Nimittäin päikkärit.
Juniorin päikkärikuukaudet 7-11 olivat helppoa hommaa. Se nukkui päikkärit, kun väsytti. Rytmi oli jopa aika ennustettava. Ei tarvinnut kärräillä ympäri pitäjää, vaunut vaan ulos ja useimmiten sinne se simahti. Sanotaan, että vauvavuodesta paljon unohtaa, mutta en kyllä ole unohtanut ensimmäisen puolen vuoden päiväunitaisteluita. Kun se ei vaan nukkunut. Unia oli päivässä viidetkin ja joka kerta nukuttamiseen meni puolesta tunnista tuntiin.
Yksi kerrallaan päikkäreitä on nyt tipahtanut pois. Pitkään mentiin kaksillä unilla, muistaakseni tuosta 7-8kk:n iästä asti. Mutta nyt kaksista päikkäreistä yksiin siirtyminen on ollut kyllä varsinainen operaatio. Kolme kuukautta on hinkutettu joka toinen päivä yksillä ja joka toinen päivä kaksilla unilla. Yhtäkkiä lapsi kun ei vaan suostunut enää nukahtamaan aamulla klo 10. Tai edes klo 11. tai klo 12. Se oli väsynyt, kitisi, mutta ei nukahtanut. Ja kun sen vihdoin sai nukahtamaan, nukuttiin lounasajan ohi ja mihin lie ja syötiin vähän miten sattuu ja milloin sattuu ja mitä sattuu, kun ruoka oli tarjolla eri aikaan kuin lapsi oli hereillä, vaikka miten yritit kikkailla. Aamupäivän unet eivät kuitenkaan riittäneet iltaan ja alkuillasta taas sama hommaa: väsymystä, kitinää, mutta uni ei tule. Lapsi ei jaksanut valvoa, eikä se myöskään nukahtanut. Hohhoijaa.
Kun on pitkään taistellut unien kanssa, tahtoo kunnioittaa lasta ja hänen rytmiään, koska silloin kaikki pääsevät helpommalla ja pysyvät paremmalla mielellä. Mutta eipä tuo lapsikaan oikein omaa parastaan aina tiedä, toisinaan täytyy vähän äitin jeesata. Tiedän, että osa kellottaa unet tosi tarkasti ja laittaa lapsen päiväunille minuutilleen samaan aikaan, mutta juu meillä ei laiteta. Minusta ei todellakaan olisi kellottamaan päikkäreitä. Mutta aloimme pikku hiljaa hinaamaan unia myöhemmäksi. Toisinaan se onnistui toisinaan taas ei.
Nyt olemme vihdoin (matkustamisen, oksennustaudin ja kaikkien köhien ja nuhien yms.yms.) jälkeen päässeet yksiin päiväuniin. Jee! Se tarkoittaa sitä, että unille mennään lounaan jälkeen ja väsymystilanteesta riippuen se tapahtuu noin klo 11.30-13 välillä, päikkäriunta riittää päivässä noin 1,5-3 tuntia. Se on paljon se. Se tarkoittaa myös sitä, että on helpompi suunnitella käyvänsä jossain kylässä tai tavata muita lapsia tai ihmisiä ylipäätään tai sen sellaista, ja mukana on levännyt lapsi, eikä sellainen, joka saa huutokirkunakohtauksen, kun onneton äiti on raahannut sen kotoa väärään aikaan pois. Kaksiin päikkäreihin siirtymisen jälkeen myös yöunet ovat pidentyneet. Minä-herään-aamulla-klo6 -lapsi on siirtynyt moodiin, jossa se voi kiskoa öisin jopa kaksitoistakin tuntia. Herranjestas sentään, tämä äiti on nukkunut univelkoja pois!
Jos lapsen kävelemään oppimisen jälkeen tuli olo, että onpa se kasvanut, niin yksistä päikkäreistä tulee olo, että onpa se tosiaan kasvanut. Tyyppi on melkein koko päivän hereillä ja puuhastelee meidän mukana!
maanantai 13. huhtikuuta 2015
torstai 9. huhtikuuta 2015
Eräänlainen pääsiäisen kärsimystarina tämäkin
Oli siivottu ja lapsiperheen mittakaavassa oli siistiä.
Oli vieraat kylässä.
Oli ostettu lammasta ja nostettu liha sulamaan. Isolle porukalle.
Oli pääsiäissuunnitelmat valmiina.
Oli perjantain ja lauantain välinen yö ja heräsin outoon oloon.
Kävin vessassa ja olo muuttui entistä oudommaksi. Enpä ehtinyt kissaa sanoa, kun puhuin jo vinkuintiaa kaakeliastialle. Olin häkeltynyt. En muistanut kenenkään tutun sairastaneen tätä tautia viime aikoina. Istahdin kodinhoitohuoneen rappuselle. Mieskin heräsi, valitti huonoa oloa ja vinkuintia sai jatkokseen jonkin sortin örvellysenglannin. Voi, miksi tämä tulee aina öisin!? Siinä sitä sitte yrjösimme vuoron perään ja yritimme rauhoitella lasta, joka heräsi ja hätääntyi äkillisestä yötrafiikista.
Aamuun mennessä oli oksennettu vessan matto ja kodinhoitohuoneen matto ja muutamat yökkärit ja sen sellaista. Sanoimme vieraille, että juu kannattaa ehkä lähteä. Laitoimme viestin tutuille, että olis lammasta tarjolla. Kampesimme itsemme vessaan vuorotellen ja mietimme, että kuka tuon lapsen hoitaa. Sopivasti pääsiäinen ja kaksi pyhäpäivääkin ja voi tuska. Luulin univelan olevan kotiäidin pahin vihollinnen, mutta se onkin molempien vanhempien yhtäaikainen oksennustauti. Miten ihmeessä tästä selvitään? Kun ne isovanhemmatkin ovat kaukana.
Onneksi juniorin kummit ottivat lampaan paistettavaksi ja kävivät kaupassa. Sen jälkeen linnoittauduimme neljän seinän sisälle juhlimaan pääsiäistä. Ihan oli omat juhlat. Rullasin kaikki hankalasti pestävät matot (sellaisiakin meillä näyttää edelleen olevan) pois lattioilta, vuorasin lapsen sängyn pyyhkeillä ja yritimme vain selvitä. On raskasta hoitaa lasta, kun tuntuu, ettei jaksa eikä pysty eväänsäkään liikuttamaan. Lapsikin jotenkin aisti, että noilla on nyt joku hätänä ja linnottautui pariksi päiväksi kylkeen kiinni. Päiväunetkin minä-en-nuku-sylissä-enkä-sisällä -lapsemme nukkui kainalossa ja illalla nukahti meidän väliin. Kuin ihmeen kaupalla sain imetettyä lapsen silloin tällöin ja tauti pyyhkäisi lapsen yli hyvin kevyesti. Imetys ja oksennutauti yhtä aikaa on kyllä niin HC-kamaa, että toivottavasti ei enää koskaan. Mies pääsi nopeammin jaloilleen, mutta minusta tuntui, että minut imettiin ihan kuiviin ja ruoka alkoi maistua tosi hitaasti.
Hertsyykkeri sentään, että oli kamala pääsiäinen. Sitä on seurannut pitkä viikko, kun miehellä on paljon töitä ja iltamenoja ja itse olen ollut kotona kiukkuisen ja puolikuntoisen lapsen kanssa, puhettakaan, että itselläkin heitti päästä (mahasta) hyvän aikaa. Piiiitkiä päiviä, jotka vaan jaaaatkuuu ja jaaatkuuuuu.
Oli vieraat kylässä.
Oli ostettu lammasta ja nostettu liha sulamaan. Isolle porukalle.
Oli pääsiäissuunnitelmat valmiina.
Oli perjantain ja lauantain välinen yö ja heräsin outoon oloon.
Kävin vessassa ja olo muuttui entistä oudommaksi. Enpä ehtinyt kissaa sanoa, kun puhuin jo vinkuintiaa kaakeliastialle. Olin häkeltynyt. En muistanut kenenkään tutun sairastaneen tätä tautia viime aikoina. Istahdin kodinhoitohuoneen rappuselle. Mieskin heräsi, valitti huonoa oloa ja vinkuintia sai jatkokseen jonkin sortin örvellysenglannin. Voi, miksi tämä tulee aina öisin!? Siinä sitä sitte yrjösimme vuoron perään ja yritimme rauhoitella lasta, joka heräsi ja hätääntyi äkillisestä yötrafiikista.
Aamuun mennessä oli oksennettu vessan matto ja kodinhoitohuoneen matto ja muutamat yökkärit ja sen sellaista. Sanoimme vieraille, että juu kannattaa ehkä lähteä. Laitoimme viestin tutuille, että olis lammasta tarjolla. Kampesimme itsemme vessaan vuorotellen ja mietimme, että kuka tuon lapsen hoitaa. Sopivasti pääsiäinen ja kaksi pyhäpäivääkin ja voi tuska. Luulin univelan olevan kotiäidin pahin vihollinnen, mutta se onkin molempien vanhempien yhtäaikainen oksennustauti. Miten ihmeessä tästä selvitään? Kun ne isovanhemmatkin ovat kaukana.
Onneksi juniorin kummit ottivat lampaan paistettavaksi ja kävivät kaupassa. Sen jälkeen linnoittauduimme neljän seinän sisälle juhlimaan pääsiäistä. Ihan oli omat juhlat. Rullasin kaikki hankalasti pestävät matot (sellaisiakin meillä näyttää edelleen olevan) pois lattioilta, vuorasin lapsen sängyn pyyhkeillä ja yritimme vain selvitä. On raskasta hoitaa lasta, kun tuntuu, ettei jaksa eikä pysty eväänsäkään liikuttamaan. Lapsikin jotenkin aisti, että noilla on nyt joku hätänä ja linnottautui pariksi päiväksi kylkeen kiinni. Päiväunetkin minä-en-nuku-sylissä-enkä-sisällä -lapsemme nukkui kainalossa ja illalla nukahti meidän väliin. Kuin ihmeen kaupalla sain imetettyä lapsen silloin tällöin ja tauti pyyhkäisi lapsen yli hyvin kevyesti. Imetys ja oksennutauti yhtä aikaa on kyllä niin HC-kamaa, että toivottavasti ei enää koskaan. Mies pääsi nopeammin jaloilleen, mutta minusta tuntui, että minut imettiin ihan kuiviin ja ruoka alkoi maistua tosi hitaasti.
Hertsyykkeri sentään, että oli kamala pääsiäinen. Sitä on seurannut pitkä viikko, kun miehellä on paljon töitä ja iltamenoja ja itse olen ollut kotona kiukkuisen ja puolikuntoisen lapsen kanssa, puhettakaan, että itselläkin heitti päästä (mahasta) hyvän aikaa. Piiiitkiä päiviä, jotka vaan jaaaatkuuu ja jaaatkuuuuu.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Tartto, sinne ja takaisin
Luokanopettajat eivät tee työmatkoja. Ne voivat korkeintaan kerran vuodessa käydä Educa-messuilla Helsingissä ja siitä työnantaja korvaa ehkä puolikkaan VESOn (virkaehtosopimuksen mukainen koulutus - mikä sanahirviö). Messuille ei missään tapauksessa voi mennä perjantaina, koska tulee sijaisongelma ja muita ongelmia, vaan sinne mennään lauantaina ja VESOtkin tulee usein täyteen pakollisista lukuvuoden suunnittelupäivistä ja niin.
On siis kerrassaan mahtava juttu, että viime viikolla olimme viisi päivää Tartossa!
Huom. koko meidän perhe oli.
Meidän koululla on ystävyyskoulu Virossa ja koulut tekevät vuosittain oppilas- ja opettajavaihdot molempiin suuntiin. Syksyllä meidän koulussa oli vieraana kaksi opettajaa ja neljä kutosen oppilasta, nyt keväällä homma tehtiin sitten toisin päin. Matkaan lähti isimies ja englanninope ja megalomaanisen idean seurauksena molempien opettajien vaimot kera yksivuotiaiden naperoiden. Kuinka ollakaan olemme kaikki neljä samassa koulussa töissä. Reissuun liittyi paljon säätöä kuten lähes 30-henkisen nuoriso-orkesterin matka osittain samaan aikaan, mutta en nyt mene siihen.
Matka alkoi lupaavasti, kun lapsi valvoi (tietysti) reissua edeltävänä yönä kaksi ja puoli tuntia, kakkasi aamulla sekä omat että myöskin minun matkavaatteet, eväspatongit unohtuivat uuniin ja unohdin laittaa kellon soimaan/kertoa miehelle, että minutkin pitää herättää tarpeeksi ajoissa. Aamulla oli hitonmoinen kiire ja joka paikassa haisi kakka. Aloin myös ihmetellä, miksi joka puolella huushollia on kauheasti leivänmuruja - omatoiminen juniori oli kiivennyt tuolille, ottanut leipäpussista leivän ja mutusteli (murusteli) sitä, kun äiti keräsi tavaroita pää höyryten. Vielä Tartossa mietin, jäikö silitysrauta päälle - ei onneksi ollut jäänyt. Kaikki oli kunnossa, kun palasimme kotiin. Ainoastaan vessassa tervehti päälle jääneet valot.
Lähtöäaamuna kello yhdeksän sulloin siis juniorin autoon ja starttasimme kotioveltamme toisen äiti-ihmisen ja neiti yksveen kanssa. Ajoimme kaksi tuntia Helsinkiin, parkkeerasimme auton, suuntasimme terminaaliin ja tapasimme isimiehet ja oppilaat, pari tuntia laivalla, isimiehille ja oppilaille heipat, kärräsimme muksut läpi räntäsateen terminaalista juna-asemalla, pari tuntia junalla Tallinnasta Tarttoon, hengailua juna-asemalla ja bussilla kaupungin halki hotelliin. 11 tuntia ja neljä kulkuneuvoa myöhemmin taputimme itseämme olalle, sillä olimme päässeet perille. Kaikki hengissä ja hyvillä mielin.
Olen ilmiömäisen ällistynyt, kuinka hyvin matka meni. Kaikki pysyivät terveinä, lapset hyväntuulisina ja äideilläkin oli aikaa nauttia Tarton kahvilatarjonnasta. Onneksi mukana oli kaksi sopeutuvaista lasta ja yllättävän samanhenkistä äitiä. Isimiehet edustivat ja me osallistuimme ohjelmaan mahdollisuuksien ja päiväunien mukaan. Vuosikkaat klaarasivat jopa kaksi ravintolaillallista varsin esimerkillisesti ja ehkä muutkin seurueeesta selvisivät ilman lapsitraumoja. Useampana päivänä lähdimme hotellilta aamulla kympin aikaan ja saavuimme sinne illalla kympin aikaan ja nostimme nukkuvat lapset suoraan sänkyyn. Lapset jaksoivat kyllä tosi upeasti, ja me äidit olimme tietty pakahtua ylpeydestä (jos emme iltaisin olisi väsymyksestä kaatuneet suoraan sänkyyn). Täydet päivät, hyvät yöunet.
No mitä lapsiperhe tarvitsee mukaan: hyvät matkarattaat, sopivasti evästä, kärsivällisyyttä ja joustonvaraa suunnitelmiin sekä hyvää seuraa. Siitä muodostuu aika bueno reissu!
Tämän reissun voimin sitä jaksaakin taas kevättä eteenpäin. Ulkona sataa räntää ja aurinko ei uhallakaan näyttäydy pilvien takaa. Vielä olisi muutama askel matkaa kevääseen...
On siis kerrassaan mahtava juttu, että viime viikolla olimme viisi päivää Tartossa!
Huom. koko meidän perhe oli.
Meidän koululla on ystävyyskoulu Virossa ja koulut tekevät vuosittain oppilas- ja opettajavaihdot molempiin suuntiin. Syksyllä meidän koulussa oli vieraana kaksi opettajaa ja neljä kutosen oppilasta, nyt keväällä homma tehtiin sitten toisin päin. Matkaan lähti isimies ja englanninope ja megalomaanisen idean seurauksena molempien opettajien vaimot kera yksivuotiaiden naperoiden. Kuinka ollakaan olemme kaikki neljä samassa koulussa töissä. Reissuun liittyi paljon säätöä kuten lähes 30-henkisen nuoriso-orkesterin matka osittain samaan aikaan, mutta en nyt mene siihen.
Matka alkoi lupaavasti, kun lapsi valvoi (tietysti) reissua edeltävänä yönä kaksi ja puoli tuntia, kakkasi aamulla sekä omat että myöskin minun matkavaatteet, eväspatongit unohtuivat uuniin ja unohdin laittaa kellon soimaan/kertoa miehelle, että minutkin pitää herättää tarpeeksi ajoissa. Aamulla oli hitonmoinen kiire ja joka paikassa haisi kakka. Aloin myös ihmetellä, miksi joka puolella huushollia on kauheasti leivänmuruja - omatoiminen juniori oli kiivennyt tuolille, ottanut leipäpussista leivän ja mutusteli (murusteli) sitä, kun äiti keräsi tavaroita pää höyryten. Vielä Tartossa mietin, jäikö silitysrauta päälle - ei onneksi ollut jäänyt. Kaikki oli kunnossa, kun palasimme kotiin. Ainoastaan vessassa tervehti päälle jääneet valot.
Lähtöäaamuna kello yhdeksän sulloin siis juniorin autoon ja starttasimme kotioveltamme toisen äiti-ihmisen ja neiti yksveen kanssa. Ajoimme kaksi tuntia Helsinkiin, parkkeerasimme auton, suuntasimme terminaaliin ja tapasimme isimiehet ja oppilaat, pari tuntia laivalla, isimiehille ja oppilaille heipat, kärräsimme muksut läpi räntäsateen terminaalista juna-asemalla, pari tuntia junalla Tallinnasta Tarttoon, hengailua juna-asemalla ja bussilla kaupungin halki hotelliin. 11 tuntia ja neljä kulkuneuvoa myöhemmin taputimme itseämme olalle, sillä olimme päässeet perille. Kaikki hengissä ja hyvillä mielin.
Olen ilmiömäisen ällistynyt, kuinka hyvin matka meni. Kaikki pysyivät terveinä, lapset hyväntuulisina ja äideilläkin oli aikaa nauttia Tarton kahvilatarjonnasta. Onneksi mukana oli kaksi sopeutuvaista lasta ja yllättävän samanhenkistä äitiä. Isimiehet edustivat ja me osallistuimme ohjelmaan mahdollisuuksien ja päiväunien mukaan. Vuosikkaat klaarasivat jopa kaksi ravintolaillallista varsin esimerkillisesti ja ehkä muutkin seurueeesta selvisivät ilman lapsitraumoja. Useampana päivänä lähdimme hotellilta aamulla kympin aikaan ja saavuimme sinne illalla kympin aikaan ja nostimme nukkuvat lapset suoraan sänkyyn. Lapset jaksoivat kyllä tosi upeasti, ja me äidit olimme tietty pakahtua ylpeydestä (jos emme iltaisin olisi väsymyksestä kaatuneet suoraan sänkyyn). Täydet päivät, hyvät yöunet.
No mitä lapsiperhe tarvitsee mukaan: hyvät matkarattaat, sopivasti evästä, kärsivällisyyttä ja joustonvaraa suunnitelmiin sekä hyvää seuraa. Siitä muodostuu aika bueno reissu!
 |
| Juniori Raatihuoneen torilla. |
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Supersankarin jalanjäljissä
Pienten poikien maailma on ihmeellinen.
Tuo pieni ihmistaimi oppi jokin aika sitten sanomaan auto ja sen jälkeen kaikki kattilat ja vispilät ja muut lelut, joilla on kolisteltu viimeinen puoli vuotta, ovat saaneet huilia. Meillä ei edes ole oikein yhtään kunnollista autoa ja kerhossa se paljastui: nuo isot muovi- tai puuautot yms. ovat ihan vauvojen juttuja, ne ikivanhat metalliset kielletty-alle-kolmivuotiailta-vai-mitä-ne-nyt-on-autot on se juttu. Tai monsteriautot, joissa on isot renkaat. Poika on häthätää vuoden. Mistä se voi tietää? Meillä ei ole pojalle autoja tyrkytetty tai oltu tyrkyttämättä, mutta onhan se nyt jännä seurata, kun lapsi liimautuu ikkunaan ja hokee autoa niin innokkaasti, että uskon sen muuttuvan itsekin autoksi hetkellä millä hyvänsä.
Meillä oli viime viikolla isimiehen kummipoika viisvee yökylässä ja yhden päivän hoidossa. Kahden isosiskon pikkuveli osoitti ihailtavaa kärsivällisyyttä naperon kanssa, joka seurasi sitä kuin hai laivaa koko valveilla olonsa ajan. Napero halusi leikkiä samoilla leluilla ja syödä samaa ruokaa ja käveli paaaljon pidempiä matkoja kuin aikaisemmin, koska halusi pysyä perässä. Kahden isosiskon pikkuveljällä oli vaikeksia ymmärtää, miksi vauvat ei heti kävele, miksi ne puhuu niin epäselvästi ja sotkee koko ajan. Leikkiminenkin asetti ajoittain haasteita, koska vauva ei tajunnut sääntöjä ja leikki vain rikkomisleikkejä. Raadollinen maailma... Mutta sitten kun napero laitettiin nukkumaan oli kahden isosiskon pikkuveljällä epäilys, toimiiko itkuhälyttimet, tuuleeko vaunuihin, lähtevätkö vaunut tuulen mukana ja joko sen voisi herättää. Puhettakaan siitä, kun napero pistettiin toisille päikkäreille, niin taasko se nukkuu!
Yhden päivän aikana sain myös perusteellisen selvityksen kaikista mahdollisista supersankareista ja pahiksista. Vilpittömästi olen jo jokaisen unohtanut (paitsi Spidermanin ja pahan pormestarin), koska nimet olivat niin outoja, että eihän tällainen kalkkismutsi niitä enää seuraavana päivänä muista. Kahden isososikon pikkuveljällä oli myös oma Spiderman-puku mukana, mutta se oli vähän noloa. Ensin se piti piilottaa sohvan taakse ja kun sen laittoi takaisin reppuun, niin se olikin kaverin puku. Niin nopeasti ne kasvaa isoiksi ja pian tajuaa, että joku leikki voikin olla jonkun mielestä ehkä noloa. Silti oli häkellyttävää huomata, kun kylässä oli isompi lapsi, että se syö ja pukee ja käy vessassa ja menee nukkumaan itse. Tai korkeintaan pienen ohjauksen avulla. Todellakin, niin nopeasti ne kasvaa.
Ihmeellinen on pienten poikien maailma. Onhan ne varsinaisia supersankareita itse kukin.
Tuo pieni ihmistaimi oppi jokin aika sitten sanomaan auto ja sen jälkeen kaikki kattilat ja vispilät ja muut lelut, joilla on kolisteltu viimeinen puoli vuotta, ovat saaneet huilia. Meillä ei edes ole oikein yhtään kunnollista autoa ja kerhossa se paljastui: nuo isot muovi- tai puuautot yms. ovat ihan vauvojen juttuja, ne ikivanhat metalliset kielletty-alle-kolmivuotiailta-vai-mitä-ne-nyt-on-autot on se juttu. Tai monsteriautot, joissa on isot renkaat. Poika on häthätää vuoden. Mistä se voi tietää? Meillä ei ole pojalle autoja tyrkytetty tai oltu tyrkyttämättä, mutta onhan se nyt jännä seurata, kun lapsi liimautuu ikkunaan ja hokee autoa niin innokkaasti, että uskon sen muuttuvan itsekin autoksi hetkellä millä hyvänsä.
Meillä oli viime viikolla isimiehen kummipoika viisvee yökylässä ja yhden päivän hoidossa. Kahden isosiskon pikkuveli osoitti ihailtavaa kärsivällisyyttä naperon kanssa, joka seurasi sitä kuin hai laivaa koko valveilla olonsa ajan. Napero halusi leikkiä samoilla leluilla ja syödä samaa ruokaa ja käveli paaaljon pidempiä matkoja kuin aikaisemmin, koska halusi pysyä perässä. Kahden isosiskon pikkuveljällä oli vaikeksia ymmärtää, miksi vauvat ei heti kävele, miksi ne puhuu niin epäselvästi ja sotkee koko ajan. Leikkiminenkin asetti ajoittain haasteita, koska vauva ei tajunnut sääntöjä ja leikki vain rikkomisleikkejä. Raadollinen maailma... Mutta sitten kun napero laitettiin nukkumaan oli kahden isosiskon pikkuveljällä epäilys, toimiiko itkuhälyttimet, tuuleeko vaunuihin, lähtevätkö vaunut tuulen mukana ja joko sen voisi herättää. Puhettakaan siitä, kun napero pistettiin toisille päikkäreille, niin taasko se nukkuu!
Yhden päivän aikana sain myös perusteellisen selvityksen kaikista mahdollisista supersankareista ja pahiksista. Vilpittömästi olen jo jokaisen unohtanut (paitsi Spidermanin ja pahan pormestarin), koska nimet olivat niin outoja, että eihän tällainen kalkkismutsi niitä enää seuraavana päivänä muista. Kahden isososikon pikkuveljällä oli myös oma Spiderman-puku mukana, mutta se oli vähän noloa. Ensin se piti piilottaa sohvan taakse ja kun sen laittoi takaisin reppuun, niin se olikin kaverin puku. Niin nopeasti ne kasvaa isoiksi ja pian tajuaa, että joku leikki voikin olla jonkun mielestä ehkä noloa. Silti oli häkellyttävää huomata, kun kylässä oli isompi lapsi, että se syö ja pukee ja käy vessassa ja menee nukkumaan itse. Tai korkeintaan pienen ohjauksen avulla. Todellakin, niin nopeasti ne kasvaa.
Ihmeellinen on pienten poikien maailma. Onhan ne varsinaisia supersankareita itse kukin.
 |
| - Onko tää tuon vauvan supersankariviitta? - Eiku sillä pyyhitään sen suu ruokailun jälkeen. (Mikä masentava vastaus.) - No se voi olla miniviitta. |
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Kauniisti käyrällä
Kylläpä tuo meidän kirppu kasvaa kauniisti käyrällään. Viimeksi lapsi oli saanut painoa aika hintsusti. Tutkailin tuossa ennen yskveeneuvolaa omaani ja isimiehen neuvolakortteja. Täytyy myöntää, että vanhempiensa kokoinen kaveri: painaa yksivuotiaana 450 grammaa enemmän kuin äitinsä ja 450 grammaa vähemmän kuin isänsä saman ikäisenä. Kahdeksan kiloa juuri ja juuri rikottu, pituutta 73cm. En edes kysynyt, kuinka miinuksella mennään, kun tasaisesti omalla mennään.
Tulipa vilastua samalla vanhoja valokuva-albumeja ja ollaanpa me oltu isimiehen kanssa samannäköisiä! Ja ei se omena ole kyllä kauas puusta pudonnut. Ne jotka ovat juniorin livenä nähneet, voivat huomata, että pikkutyyppi on täysi kopio meistä. Hämmentävää.
Tulipa vilastua samalla vanhoja valokuva-albumeja ja ollaanpa me oltu isimiehen kanssa samannäköisiä! Ja ei se omena ole kyllä kauas puusta pudonnut. Ne jotka ovat juniorin livenä nähneet, voivat huomata, että pikkutyyppi on täysi kopio meistä. Hämmentävää.
 |
| Vakavaa touhua. Vasemmalla minä yksvuotispäivänä ja oikealla isimies noin vuosikkaana. |
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Aina mun pitää
Aina mun pitää pitää vaippaa.
Aina mun pitää herättää äiti aamulla.
Aina mun pitää juoda muovimukista, vaikka äitillä on värikäs muumimuki.
Aina mun pitää kiertää takka kaukaa.
Aina mun pitää nukkua unipussissa, koska en tahdo peittoa.
Aina mun pitää ottaa kädet pois vessanpöntöstä.
Aina mun pitää varoa, ettei sormet jää astianpesukoneen oven väliin.
Aina mun pitää pyyhkiä naama.
Aina mun pitää laittaa ulkovaatteet ennen kuin mennään ulos.
Mutta sitten kun äiti sanoo jammajamma, minä hymyilen, notkistelen polviani, oion jalkojani ja alan tanssia. Hymyilen kuin Naantalin aurinko ja kaikki on paremmin kuin hyvin.
Aina mun pitää laittaa sille vaippa.
Aina mun pitää herätä aikaisin.
Aina mun pitää juottaa ihan mistä tahansa mukista, eikä se silti juo.
Aina mun pitää nostaa se pois takan luota.
Aina mun pitää pukea se iltaisin unipussiin, koska se ei tahdo peittoa.
Aina mun pitää muistaa laittaa vessan ovi kiinni, ettei se uita käsiään vessanpöntössä.
Aina mun pitää varoa, ettei sen sormet jää astianpesukoneen oven väliin.
Aina mun pitää pyyhkiä naama ja kädet ja syöttötuoli ja pöytä ja lattia ja vaatteet.
Aina mun pitää pukea ulkovaatteet ennen kuin mennään ulos.
Mutta aina kun sanon jammajamma, maailman lumoavin pieni poika notkistelee polviaan, oikoo jalkojaan ja alkaa tanssia. Hymyilen kuin Naantalin aurinko ja kaikki on paremmin hyvin.
Aina mun pitää herättää äiti aamulla.
Aina mun pitää juoda muovimukista, vaikka äitillä on värikäs muumimuki.
Aina mun pitää kiertää takka kaukaa.
Aina mun pitää nukkua unipussissa, koska en tahdo peittoa.
Aina mun pitää ottaa kädet pois vessanpöntöstä.
Aina mun pitää varoa, ettei sormet jää astianpesukoneen oven väliin.
Aina mun pitää pyyhkiä naama.
Aina mun pitää laittaa ulkovaatteet ennen kuin mennään ulos.
Mutta sitten kun äiti sanoo jammajamma, minä hymyilen, notkistelen polviani, oion jalkojani ja alan tanssia. Hymyilen kuin Naantalin aurinko ja kaikki on paremmin kuin hyvin.
Aina mun pitää laittaa sille vaippa.
Aina mun pitää herätä aikaisin.
Aina mun pitää juottaa ihan mistä tahansa mukista, eikä se silti juo.
Aina mun pitää nostaa se pois takan luota.
Aina mun pitää pukea se iltaisin unipussiin, koska se ei tahdo peittoa.
Aina mun pitää muistaa laittaa vessan ovi kiinni, ettei se uita käsiään vessanpöntössä.
Aina mun pitää varoa, ettei sen sormet jää astianpesukoneen oven väliin.
Aina mun pitää pyyhkiä naama ja kädet ja syöttötuoli ja pöytä ja lattia ja vaatteet.
Aina mun pitää pukea ulkovaatteet ennen kuin mennään ulos.
Mutta aina kun sanon jammajamma, maailman lumoavin pieni poika notkistelee polviaan, oikoo jalkojaan ja alkaa tanssia. Hymyilen kuin Naantalin aurinko ja kaikki on paremmin hyvin.
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Nopeutetut unet ja hidastunut astianpesu
Jostain syystä öihimme on saapunut kello kolmen yökiljunnat.
Tai toisin sanoen kiljunta tapahtuu klo 3-5 välillä alkaen ja kestää tunnista kahteen. Pääsääntöisesti hyviin yöuniin tottuneena on kuin kylmää vettä kaataisi niskaan, kun lapsi herää ja alkaa kiljua. Etenkin kun sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Ensimmäisellä kerralla hämmennyin, toisella kerralla säikähdin, kolmannella kerralla kiljuin itsekin ja neljännellä otin jo tilanteen haltuun ihan lunkisti. Korvat? Hampaat? Nälkä? Eroahdistusta? On todella vaikea pitää sylissä lasta, joka kiemurtelee ja huutaa ja huutaa, eikä rauhoitu millään. Jos se olisi eroahdistusta niin kai se loppuisi, kun ottaa syliin? Tai no kyllä jokin auttaa: ainoa siis mikä rauhoittaa on jäiset marjat. Niin me on sitten naperon kanssa istuttu klo 3 keittiön lattialla sylitysten syömässä jäisiä marjoja, laitettu takkaan tulet klo 5, nukahdettu sohvalle klo 6 ja muuta mukavaa yötekemistä. Vaikea uskoa, että korvasärky menisi ohi syömällä marjoja, tai että lapsi huvikseen vaan kiljuisi yöllä, joten epäilen jälleen vahvasti hampaita. On kyllä väsyttänyt.
Viime yönä sitten valmistauduin henkisesti jälleen valvomishommiin ja kas, saimmekin nukkua ilman ainoatakaan herätystä klo 6.30 asti! Tämän seurauksena näin aamuyön unia pikakelauksella. Todella outoa. Kai se mieli jotenkin alitajuisesti valmistautui siihen, että kohta pitää kuitenkin herätä.
Astianpesukoneen korjaajakin kävi tänään. On muuten niin lapsiperheiden juttu tuo pesukone. Jo muutaman päivän jälkeen alkaa tuo tiskaaminen tulla korvista ulos. Kyllä sitä opiskelijana tiskaili, kun viikon söi samalta lautaselta aamu- ja iltapalat, ja mukin huuhtaisi aina silloin tällöin... Nyt tulee puolessa päivässä jo niin paljon tiskiä, että keittiö on ihan räjähdyspisteessä.
Tai toisin sanoen kiljunta tapahtuu klo 3-5 välillä alkaen ja kestää tunnista kahteen. Pääsääntöisesti hyviin yöuniin tottuneena on kuin kylmää vettä kaataisi niskaan, kun lapsi herää ja alkaa kiljua. Etenkin kun sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Ensimmäisellä kerralla hämmennyin, toisella kerralla säikähdin, kolmannella kerralla kiljuin itsekin ja neljännellä otin jo tilanteen haltuun ihan lunkisti. Korvat? Hampaat? Nälkä? Eroahdistusta? On todella vaikea pitää sylissä lasta, joka kiemurtelee ja huutaa ja huutaa, eikä rauhoitu millään. Jos se olisi eroahdistusta niin kai se loppuisi, kun ottaa syliin? Tai no kyllä jokin auttaa: ainoa siis mikä rauhoittaa on jäiset marjat. Niin me on sitten naperon kanssa istuttu klo 3 keittiön lattialla sylitysten syömässä jäisiä marjoja, laitettu takkaan tulet klo 5, nukahdettu sohvalle klo 6 ja muuta mukavaa yötekemistä. Vaikea uskoa, että korvasärky menisi ohi syömällä marjoja, tai että lapsi huvikseen vaan kiljuisi yöllä, joten epäilen jälleen vahvasti hampaita. On kyllä väsyttänyt.
Viime yönä sitten valmistauduin henkisesti jälleen valvomishommiin ja kas, saimmekin nukkua ilman ainoatakaan herätystä klo 6.30 asti! Tämän seurauksena näin aamuyön unia pikakelauksella. Todella outoa. Kai se mieli jotenkin alitajuisesti valmistautui siihen, että kohta pitää kuitenkin herätä.
Astianpesukoneen korjaajakin kävi tänään. On muuten niin lapsiperheiden juttu tuo pesukone. Jo muutaman päivän jälkeen alkaa tuo tiskaaminen tulla korvista ulos. Kyllä sitä opiskelijana tiskaili, kun viikon söi samalta lautaselta aamu- ja iltapalat, ja mukin huuhtaisi aina silloin tällöin... Nyt tulee puolessa päivässä jo niin paljon tiskiä, että keittiö on ihan räjähdyspisteessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)