lauantai 9. elokuuta 2014

Poikien juttuja osa 1

Ihmettelen, että osa yksi on jo nyt: 5 kuukautta, 2 viikkoa ja 1 päivä Pätkän syntymästä.

Aika pian syntymän jälkeen vauva erottaa äidin ja isin toisistaan tai ainakin äidin kaikista muista ihmisistä. Noin 3-4 kuukauden iässä Pätkä alkoi erottaa äidin ja isin muista ihmisistä ja alkoi ajoittain suhtautua epäilevästi muihin ihmisiin. Mutta on kerrassaan erikoista, että näin pieni ihminen jo erottaa, että äitiltä saa hyödykkeitä, kuten maitoa, ja isiltä huvia, kuten hyppyyttämistä, naurua, kiljumista, riehumista ja kaikkea muuta kivaa. Tästä johtuen äiti on välillä tylsä. Tosi tylsä. Eikä se auta asiaa, vaikka äiti tekisi samoja asioita kuin isi, koska äiti ei ole isi.

Näin siis tänään.

Isi päätti leikata nurmikon. Äiti päätti täyttää astianpesukoneen ja tyhjentää kauppakassin. Pätkä päätti kiljua lattialla. Tämän täytyy olla sitä huutolankutusta, mietin mielessäni, kun Pätkä hieroo naamaansa karjuen leikkimattoon ja punkee ja potkii jalkojaan lattialla. Äiti kääntää lapsen selälleen, tarjoaa lelua, juttuseuraa, mutta ei auta. Pätkä vetää kädet nyrkkiin ja tärisee ja huutaa koko pienen miehen voimalla naama punaisena ja silmät viiruina. Jaa. Nostan lapsen syliin ja ilme vähän kirkastuu. Mutta äitin kanssa sisällä on silti  s o  b o r i n g. Pätkä pälyilee takaovesta pihalle, koska sieltä kuuluu ruohonleikkurin ääni. Itkuhuuto muuttuu yninäksi ja ilme kirkastuu kirkastumistaa, mitä lähemmäs avonaista takaovea pääsemme. Voiko se tajuta, että isi on pihalla?

Lopputulos. Istutan Pätkän sitteriin terassille. Pätkä punkee itsensä pystyyn ja seuraa herkeämättä ruohoa leikkaavaa isiä tai tarkemmin sanottuna isin kirkkaan oranssia kypärää, joka loistaa pihalla. Muutama vilkaisu äitiin ja nyt sää voit kyllä jo mennä, tahtoisi sanoa hän. En kai voi jättää 5 kuukauden ikäistä kaveria istumaan yksin sitteriin korkealle, keskeneräiselle terassille? Mitähän naapuritkin siitä sanoisivat, selitän itselleni ja istahdan terassille pikkumiehen taakse.

Siinä se sitten napottaa. Kokonaista 35 minuuttia, mikä on pienen ihmisen maailmassa aika pitkä aika. Pieni iso mies. Ihan yksin ja ihan tyytyväisenä. Katsoo pörisevää ruohonleikkuria ja isiä. Äiti on ylimääräinen. Tämä on selvästi poikien juttu. Minua melkein kirpaisee. Mutta ei kuitenkaan. Onneksi on tuollainen isi. Tähän taloon on saatava lasten Peltorit ja pian!

Jotta näkisin paremmin.
Sieltä se isi tulee.
Täältä minä katselen.

3 kommenttia:

  1. Pojat on poikia, vaikka miten kasvattaisin tai ainakin niin nämä meidän ovat olleet. Isompi on vahva ja leikkii rumia leikkejä, joita tytöt ei leiki (omien sanojensa mukaan) ja pienempi on kaula pitkänä jos jossain menee jotain pärisevää. Ihania viikareita :D

    VastaaPoista
  2. Pojalla on mahtava pellehermannikampaus!

    VastaaPoista
  3. Eikös vaan Sanna! Tää hiustyyyli on ollut pojan tavaramerkki syntymästä asti. Ei kummempia selittelyjä, miksi hän on saanut lempinimet Ukkeli ja Setämies... :D Ukin kanssa kun on päät vierekkäin niin ei tarvi miettiä, onko sukuunsa tullut...

    VastaaPoista