesti siihen kuului myös leipien teko miehelle ja takin vetoketjun laittaminen kiinni. Kaksi lasta yhdellä murtumalla, sanoisin! Nyt kuitenkin peukalo paketoituna arki alkaa jo luistaa.

Olin jo kovasti kaivannut arkirytmiä ja reilun viikon joululomareissun jälkeen oli mukava olla loppuloma kotona. Lapsen rytmi on alkanut palautua vähän enemmän normaaliksi. Ensimmäinen kotipäivä kotona itsekseen oli kuitenkin varmaan yhtä väsyttävä kuin miehen ensimmäinen päivä töissätöissä. Yöunilta heräsi hyväntuulinen pikkukaveri, mutta koko loppu päivän jalassani roikkui lähemmäs 8-kiloinen kahvakuula. Voi ulina ja ulvaus. Selvästikin lapsi huomasi menon muuttuneen ja niin sitten viihdytin vinkuvaa vaaperoa katselemalla yhdessä isimiehen kuvia tietokoneelta, kantelemalla lasta ympäri huushollia ja veivaamalla Musarullan samaa jaksoa uudestaan ja uudestaan. Osaan jo koko jakson vuorosanat aika hyvin.

Viikko sitten lapsi alkoi vähentää maidon tissuttelua päiväsaikaan ja tällä viikolla ei sitten ole maistunut oikein mikään muukaan ruoka. Paitsi letut ja jäiset marjat ja soseet. Valitettavasti nälkä on kova, jos syö vain jäisiä vadelmia ja karpaloita aamusta iltaan. Puuron syömisestä on tullut sellainen sota, että olen repiä pelihousuni perusteellisesti, kun lapsi käynnistää sylkymoottorinsa turboasetuksille ja ensimmäisestä lusikasta. On myös tosi kiva laittaa vaikkapa kalaa ja sitten kaapia sitä tyyristä pureskeltua, suussa pyöriteltyä ja syljettyä töhnää ympäri lattiaa, pöytää ja mattoa. No onneksi on letut! Koska jostain syystä lätyt ovat nousseet suosioasteikolla top ykköseksi, niin syömme siis tätä nykyä paljon lättyjä. Aamulla ne tehdään puuroon ja päivällä kasvissoseeseen ja ah, voisin niin aloittaa "Tuunaa lättyjä lapsellesi" -kokkiohjelman! Mutta nopea viittaus vatsan toimintaan. Voi juku on pikkupätkän maha kovalla, kun ei tahdo hän maitoa, eikä tahdo soseita ja mukista hörppiminenkin on niin pieniä kulauksia. Sellaisia samanmoisia pipanoita p*skoo jotkut pikkueläimet tuonne meidän pihalle. Testattiin sitten blenderillä rahkaa, omenamehua ja mustikoita. Se maistui myös erinomaisesti, mutta siitä sitten taas vatsantoiminnalliset ongelmat olivatki siitä toisesta ääripäästä. Ehkä vatsa ei vielä kestä kunnolla maitotuotteita.

Isimiehen tuunaamia lättyjä. Menee kuumina ja kylminä.
Yhdellä ruokailulla voi mennä kuusikin lättyä. Että kyllä sillä nälkä on.

Ensimmäisen arki-illan yhteinen rauhallinen päivällishetki oli kuin suoraan jostain tragikoomisesta tv-sarjasta. Eihän siitä mitään tullut. Äidillä oli hermo tiukalla ja hän meni ulos kolaamaan lunta, nälkäisenä. Isimies laittoi ruokaa, nälkäisenä, ja lapsi heräsi ja silläkin oli nälkä. Koskä sekä äidillä ja isällä oli nälkä, olivat molemmat unohtaneet, että lapselle ei ollutkaan oikeastaan mitään valmista ruokaa ja herkullinen linssi-juureskeittokin oli liian chilinen ja suolainen pikkuihmiselle. No keitetään sille makaronia! Isi söi, makaronit kiehui, äiti söi, lapsi odotti ruokaa, se sai makaroninsa, ne eivät olleetkaan tarpeeksi pehmeitä, isi söi, äiti söi, lapsi odotteli, makaronit ei pehmenneet keittämällä, isi leikkasi niitä pienemmiksi saksilla, ei kelvannut sittenkään, lapsi sylki kaiken pois, niin myös kasvissoseen lopun ja leivän ja veden. Jos joku olisi ollut kärpäsenä katossa, olisin kertonut kovaan ääneen, että IMUROIN ja PYYHIN lattian aamulla, vaikka siitä ei ollut enää pienintäkään merkkiä jäljellä. Nostin lapsen lattialle ja niin se söi tyytyväisenä siellä pöydän alla omia kylmiä, limaisia ja kuivuneita makaroneja ja leivän paloja.

Alkutilanne.
Heko heko, syljen kaiken tänne kaukaloon.

Lopputilanne.
Syön täältä, mitä löydän.

Ja sitten vielä toiseen suuntaan.

Ja minä kun olin niin haaveillut mukavasta ruokahetkestä.

Tänään Pätkä on sitten syönyt jääkaappikylmää ihan pikkuvauvalle sopivaa samettista kasvissosetta, iltapalaksi lättyjä ja valmistauduttu kaikenlaisin ruuin huomiseen. Se on nimittäin maanantai ja uusi arkiviikko.